Aivan helppoa ei ruotsalaisen valtaneuvoksen Tyrgils Knutsson patsaan saaminen Viipuriin ollut. Suomen alue kuului noihin aikoihin Venäjän keisarikuntaan, mutta se sinänsä ei ollut ongelmana, vaan se, että suomenmieliset ja -kieliset eivät hyväksyneet viikinkien patsashanketta. Fennomaanit olivat jyrkkinä. Uusi Suometar hyökkäsi Viipurista kotoisin olevan päätoimittajan Viktor Löfgrenin johdolla ankarin sanoin hanketta vastaan. Koska näin oli, päätyi myös kenraalikuvernööri Fjodor von Heiden kieltämään patsaan pystyttämisen. Tämä tapahtui jo 1887, mutta silti kuvanveistäjä Ville Vallgrenin tekemä kipsivalos tuotiin kaupunkiin seuraavana vuonna.
Kipsiluonnos saatiin aluksi puutavarakauppaa harjoittaneen konsuli Carl Boreniuksen kotiin, josta se siirrettiin raatihuoneelle. Viipurin vanhankaupungin historiasta tohtoriksi väitellyt Petri Neuvonen kirjoittaa, että vuoden 1905 suurlakko muutti poliittista tilannetta Suomessa ja venäläiset antoivat vihdoin luvan patsaan pystyttämiseenkin. Vuonna 1906 kaupunginhallinnon viralliseksi kieleksi muutettiin suomi.
”Kaupunki antoi Vallgrenille tehtäväksi huolehtia teoksen valattamisesta pronssiin Pariisissa. Täysin yksimielisesti ei valtuusto asiaa päättänyt. Vähemmistössä olleiden suomenkielisten joukossa hanketta vastustettiin edelleen tehtailija Matti Pietisen johdolla", kirjoittaa Neuvonen.
Tilanne pysyi siis avoimen poliittisena. Jako kuitenkin muuttui sellaiseksi, että enää ei kysymys ollut varsinaisesti Suomesta ja Ruotsista, vaan kuten sosiaalidemokraattien sanomalehti Työ kirjoitti marraskuussa 1906, että Torkkeli Knuutinpoika oli ollut Karjalan kansan sortaja ja raaka verinen valloittaja. Ihmeteltiin, että ”rahaporvaristo” halusi tällaista suomalaisten alistajaa ihannoida.
Patsas joka tapauksessa saatiin valmiiksi ja pystytettiin. Mielipideilmastoa tasoitti se, että suomen kielen isä Mikael Agricola oli juuri saanut komean muistomerkkiveistoksen tuomiokirkon eteen, joten nyt oli ruotsinkielisen Viipurin esi-isän vuoro.
Patsaan paljastustilaisuus aloitettiin Wiipurin torvisoittokunnan esittämällä Sibeliuksen Finlandialla, jonka jälkeen juhlapuheen piti suomeksi tunnettu teollisuusmies Eugen Wolff. Kauppaneuvos Borenius oli myös runoniekka, joka esitti ruotsinkielisen runonsa. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, hovioikeudenneuvos G.W. Homén puhui ruotsiksi ja lopuksi kuultiin Maamme-laulu. Kukkatervehdykset patsaan juurelle olivat ruotsalaishenkisiä: Svenska folkpartiet, Handelsgillet, Svenska lyceum i Viborg och Arbetets Wänner.
Sos.dem. lehden kuvaus tapahtumasta ei tuonut helpotusta hurri- ja herravihaan: ”Koskaan ennen ei Wiipurissa ollut nähty niin paljo parempia ihmisiä yhdessä läjässä.”
Nykyisin ”nuutinpojan passas” on hyvässä kunnossa. Samoin Jussi Mäntysen Hirvi ja Yrjö Liipolan Metsän poika Torkkelinpuistossa. Emil Wikströmin tekemästä Agricola-veistoksesta sen sijaan ei ole enää jäljellä muuta kuin uusintavalos osasta patsasta luterilaisen Pietari-Paavalin kirkon vieressä; alkuperäinen hävisi jonnekin, kun suomalaiset olivat lähteneet viemään sitä pois talvisodan jaloista.
kari.naskinen@gmail.com