Elokuvan ydin ei kuitenkaan ole tässä, vaan Saksan ja saksalaisten syyllisyydessä 1930-40-lukujen natsirikoksiin. Vielä elokuvan valmistumisen aikoihin Saksan menneisyydenhallintaprojekti oli kesken, eikä von Trotta nähnyt, että projekti oli edes lähestymässä valmistumistaan. Kuvaavaa on, että kun Marianne Ennslinin vanhemmat ja sisko Juliane menevät katsomaan ruumisarkussa makaavaa Mariannea, on tapahtumaa vahtimassa kaksi poliisia ja iso susikoira – kuollutta naistakin pidetään vielä vaarallisena vankina.
RAF tietenkin sai paljon pahaa aikaan. Sen iskuissa kuoli 60 ihmistä, joista 26 oli sen omia jäseniä. Näiden iskujen yhteydessä poliisi lisäksi ampui viisi sivullista kuoliaiksi. Elokuvassa käsitellään kuitenkin asioita vieläkin laajemmasta perspektiivistä.
Takaumassa näytetään kuinka Marianne ja Juliane katsovat koululaisesityksessä Alain Resnaisin dokumentaarista keskitysleirielokuvaa Yö ja usva (1956). Siitä lähtee heidän oma prosessinsa, jossa Marianne ajautuu terroristiryhmään ja Juliane kevyemmän ratkaisun mukaisesti jyrkän feministilehden toimittajaksi. Molempien tähtäin on samassa. Kahvilassa tavatessaan sisarukset tilaavat kaakaokupilliset, mutta eivät ehdi juoda, koska puhuttavaa on niin paljon. Sitten he katsovat kuppeihin, joissa kaakaon pinta on mennyt ryppyyn. Vanhenevatko sisaruksetkin niin, että ihot menevät ryppyyn, eikä mitään ehditä saada aikaan, koska vain puhutaan?
Elokuvan Mariannella tarkoitetaan Gudrun Ennsliniä, jonka sisko Christiane elokuvan tavoin oli feministitoimittaja. Heidän isänsä oli pappi ja varsinkin Gudrun otti omakseen kristillisen maailmankatsomuksen ja yhdisti sen poliittiseen ja sosiaaliseen vastuuseen. Tämä pappisperheen asetelma sai myös Ingmar Bergmanin noteeraamaan korkealle von Trottan elokuvan Två tyska systrar. Tänä vuonna puolestaan von Trotta teki dokumenttielokuvan Bergmanista: Vuosisadan sukupolven perintö.
Jo ennen terroristiryhmään Gudrun oli kuulunut Wandervogel-liikkeeseen, joka korosti moraalisen puhtauden käsityksen Saksan kansakuntaan. Kun nämä hienot asiat eivät sitten osoittautuneet oikeiksi todellisessa Saksassa, otti Gudrun askeleen kovempaan suuntaan ja oli mukana RAF:n (Rote Armee Fraktion) perustamisessa. Ulrike Meinhofin nimen tiedotusvälineet ottivat RAF:n yhteydessä käyttöön, koska hän oli ennestään tuttu kommunistitoimittaja. Varsinaisesta terroristisesta toiminnasta vastasivat enemmän kuitenkin Andreas Baader ja Gudrun Ennslin.
Gudrun Ennslin pidätettiin Hampurissa 1972 ja kuoli hirttäytymällä Stammheimin vankilassa Stuttgartissa. Ainoa tästä ”suunnitellusta joukkoitsemurhasta” henkiin jäänyt on Irmgard Möller, joka on edelleen elossa ja on kertonut, että kysymyksessä oli tuntemattomien tekijöiden murhahyökkäys. Siinä kuoli Baaderin ja Ensslinin lisäksi Jan-Carl Raspe.
Elokuvassa sisarukset tiedostavat, että saksalainen menneisyys toistuu nyt hieman toisella tavalla Vietnamissa, ja Marianne alkaa ottaa esille myös kolmannen maailman hätää, jolta rikas länsi sulkee silmänsä. Marianne puhuu elokuvassa paljon. Hän ei hyväksy sitä, että uusi sukupolvi ei epäröimättä tuomitse vanhempien sukupolvien syntejä – ja kun ei, on ryhdyttävä kovempiin toimiin.
Sisarusten tapaamiset vankilan tarkoin vartioiduissa keskustelutilanteissa ovat ankaria. Elokuva näyttää hurjasti sitä asetelmaa, jossa Marianne vääjäämättä menee kohti lopullista kohtaloaan. Mutta vainko Marianne; kun Juliane lopussa vankilassa katsoo lasin läpi Mariannea, yhdistyvät Mariannen kasvot Julianen kasvojen heijastuskuvaan. Monenko saksalaisen kasvot vielä 40 vuotta sitten yhdistyivät heijastuksina Hitlerin kasvoihin? Entä Mussolini ja italialaiset? Tänään radiossa sanoi Roomassa osan vuodesta asuva Pekka Korpinen, että siellä ei vielä kunnolla ole edes yritetty selvittää mennyttä Mussolini-fanaattisuutta.
Eikä elokuvan ajankohtaisuus ole mihinkään hävinnyt Saksassakaan. Kuka tietää, mitä on tapahtumassa oikeistopopulismin saadessa yhä enemmän kannatusta? Vasemmistoterrorismista oikeistoterrorismiin? Iho kaakaokupissa ei saa ryppyyntyä.
Mariannea näyttelee Barbara Sukowa (kuvassa oik.), joka on muutenkin tuttu tämäntapaisista rooleista. Hyvin sopi, että Margarethe von Trotta valitsi hänet myös Rosa Luxemburgin rooliin (1986). Juliane on harvakseltaan elokuvissa esiintynyt Jutta Lampe (vas.).
kari.naskinen@gmail.com