Yhdysvaltalainen yhteiskuntakriitikko Noam
Chomsky vetosi 11.7.2018 avoimessa kirjeessään, että epäilyt Venäjän
sekaantumisesta USA:n vaaleihin eivät saisi olla esteenä kansainvälisten
jännitteiden liennytyspyrkimyksille. Donald
Trumpin ja Vladimir Putinin tapaaminen
Helsingissä johti kuitenkin USA:ssa nimenomaan siihen, että tämä vaaliasia
peitti jälkipolemiikissa alleen kaiken muun.
Trumpin ja Putinin lehdistötilaisuus Helsingissä antoi joka tapauksessa pientä viestiä siitä, että jonkinlaiseen alkuun päästiin liennytyskehityksessä, jota ei muutamaan vuoteen ole yhtään ollutkaan. Trump sanoi, että maidenväliset suhteet lähtivät paranemaan kertaheitolla ”neljä tuntia sitten”, kun presidentit pääsivät keskusteluihin. Putinin täsmennetymmässä puheenvuorossa tuli esille, että keskustelussa oli käsitelty ydinaseita vähentävän sopimuksen aikaansaamista, keskimatkan ydinohjuksia rajoittavaa sopimusta ja avaruuteen sijoitettavien aseiden kieltämistä. Lisäksi Putin sanoi, että Syyria voisi olla ensimmäinen paikka, jossa Venäjä ja USA ehkä pääsisivät yhteisvoimin rauhanomaisiin ratkaisuihin, ja Trump vieressä vähän nyökkäsi.
Trump sanoi myös, että molempien maiden turvallisuusasiantuntijat tulevat jatkamaan näiden aiheiden edistämistä. Voi siis kuvitella, että Helsingissä otettiin askel oikeaan suuntaan. Kaikkia asioita ei tuossa julkisessa tilaisuudessa varmaankaan otettu esille, ja toivottavaa ainakin on, että Trump ja Putin sopivat jotain myös jatkosta.
Venäjän suhmurointi vuoden 2016 presidentinvaaleissa oli tietenkin karmea juttu, mutta se ei saisi häiritä maailmanrauhan kannalta paljon tärkeämpien asioiden edistämistä. (Hiroshima jää historiaan järkyttävänä asiana, mutta USA:n presidentinvaalit vain kärpäsenpaskan veroisena pilkkuna.)
Vaikka Helsingin Sanomat nimitti Trumpia siaksi, niin tosiasia on, että edeltäjiensä tavoin ei Trump ainakaan ole aloittanut uusia sotia (Bush ja Irak, Obama ja Syyria). Käykö niin, että Trumpin presidenttikausi jää tässä mielessä poikkeukselliseksi? Tätä voisi edesauttaa Trumpin ja Putinin vuoropuhelun jatkuminen Helsingin jälkeenkin. Tähän on nyt paremmat edellytyksetkin kuin Obaman aikana, sillä hänen kanssaan Putinilla ei ”synkannut” ollenkaan niin hyvin kuin nyt Trumpin kanssa.
Näin eurooppalaisittain jäätiin Helsingissä kaipaamaan Trumpin ja Putinin näkemyksiä Euroopan tilanteesta, joskin niitä saatiin Trumpin osalta muutama päivä aiemmin, eivätkä ne olleet hyviä EU:n kannalta.
Yht. tri Risto Volanen kirjoitti blogissaan, että Trumpin ratkaisu näyttää olevan eron saaminen Euroopan, Venäjän ja Kiinan väliin – samaan tapaan kuin Richard Nixon ja Henry Kissinger pyrkivät lyömään kiilaa Neuvostoliiton ja Kiinan väliin. Euroopan osalta tämä näyttäisi tapahtuvan kovin ottein. Sen toinen elementti on Trumpin USA:n uusi suhde Venäjään, joka antaisi sille liikkumavaraa Kiinaan ja tekisi siitä kumppanin ongelmiin ja kriiseihin, joiden selvittämiseen sitä tarvitaan.
Analyytikot myös USA:ssa ovat verranneet Trumpin ulkopoliittista strategiaa Kissingerin edustamaan voimapolitiikkaan, jossa USA:n haluttiin liittoutuvan Venäjän kanssa Kiinan eristämiseksi.
HISTORIA TOISTAA ITSEÄÄN?
”Kun historia toistaa itseään, seuraavaksi nähtäneen Venäjän ja Euroopan lähentymistä”, tulkitsi Volanen yllättäen. Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen kansliapäällikkönä toimineen Volasen katse historiaan ulottuu 1800-luvulle: ”Vanhoihin aikoihin verrattuna pienillä mailla on onnekseen sovittuihin sääntöihin perustava YK, jonka asemaa ja periaatetta on aina puolustettava. Kahden suurvallan ydinaseidenpelkoon perustunut kylmä sota ja sitä seurannut vaihe ovat nyt kuitenkin saamassa jatkokseen globaalin maailman, jossa on piirteitä Euroopan 1800–luvusta. Se näyttää koskevan myös menettelytapoja. Trumpin Brysselissä ja Lontoossa toteuttama malli – ensin törmätä ja sitten neuvotella – on kuin Bismarckilta. Samaa voi sanoa myös vaatimuksesta omien liittolaisten suorista riveistä samalla kun itse etsii yhteyttä vastapuoleen.”
Kun Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän suhde liikkuu, se tuntuu myös Pohjois-Euroopassa. Suomi on toisen maailmansodan jälkeen hoitanut ulkopolitiikkaa viisaasti, vaikka se ei ole kaikkia miellyttänyt. Kirosana on tietenkin suomettuminen, mutta se oli sitä Kekkosen ajan reaalipolitiikkaa, jolla osaltaan turvattiin kansakunnan olemassaoloa.
Suomen geopoliittinen tilanne ei ole noista ajoista oleellisesti muuttunut. Edelleen Suomi on idän ja lännen välissä, vaikka Suomenlahden eteläpuolella Venäjä onkin vaihtunut Natoon. Porin Suomi-areenassa kalistellaan tällä viikolla näyttävästi läntisiä aseita, eivätkä kaikki ole sitä mieltä, että Suomen ulkopolitiikan pitää kohdentua omaa aluettamme koskevaan aktiiviseen vakauspolitiikkaan.
Sitten vielä Volasen selitys presidentti Trumpin erikoiselle ja runnovalle politiikalle: ”Hän ja hänen taustallaan oleva joukko etsivät ulospääsyä Yhdysvaltoja uhkaavasta geopoliittisesta umpikujasta – jäädä yksin, kun Kiinan johtama liittoutuma ottaa vallan Euraasian mantereella ja näin koko maapallolla.”
Umpi- tai pienempiä kujia on ollut ennenkin. Yhdysvallat on kolme kertaa liittoutunut Venäjän kanssa Euroopan hegemoniaa tavoitellutta Ranskaa tai Saksaa vastaan, ja kerran eli kylmän sodan aikana se liittoutui Euroopan kanssa hegemoniaa tavoitellutta Venäjää vastaan. Mikään ei ole pysyvää.
kari.naskinen@gmail.com
Trumpin ja Putinin lehdistötilaisuus Helsingissä antoi joka tapauksessa pientä viestiä siitä, että jonkinlaiseen alkuun päästiin liennytyskehityksessä, jota ei muutamaan vuoteen ole yhtään ollutkaan. Trump sanoi, että maidenväliset suhteet lähtivät paranemaan kertaheitolla ”neljä tuntia sitten”, kun presidentit pääsivät keskusteluihin. Putinin täsmennetymmässä puheenvuorossa tuli esille, että keskustelussa oli käsitelty ydinaseita vähentävän sopimuksen aikaansaamista, keskimatkan ydinohjuksia rajoittavaa sopimusta ja avaruuteen sijoitettavien aseiden kieltämistä. Lisäksi Putin sanoi, että Syyria voisi olla ensimmäinen paikka, jossa Venäjä ja USA ehkä pääsisivät yhteisvoimin rauhanomaisiin ratkaisuihin, ja Trump vieressä vähän nyökkäsi.
Trump sanoi myös, että molempien maiden turvallisuusasiantuntijat tulevat jatkamaan näiden aiheiden edistämistä. Voi siis kuvitella, että Helsingissä otettiin askel oikeaan suuntaan. Kaikkia asioita ei tuossa julkisessa tilaisuudessa varmaankaan otettu esille, ja toivottavaa ainakin on, että Trump ja Putin sopivat jotain myös jatkosta.
Venäjän suhmurointi vuoden 2016 presidentinvaaleissa oli tietenkin karmea juttu, mutta se ei saisi häiritä maailmanrauhan kannalta paljon tärkeämpien asioiden edistämistä. (Hiroshima jää historiaan järkyttävänä asiana, mutta USA:n presidentinvaalit vain kärpäsenpaskan veroisena pilkkuna.)
Vaikka Helsingin Sanomat nimitti Trumpia siaksi, niin tosiasia on, että edeltäjiensä tavoin ei Trump ainakaan ole aloittanut uusia sotia (Bush ja Irak, Obama ja Syyria). Käykö niin, että Trumpin presidenttikausi jää tässä mielessä poikkeukselliseksi? Tätä voisi edesauttaa Trumpin ja Putinin vuoropuhelun jatkuminen Helsingin jälkeenkin. Tähän on nyt paremmat edellytyksetkin kuin Obaman aikana, sillä hänen kanssaan Putinilla ei ”synkannut” ollenkaan niin hyvin kuin nyt Trumpin kanssa.
Näin eurooppalaisittain jäätiin Helsingissä kaipaamaan Trumpin ja Putinin näkemyksiä Euroopan tilanteesta, joskin niitä saatiin Trumpin osalta muutama päivä aiemmin, eivätkä ne olleet hyviä EU:n kannalta.
Yht. tri Risto Volanen kirjoitti blogissaan, että Trumpin ratkaisu näyttää olevan eron saaminen Euroopan, Venäjän ja Kiinan väliin – samaan tapaan kuin Richard Nixon ja Henry Kissinger pyrkivät lyömään kiilaa Neuvostoliiton ja Kiinan väliin. Euroopan osalta tämä näyttäisi tapahtuvan kovin ottein. Sen toinen elementti on Trumpin USA:n uusi suhde Venäjään, joka antaisi sille liikkumavaraa Kiinaan ja tekisi siitä kumppanin ongelmiin ja kriiseihin, joiden selvittämiseen sitä tarvitaan.
Analyytikot myös USA:ssa ovat verranneet Trumpin ulkopoliittista strategiaa Kissingerin edustamaan voimapolitiikkaan, jossa USA:n haluttiin liittoutuvan Venäjän kanssa Kiinan eristämiseksi.
HISTORIA TOISTAA ITSEÄÄN?
”Kun historia toistaa itseään, seuraavaksi nähtäneen Venäjän ja Euroopan lähentymistä”, tulkitsi Volanen yllättäen. Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen kansliapäällikkönä toimineen Volasen katse historiaan ulottuu 1800-luvulle: ”Vanhoihin aikoihin verrattuna pienillä mailla on onnekseen sovittuihin sääntöihin perustava YK, jonka asemaa ja periaatetta on aina puolustettava. Kahden suurvallan ydinaseidenpelkoon perustunut kylmä sota ja sitä seurannut vaihe ovat nyt kuitenkin saamassa jatkokseen globaalin maailman, jossa on piirteitä Euroopan 1800–luvusta. Se näyttää koskevan myös menettelytapoja. Trumpin Brysselissä ja Lontoossa toteuttama malli – ensin törmätä ja sitten neuvotella – on kuin Bismarckilta. Samaa voi sanoa myös vaatimuksesta omien liittolaisten suorista riveistä samalla kun itse etsii yhteyttä vastapuoleen.”
Kun Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän suhde liikkuu, se tuntuu myös Pohjois-Euroopassa. Suomi on toisen maailmansodan jälkeen hoitanut ulkopolitiikkaa viisaasti, vaikka se ei ole kaikkia miellyttänyt. Kirosana on tietenkin suomettuminen, mutta se oli sitä Kekkosen ajan reaalipolitiikkaa, jolla osaltaan turvattiin kansakunnan olemassaoloa.
Suomen geopoliittinen tilanne ei ole noista ajoista oleellisesti muuttunut. Edelleen Suomi on idän ja lännen välissä, vaikka Suomenlahden eteläpuolella Venäjä onkin vaihtunut Natoon. Porin Suomi-areenassa kalistellaan tällä viikolla näyttävästi läntisiä aseita, eivätkä kaikki ole sitä mieltä, että Suomen ulkopolitiikan pitää kohdentua omaa aluettamme koskevaan aktiiviseen vakauspolitiikkaan.
Sitten vielä Volasen selitys presidentti Trumpin erikoiselle ja runnovalle politiikalle: ”Hän ja hänen taustallaan oleva joukko etsivät ulospääsyä Yhdysvaltoja uhkaavasta geopoliittisesta umpikujasta – jäädä yksin, kun Kiinan johtama liittoutuma ottaa vallan Euraasian mantereella ja näin koko maapallolla.”
Umpi- tai pienempiä kujia on ollut ennenkin. Yhdysvallat on kolme kertaa liittoutunut Venäjän kanssa Euroopan hegemoniaa tavoitellutta Ranskaa tai Saksaa vastaan, ja kerran eli kylmän sodan aikana se liittoutui Euroopan kanssa hegemoniaa tavoitellutta Venäjää vastaan. Mikään ei ole pysyvää.
kari.naskinen@gmail.com