Tuo murha sata vuotta sitten tapahtui, kun Untolaa oltiin siirtämässä höyrylaivalla Santahaminaan teloitettavaksi. Mukana laivassa olivat Untolan valkoiset kirjailijakollegat Eino Railo ja Kyösti Wilkuna, jotka sitten pitivät peijaiset Untolan teloittamisen kunniaksi nykyisen Kalastajatorpan paikalla olleessa kahvilassa. Laivassa oli myös senaattori A.O. Kairamo.
Railosta tuli 1930-luvulla Suomen Pen-klubin puheenjohtaja. Maailmanlaajuinen Pen-klubi oli perustettu 1921 turvaamaan kirjailijoiden sananvapautta. Railo oli toista maata, mutta lähes oikeistodiktatuuria muistuttaneella 1930-luvun alkupuoliskolla Suomen Pen-klubikin kulki omaa tietään. Wilkuna taas oli heimo- ja suojeluskuntasoturi, joka jo 1913 toivoi runossaan ”sotaa ja verisiä vaatteita”. Wilkunan kantti kuitenkin lopulta petti ja hän teki itsemurhan 1922.
Missään laillisessa oikeudessa ei Untolaa ollut tuomittu, eikä edes valkoisten laittomissa kenttäoikeuksissa. Untola oli kuitenkin valkoisten kannalta pahimmista pahin, loikkari. Hän oli kuulunut Suomalaiseen puolueeseen, mutta oli 1916 liittynyt sosiaalidemokraatteihin ja alkanut julkisesti tunnustaa uutta väriään ryhtyessään kirjoittamaan Työmies-lehteen. Eivätkä jutut porvareita miellyttäneet, ne tulkittiin kansankiihotukseksi.
Viimeiseksi jääneessä kirjoituksessaan 12.4.1918 Untola otti esille aseiden laskemisen omalla tavallaan: ”Miekan sijalle astuu rauhan ase särkemään ja hävittämään niitä voimia, jotka ovat vielä miekalta säilyneet. Sosialistiseen vallankumoukseen kuuluu luova rauhan työ, joka yksin voi vakiinnuttaa aseelliset saavutukset.”
Laittoman kuolemantuomion takana oli Untolan entisiä puoluekavereita, ainakin A.O. Kairamo ja K.A. Paloheimo, jotka istuivat KOP:n, Pohjolan ja Kajaani Oy:n hallituksissa. KOP:n hallintoneuvoston puheenjohtaja Kairamo tunnettiin siitäkin, että hän ehdotti punavankien siirtämistä töihin Saksan suolakaivoksille. Tämä suunnitelma tyssäsi tulevan presidentin K.J. Ståhlbergin vastalauseeseen.
TIELLÄ SANANVAPAUTEEN
Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 2017 sai Kansalliskirjaston verkkojulkaisu ”Tiellä sananvapauteen, suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja”. Siinä käsitellään laajasti myös Algot Untolaa, joka koko kirjoittajanuransa ajan tuki ruohonjuuritason demokratiaa ja aktivoitui lehtikirjoittajana usein juuri eduskuntavaalien alla. Vuosina 1903-08 hän tuki näkyvästi vanhasuomalaisten reformipoliittista ohjelmaa ja vastusti vallassa olleita perustuslaillisia.
Eri nimimerkeillä ilmestyneet karnevalistiset, perustuslaillisten kärkipoliitikkojen kustannuksella pilailleet pakinat jakoivat tuolloin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Untola kuitenkin korosti, ettei käynyt kenenkään yksityishenkilön kimppuun, mutta vaati itselleen oikeutta puhua virkamiesten ja poliitikkojen toiminnasta, koska sillä oli suora vaikutus kansaan.
Vastineeksi perustuslailliset lehdet julkaisivat juttuja, joissa pakinoiden kirjoittajaksi paljastuneen Untolan sivistystaso ja moraali kyseenalaistettiin. Henkilöön menevä lehtikirjoittelu synnytti juoruja, jotka vaikuttivat luotaantyöntävästi varsinkin vanhasuomalaisiin, konservatiivisiin mielipidevaikuttajiin. Vuoden 1908 lopussa Untolan kirjoituksia alettiin vahtia ja sensuroida Satakunta-lehden toimituksessa.
Yhdessä Kokkola-lehden pakinassaan Untola parodioi Eino Leinon runoa, jonka tämä oli kirjoittanut Leo Mechelinin senaatin valtaannousun kunniaksi. Toisessa yhteydessä Untola kritisoi suomenkielisiä kirjailijoita reaalimaailman hylkäämisestä ja harhaantumisesta runouden maailmaan.
Poleeminen tyyli oli Untolalle tietoinen valinta, mikä tähtäsi ilmaa puhdistavan keskustelun käynnistämiseen. Kaunokirjallisessa tuotannossaan hän pyrki suoran polemiikin sijasta vaikuttamaan vastustajiinsa piilotetun kritiikin kautta.
Irmari Rantamalan nimellä ilmestyneessä esikoisteoksessaan Harhama (1909) tekijä pohti Leinon ja muiden kulttuurilehti Päivän ympärille kokoontuneiden kirjailijoiden omaksumaa aktivismin ihailua, nietzscheläistä moraalifilosofiaa ja dekadenttia maailmankuvaa. Eino Leino oli purevan ivallinen, kun hän sitten arvioi Harhaman erikoista kieltä, tyyliä ja muotoa.
Jo tuolloin Untolan sananvapautta rajoitettiin, kun kustantajat karsivat tekstejä. Myös lehtikirjoituksia lyhenneltiin. Lopulta hän siirtyi sosialistisen Työmiehen avustajaksi, koska muualla hän ei enää saanut ääntään kuuluviin.
Monessakohan kesäteatterissa esitetään tänä vuonna Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa (1910)? Tiistaina 22.5. se tulee televisiosta klo 13.20.
kari.naskinen@gmail.com