Tshehov kuvaa tätä hyvin toimeentulevan perheyhteisön tilannetta haluten sanoa, että elämä voi lipua ohi kuin huomaamatta, jos asioiden vain annetaan lipua. Eikä tämä tietenkään koske vain aikaa yli sata vuotta sitten, vaan kyllähän tätä saamattomuutta oman elämänsä suhteen on ollut aina ja edelleen. Prozorovin sisarusparvi ei kuitenkaan elä sosiaalitukien varassa, joten kannustinloukkujakaan ei ole, vaan isän jättämä perintö turvaa aineellisen elämän hyvin.
Onni ei kuitenkaan ole siellä pienessä kaupungissa, vaan Moskovassa? Kun sattumalta käsiini osui jokin aika sitten Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (1908-22), niin otanpa siitä yhden sopivan kohdan tähän: "Onnen vuodet ovat tuhlattuja vuosia, meidän on odotettava kärsimystä voidaksemme tehdä työtä. Onni on terveellistä ruumiille, mutta suru kehittää sielun voimia."
Kolmessa sisaressa etsitään onnea myös rakkaudesta, mutta vaikeaa on sekin. Rakastetaan kyllä, mutta ei oikein osata suunnata sitä tai ei tiedetä, kuka juuri minua rakastaa. Esimerkiksi Andrei on naimisissa Natashan kanssa, heillä on kaksi lasta, mutta vähän tuntuu siltä, että Natasha on pihkassa Protopopoviin, jota näytelmässä ei näy. Masha on naimisissa Versininin kanssa, mutta Kulygin on myös rakastunut Mashaan. Irina taas rakastaa puolisoksi sopimattomia Soljonyitä ja Tshebutykiniä, ja paroni Tusenbach puolestaan kyttää Irinaa. Vai onko kaikissa tapauksissa kysymys rakkaudesta, vaan enemmänkin omistamisesta?
Mielenkiintoinen naisasia liittyy Kolmen sisaren käsikirjoitukseen. Kun Konstantin Stanislavski 1901 oli ohjaamassa näytelmää sen kantaesitykseen Moskovan taiteellisessa teatterissa, hän sai juuri ennen pääharjoitusta kirjeen Tshehovilta, joka kirjoitti, että yksi Andrein monologi on poistettava. Stanislavski poisti sen, mutta kirjassaan Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa (1926) hän paljasti, mikä tuo poistettava kohta oli, Andrei sanoo: ”Ennen naimisiinmenoaan heissä (naisissa) on runollisuuden ja naisellisuuden häivähdys, mutta naimisiin mentyään he kiirehtivät pukemaan ylleen kaavun, tohvelit, mauttoman runsaat koristeet; noissa kaavuissa ja tohveleissa he paljastavat sielunsa. Mitä on sanottava tuollaisista naisista, ja kannattaako heidän rinnalleen jäädä pitkiksi ajoiksi?”
Tämä korvattiin Andrein sanoilla: ”Vaimo mikä vaimo!”
Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä Jyväskylässä ei ole aivan klassista Tshehov-tyyli, mutta modernisointi on sen verran hillittyä, että se ei vieraannuta katsojaa. Mukana on myös muutama laulunumero, joiden ongelmana on kuitenkin se, että koko porukan laulaessa sanoista ei saa mitään selvää. Ei ole mitään tietoa siitä, ovatko tekstit Tshehovilta vai mistä.
Yhdessä kohtauksessa lukionopettaja Kulygin antaa everstiluutnantti Versininille luettavaksi kirjan, jossa esitellään koulun 50 menestynyttä opiskelijaa. Sopi hyvin esitykseen, sillä huomenna maanantaina vanhin suomenkielinen oppikoulu Jyväskylän Lyseo täyttää 159 vuotta.
kari.naskinen@gmail.com