Sota on aina rumaa, karmeata, pelottavaa, älytöntä. Englantilaisen Christopher Nolanin sotaelokuva Dunkirk
on kaikkea muuta, se on komea spektaakkeli. Se on vastenmielistä katsottavaa,
raukkamaista rahastusta ihmisten tappamisella.
Elokuva kertoo alkukesästä 1940, kun liittoutuneiden 400 000 sotilaan
joukko oli jäänyt saksalaisten mottiin Dunkerquen (engl. Dunkirk)
rantakaistaleelle. Saksa oli toukokuussa aloittanut hyökkäyksen Ranskaan,
Hollantiin ja Belgiaan; Dunkerque on Ranskassa Englannin kanaalin
pohjoispäässä. Mistään näistä asioista ei elokuvan alussa mainita sanallakaan,
vaan aloitetaan suoraan tappamisella, ja kaiken on näytettävä massiivisen mahtavalta ja hienolta.
Elokuva liikkuu kolmella tasolla, samanaikaisissa tapahtumissa maalla, merellä
ja ilmassa. Paljon mitään ei selitetä, koska tärkeintä on näyttää koko
laajakankaan leveydeltä sotaa. Elokuvan päätteeksi sentään lopputeksteissä
kerrotaan, että englantilaiset onnistuivat evakuoimaan rannalta 350 000 sotilasta.
Mutta siitä ei sanaakaan, paljonko ihmisiä lisäksi kuoli, kun Dunkerquen kahden
viikon taistelussa mm. upposi yhdeksän hävittäjälaivaa ja putosi 430
lentokonetta. Mitäpä näistä, tärkeintähän on elokuvalippujen myynti.
Joskus elokuva-arvostelijat kirjoittavat, että se ja se elokuva on
sodanvastainen. Dunkirk ei ole.
Eivätkä niiden sodanvastaisten elokuvienkaan yleisö suurimmaksi osaksi asioita
näin miellä. Joillakin penkkiriveillä voi joku katsoja miettiä asioita syvällisemminkin,
mutta tämä ei ole ainakaan enää oleellista elokuvantekijöiden kannalta. Sen sijaan se on, että popcorneja
ja Coca-colaa menee. Viime vuonna Finnkinon teattereissa myytiin popcorneja
kaksi miljoonaa litraa.
Katsoin Dunkirkin Finnkinon
suurimmassa salissa Helsingissä. Jouduin maksamaan kolme euroa ylimääräistä,
koska tämä Tennispalatsin sali nro 1 oli muutettu Scape-saliksi. En huomannut
mitään eroa entiseen, vaikka Finnkino mainostaakin, että on uusi
laserprojektori, aikaisempaa huipumpi Dolby Atmos -äänijärjestelmä ja uudet
penkit. Tästä nyt joka tapauksessa syntyy kolmen euron premium-maksu.
Palvelut Suomen suurimmassa elokuvateatterissa eivät kuitenkaan ole
premium-luokkaa. Elokuvan alkua odotellessani etsin kahvilaa, yhden löysin ja
sieltä henkilökuntaa yhden ihmisen. Kun muitakin kahvinostajia oli ja heille
sen yhden ihmisen piti ruveta keittämään niitä nykyajan kummallisia
erikoiskahveja, lähdin pois kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen ja ehdin
juoda kahvin Kampin alueella yhdellä ulkoterassilla.
Vastenmielinen elokuvissakäynti Helsingissä.
kari.naskinen@gmail.com