Elokuva kertoo alkukesästä 1940, kun liittoutuneiden 400 000 sotilaan joukko oli jäänyt saksalaisten mottiin Dunkerquen (engl. Dunkirk) rantakaistaleelle. Saksa oli toukokuussa aloittanut hyökkäyksen Ranskaan, Hollantiin ja Belgiaan; Dunkerque on Ranskassa Englannin kanaalin pohjoispäässä. Mistään näistä asioista ei elokuvan alussa mainita sanallakaan, vaan aloitetaan suoraan tappamisella, ja kaiken on näytettävä massiivisen mahtavalta ja hienolta.
Elokuva liikkuu kolmella tasolla, samanaikaisissa tapahtumissa maalla, merellä ja ilmassa. Paljon mitään ei selitetä, koska tärkeintä on näyttää koko laajakankaan leveydeltä sotaa. Elokuvan päätteeksi sentään lopputeksteissä kerrotaan, että englantilaiset onnistuivat evakuoimaan rannalta 350 000 sotilasta. Mutta siitä ei sanaakaan, paljonko ihmisiä lisäksi kuoli, kun Dunkerquen kahden viikon taistelussa mm. upposi yhdeksän hävittäjälaivaa ja putosi 430 lentokonetta. Mitäpä näistä, tärkeintähän on elokuvalippujen myynti.
Joskus elokuva-arvostelijat kirjoittavat, että se ja se elokuva on sodanvastainen. Dunkirk ei ole. Eivätkä niiden sodanvastaisten elokuvienkaan yleisö suurimmaksi osaksi asioita näin miellä. Joillakin penkkiriveillä voi joku katsoja miettiä asioita syvällisemminkin, mutta tämä ei ole ainakaan enää oleellista elokuvantekijöiden kannalta. Sen sijaan se on, että popcorneja ja Coca-colaa menee. Viime vuonna Finnkinon teattereissa myytiin popcorneja kaksi miljoonaa litraa.
Katsoin Dunkirkin Finnkinon suurimmassa salissa Helsingissä. Jouduin maksamaan kolme euroa ylimääräistä, koska tämä Tennispalatsin sali nro 1 oli muutettu Scape-saliksi. En huomannut mitään eroa entiseen, vaikka Finnkino mainostaakin, että on uusi laserprojektori, aikaisempaa huipumpi Dolby Atmos -äänijärjestelmä ja uudet penkit. Tästä nyt joka tapauksessa syntyy kolmen euron premium-maksu.
Palvelut Suomen suurimmassa elokuvateatterissa eivät kuitenkaan ole premium-luokkaa. Elokuvan alkua odotellessani etsin kahvilaa, yhden löysin ja sieltä henkilökuntaa yhden ihmisen. Kun muitakin kahvinostajia oli ja heille sen yhden ihmisen piti ruveta keittämään niitä nykyajan kummallisia erikoiskahveja, lähdin pois kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen ja ehdin juoda kahvin Kampin alueella yhdellä ulkoterassilla.
Vastenmielinen elokuvissakäynti Helsingissä.
kari.naskinen@gmail.com