Huvivero poistui 1981, mitä ennen sillä oli pitkä historia. Jo 1782 annetun asetuksen mukaan esiintyvien taiteilijoiden piti suorittaa maksu Kehruuhuonerahastoon; kehruuhuoneet olivat naisten työvankiloita, joissa teetettiin käsitöitä. Yleisin syy kehruuhuonekomennukseen oli vastasyntyneen lapsen surmaaminen. Vuonna 1818 huviveron tuotto ohjattiin Vaivais- ja työhuonerahaston hyväksi.
Huviverosta tehdään selkoa Veikkaus Oy:n Raymond-lehdessä 2/2017. Selonteon pohjana on Lapin yliopiston professoreiden Esko Linnakankaan ja Leila Juannon kirja Verojen historia (Grano, 2016).
Huviveroa kannettiin siis huveista, varsinkin ns. kansanhuveista. Teatteri, ooppera ja klassisen musiikin konsertit vapautettiin huviverosta jo aikaisemmin, mutta varsinkin elokuvat, tanssi-iltamat ja moottoriurheilu olivat sellaista hupia, että niitä piti erikseen verottaa. Vasta 1980-luvulle tultaessa tilanne tasoittui, kun huviveron sijasta alettiin huvitilaisuuksien pääsylippujen hintoihin lisätä arvonlisävero, nykyisin 10 prosenttia. Elokuvat olivat kuitenkin poikkeus, niiden osalta huvivero poistui vasta 1994.
Isäni oli 1950-luvulla Jyväskylän Moottoriurheilijoiden puheenjohtaja ja yleensä myös Harjun TT-ajojen kilpailunjohtaja. Huviveroa piti kiertää. Ennen kilpailuviikonvaihdetta kaikki pääsylippuniput piti viedä poliisilaitokselle leimattaviksi, ja kilpailujen jälkeen maanantaina myytyjen nippujen kannat sekä vajaasti myydyt niput ja täydet niput palautettiin poliisilaitokselle. Siellä laskettiin myytyjen lippujen määrä ja saatiin se summa, mikä huviveroa piti maksaa.
Veronkierto tapahtui kuitenkin kätevästi. Kaikille lipunmyyjille annettiin ohjeeksi, että myyvät lippuja myös nippujen välistä. Yhdessä nipussa oli muistaakseni sata lippua, ja jos sieltä välistä puuttui kymmenen, niin ei sitä poliisilaitoksella huomattu.
Oheinen lehtileike on vuodelta 1960 ja sen mukaan ajoja oli tuolloin ollut katsomassa noin 6500 ihmistä. Kyse ei ollut seuran kannalta aivan pienistä summista, sillä huvivero oli moottoriurheilu- ja nyrkkeilykilpailujen pääsylipuista 30 prosenttia. Yhtä pahoja, yhtä korkeasti verotettuja huveja olivat sellaiset elokuvat, jotka olivat lakipykälän sanonnan mukaan ”sisällöltään huonoja tai taiteelliselta tahi siveelliseltä laadultaan heikkoja”. Tällaisia elokuvia olivat esimerkiksi Kallopeliappelsiini, Likainen Harry, Lemmenjanoiset nymfot ja Seksihullut hoiturit.
Paremmat elokuvat pääsivät vähemmällä, ja huviveron määrää alennettiin vielä lisää, jos ennen pääelokuvan alkua esitettiin kotimainen valistusfilmi. Niiden piti olla taide-, tiede- tai opetuselokuvia. Kuinkahan monta tylsää raittiusvalistuselokuvaa minäkin silloin näin?
Tanssiminen oli niin suurta syntiä, että niiden huvivero nostettiin sotien jälkeen peräti 50 prosenttiin. Myöhemmin se pudotettiin 25 prosenttiin. Elokuvien tavoin oli kuitenkin mahdollisuus välttää huvivero kokonaan, jos tilaisuuden tilaisuuden pääasiallisena ohjelmana oli puheita, esitelmiä, lausunta-, laulu- ja soittoesityksiä tai näytelmiä. Näiden korkeatasoisten ohjelmanumeroiden jälkeen oli sallittua järjestää puolitoista tuntia verovapaata tanssia.
VIEKÄÄ TUHKATKIN PESÄSTÄ
Huviveron yksi muoto oli pelikorttivero, mikä säädettiin 1842. Monet muistavat, miten korttipakkapaketin ympärillä oli aikoinaan leimattu paperiside – leimamerkki. Tämä sai aikaan pelikorttien salakuljetuksenkin. Ikäviä tilanteita syntyi, kun ruotsinlaivalta pelikortit ostanut turisti jäi tullissa kiinni ja leimavero piti maksaa. Pelikorttivero lakkautettiin 1983.
Eikä tässä kaikki. Joskus on kannettu tuhkaveroakin. Sen taustalla oli salpietarivero, minkä perusteella kruunulle piti 1600-luvulla toimittaa multaa, lampaan- tai vuohenlantaa, halkoja, olkia ja/tai tuhkaa. Salpietaria tarvittiin ruudin valmistamiseen. Tuon verotuskäytännön jäljiltä on vieläkin sanonta ”viekää tuhkatkin pesästä”.
Venäjällä kannettiin myös partaveroa 1698 - 1765, kun Pietari Suuri halusi sivistää ihmisiä eurooppalaisiksi. Jos ei ajanut partaa pois, piti maksaa partavero.
kari.naskinen@gmail.com