torstai 15. kesäkuuta 2017

Aniara ja Laulu Karjalasta

Ruotsalaisen Nobel-kirjailijan Harry Martinsonin erikoinen avaruusrunoelma Aniara (1956) on sopivaa matkalukemista, kun esimerkiksi käy itärajan takana Karjalassa. Se nimittäin sisältää myös Laulun Karjalasta, yhteensä 16 säkeistöä. Siinä yksi avaruusaluksen matkaaja ”mietiskelee ihanaista Karjalaansa, jossa oli viettänyt talvenkymmeniä kolme”, mutta jonne ei enää ole paluuta, koska avaruusaluksen matka jatkuu elinikäiseen tyhjyyteen.

”Yli kaiken kauniin väikkeen väikkyy kaunis Karjalani,
vedenväike puitten takaa, suven valostuva aalto,
katso, kesäkuinen ilta tuskin hämärtyä ehtii
kun puuhuilunkirkas kukkuu autereisen savun yllä
houkuttaa ja armas Aino terhenhuntu hartioillaan
nousten yli vedenpinnan kuulee käen kultarinnan
kuiskivassa Karjalassa.”


Aniara on avaruusalus, johon mahtuu 8000 matkustajaa. Aniara liikennöi
Marsiin ja Venukseen
, joihin evakuoidaan ihmisiä, koska maapallo on pahoin saastunut ydinsodan takia. Yhdellä matkalla Aniaraan osuu meteoroidi ja Aniara menettää ohjattavuutensa. Sen suunta muuttuu pois Aurinkokunnasta ja alkaa loputon matka.

Karjala-muisteloon on yksi selvä syy: Martinson tuli vapaaehtoisena Suomen talvisotaan, jossa häntä ei keuhkosairautensa takia hyväksytty etulinjaan, mutta pääsi sotilastehtäviin kenttäpostikonttoriin. Suomenruotsalainen kirjallisuus oli Martinsonille tuttua, ja varsinkin Edith Södergranin runoja hän ihaili.

Aniara-runoelman alaotsikko on ”Katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa”. Se käsittää 103 runoa, joista tämä Karjala-runo on ainoa, jossa on esillä todellinen paikka.

En oikein tunne runoteorioita, mutta Laulu Karjalasta on etsimäni tiedon perusteella kirjoitettu ainakin osittain Kalevalasta tutulla trokee-runomitalla – ja onhan siinä Ainokin. Suomeksi Aniaran käänsi heti tuoreeltaan Aila Meriluoto, jonka työtä Martinson erityisesti kehui Nobel-palkintopuheessaan 1974. Erikoiseksi nuo kehut teki se, että muut käännökset Martinson haukkui.

Erikoista oli kyllä sekin, että Martinson oli itse jäsenenä siinä Ruotsin akatemiassa, joka palkinnoista päätti. Vuonna 1974 oli joka tapauksessa Ruotsin vuoro, sillä Martinsonin kanssa samalla kertaa sai palkinnon myös Eyvind Johnson.

Martinsonin tuotannosta ovat suomeksi ilmestyneet kaikki neljä romaania, mutta runoista vain osa. Martinsonin keskeinen teema oli huoli tekniikan vääränlaisesta edistymisestä ihmisen julmuuden takia. Aniara on tästä hyvä esimerkki, samoin kuin ennen sitä ilmestynyt romaani Kulkijan pilvilinnat (1948).

”Nurmen näen, metsän kuulen
kaukaa runon Karjalasta.
Hyvä että pienen hetken
vain on muiston portit auki.
Liu´un niin kuin lintu kauas
karjamaitten Karjalaani.”

kari.naskinen@gmail.com