Parnasson astia ei ihan vielä ole palanut, mutta henki pihisee vain vaivoin. Enää lehteä ei saa irtonumeroina ostettua, eikä sitä pääse lukemaan edes netissä. Tällä hetkellä lehden levikki on noin 5700.
Onneksi on kuitenkin näitä vanhoja lehtiä. Aikoinaan olin Parnasson vakiotilaaja, minkä lisäksi keräilyviettini sai aikaan sen, että nyt autotallissa on Parnassoja laatikoissa ainakin 50 kiloa. Noita vanhoja, antikvariaateista ostamiani lehtiä selatessa on mielenkiintoista vilkaista sekin, kenen osoitelappu on kunkin lehden takakannessa. On esimerkiksi filosofian kunniatohtori Kaarlo Marjasen, jolle lehti tietenkin tuli päätoimittajuuden 1951-54 jälkeenkin, samoin Otavan toimitusjohtajan Heikki A. Reenpään, runoilija Lauri Viljasen, Lahden entisen rahoitusjohtajan Pauli Ihamäen jne. Antikvariaatteihin olivat vanhoja Parnassoja kuskanneet myös Kotimaisen kirjallisuuden laitos (Helsinki) ja Keltinmäen sivukirjasto (Jyväskylä).
Parnasson ykkösnumero on aikoinaan mennyt postitse Hartolaan Aune Maunolalle, joka tämän osoitelappututkimuksen jälkeen oli myöhemmin muuttanut Lahteen Yrjönkatu 1:een. Mahtaako olla senniminen satukirjailija, koskapa hän on Parnasson numeroihin tehnyt merkintöjä erityisesti naiskirjailijoita koskeviin juttuihin?
Ensimmäisen numeron kannessa on Aarne Nopasen piirtämä kuva, jonka mallina hän on käyttänyt Wäinö Aaltosen tunnetun Aleksis Kivi -veistoksen päätä.
Parnasso syntyi, kun vanhat kulttuurilehdet Näköala ja Ajan Kirja yhdistyivät. Parnasson kustantajaksi ryhtyi Suomen kulttuurirahasto, jolta lehti siirtyi 1960-luvulla Yhtyneille Kuvalehdille (nyk. Otavamedia). Heti ensimmäisestä numerosta alkaen Parnasso oli väkevä opus, melkein satasivuinen. Kirjoittajina olivat Kurjensaaren ohella mm. Alex. Matson, P. Mustapää, Kyllikki Mäntylä, Aale Tynni, Jouko Tyyri ja Lauri Viita, joka kirjoitti Tanesta:
Kuvataulun tein ja myin.
Mistäs aihe, joku urkki.
Mikä aihe, hämmästyin,
suti vain ja purkki!
Pietarissa syntynyt, Pariisin emigroitunut Wladimir Weidlé kirjoitti närkästyneenä, että ”nykyisin kenenkään taiteilijan tyylissä ei ihailla puhtautta, vaan yksinomaan uutuutta, ja vain kapinallisuus taiteilijassa herättää ihastusta”.
Kurjensaaren kanta oli, että moni kirjailija tuntuu kirjoittavan vain ”yhden hyvän teoksen vain sen takia. että sen jälkeen saisi oikeuden lykätä mitä roskaa tahansa”.
Kirja-avosteluja olivat ensimmäisen lehteen kirjoittaneet mm. Tuomas Anhava, Osmo Hormia, Unto Kupiainen, Eino S. Repo ja Ville Repo.
Parnasson ensimmäisessä numerossa oli myös pikainen muistokirjoitus – lehti oli juuri menossa painoon Porvoossa – Maila Talviosta, joka oli kuollut 79-vuotiaana 6.1.1951 Helsingissä (syntynyt Hartolassa 1871).
Antiikintutkija Päivö Oksala kirjoitti lehdessä Parnassosta, runottarien vuoresta, ja siitä parnassosta, jolle promovoitavat nousevat saadessaan laakerinsa: ”Parnasso on tajunnassamme jokin korkeampi taso, mille runoilijan manttelin lunastanut tai muun taiteellisen tai tieteellisen voiton kilvoitellut henkilö pääsee nousemaan.” Kun uusi lehtikin oli saanut Parnasso-nimen, Oksala kirjoitti ”nimen valitsijoiden kuvitelleen jotakin ylävää paikkaa, jolta on hyvä näköala ja jolta käsin voidaan pitää ajan kirjaa”.
Nyt tällä kirjallisella Parnasso-vuorella on kuitenkin norsunluutorni, jossa Otavamedian herrat lehteään selaavat. Enää sitä ei saa esimerkiksi rautatieaseman lehtikioskista matkalukemiseksi – toissa päivänä ostin Iltasanomat.
Niinkin huonosti ovat asiat tällä Parnasso-vuorella, että lehden kaikki arkistot ovat tuhoutuneet, kuten Matti Suurpää kertoo Parnasson 60-vuotishistoriateoksessa (Otava, 2011).
kari.naskinen@gmail.com