Elokuvan 45 vuotta juonta enempää paljastamatta voi kertoa, että heti alussa Geoff saa kirjeen, missä ilmoitetaan, että hänen vanhan kihlattunsa Katyan ruumis on löydetty. Se on jään alla Sveitsin Alpeilla, jossa Katya katosi vuonna 1962 pudottuaan syvään rotkoon. Tästä alkaa avioparin ja varsinkin vaimon piina, kun pitkä, onnellinen avioliitto ei hänen mielestään olekaan sitä, miltä se on koko ajan näyttänyt.
Vintillä on myös miehen vanha matkalaukku, joka ehkä sisältää jotakin salaisuutta paljastavaa. Mikään salaisuusjännäri tämä Andrew Haighin elokuva ei kuitenkaan ole. Asiat vain etenevät omaa rauhallista tahtiaan, ja juhlat on joka tapauksessa järjestettävä. Kokonaisuudessaan elokuva ei ihmeitä anna - tällaista voi sattua, mutta tuskin on mitenkään yleistä. Että siis miehen 50 vuoden takainen seikkailu saisi vaimon näin tolaltaan, en usko.
Huomattavasti parempi eläkeläiselokuva on Roger Michellin ohjaama Week-End (2013), jossa vanha brittipariskunta lähtee ”tuulettumaan” Pariisiin.
Parasta 45 vuodessa on Charlotte Ramplingin (69) näyttelijäntyö. Se pettymys on suurta. Ongelma vain on, että elokuvankatsoja ei pääse Katen ajatuksia lukemaan; siihen tarvittaisiin luultavasti elokuvan pohjana oleva David Constantinen novelli In Another Country. Voi tietenkin kuvitella, että Katen maailma on heittänyt häränpyllyä – miksi minä olen tuon miehen kanssa mennyt naimisiin jne.
Tom Courtnay (78) rooli Geoffina ei ole yhtä kiperä, koska hänelle asia ei ole uusi, eikä hän myöskään pode huonoa omaatuntoa tapahtuneesta – miksi potisikaan.
Tämä vaatimaton dialogielokuva aiheuttaa joka tapauksessa erilaista pohdintaa. Onko pitkä avioliitto merkki isosta onnellisuudesta vai mistä? Kannattaako luurankoja kaapista tuoda esille, jos ei ole pakko? Tuskin pieniä syrjähyppyjäkään kannattaa heti seuraavana aamuna mennä paljastamaan, jos asiat muuten ovat hyvin. Mutta juhlat pitää järjestää, kuten Geoff ja Kate tekevät.
kari.naskinen@gmail.com