Pitkän uran tehnyt Juli Raizman (1903 - 1994) on suurista neuvosto-ohjaajista ehkä vähiten tunnettu. Esimerkiksi Wikipedian Neuvostoliiton elokuvia käsittelevässä kohdassa luetellaan yli 50 ohjaajaa, mutta Raizmania ei mainita ollenkaan. Peter von Bagh sentään kertoo Elokuvan historiassaan (1975) lyhyesti Raizmanin kolmesta elokuvasta. Nyt Audiovisuaalinen instituutti (Kavi) järjestää Orionissa (Helsinki) esityssarjan, jossa näytetään kymmenen Raizmanin elokuvaa. Ensimmäisenä on tänään vuorossa mykkäelokuva Tyttö ja vanki: 41 (1927), jonka kuvauksissa Raizman toimi tunnetumman neuvostoliittolaisen Jakov Protazanovin apulaisohjaajana. (Oheinen kuva tästä elokuvasta.)
Koska en tunne Raizmanin elokuvia tuota sotadokumenttia lukuun ottamatta, lainaan Kavin esittelyä: ”Raizmanin psykologisesti ja yhteiskunnallisesti terävänäköisiä draamoja eivät ole syöneet aika tai poliittiset mullistukset. Raizmanin töissä yhteiskunnallinen ja yksityinen yhdistyvät kiehtovalla tavalla tarjoten ainutlaatuisen kurkistusaukon neuvostoihmisen mentaliteettihistoriaan.”
Kavin sarjan muista elokuvista löytyy monta mielenkiintoista. Esimerkiksi Lentäjissä (1935) on näyttelijänä Lenin-rooleistaan sittemmin tunnettu Boris Shtshukin, jonka elokuvadebyytti oli tämä lentokoulun vanhenevan johtajan rooli. Sergei Bondartshukin läpimurtorooli oli puolestaan Kultaisen tähden ritarissa (1950), joka kuuluisa Stalinin kauden kolhoosikuvaus.
Nykyistenkin venäläisohjaajien elokuvat ovat Suomessa harvinaisuuksia. Tänä vuonna sentään tuli elokuvateattereihin Andrei Zvjagitsevin Leviathan (2014) ja Yle Teema esitti Sergei Paradzhanovin neljä erikoista elokuvaa. Sitten tietenkin tulevat aina ohjelmistoon ne hölmöläisjutut, joissa Ville Haapasalo on mukana.
Sotien jälkeen, kun Suomi oli ystävällisissä suhteissa Neuvostoliittoon, tilanne oli toisenlainen. Sovexportfilm ja neukkujen täällä omistama Kosmos-Filmi vastasivat neuvostoelokuvien maahantuonnista ja levityksestä, ja kaikki parhaat elokuvat nähtiin. Suomi oli näiden elokuvien ensimmäinen ulkomainen esityspaikka, ja jos elokuva menestyi täällä, pani Sovexportfilm sen laajempaan länsilevitykseen. Tällaisia kuuluisia tapauksia olivat mm. Andrei Tarkovskin Andrei Rublev (1966) ja Akira Kuosawan Dersu Uzala (1975), joiden erinomaisuuteen neuvostoliittolaiset eivät oikein uskoneet. Molemmista tuli sitten suurmenestyksiä maailmalla. Dersu Uzala pyöri Helsingissä vuoden ja Urho Kekkonenkin kävi katsomassa sen kaksi kertaa.
Kavin osalta tilanne on edelleen hyvä vanhojen elokuvien osalta. Sillä on luultavasti Euroopan suurin neuvostoliittolaisten/venäläisten elokuvien kokoelma – ehkä sillä varauksella, että Saksassa voi olla DDR:n peruina vielä enemmän, mutta ne ovat saksaksi dubattuja.
(Raizmanin Läpimurto Kannaksella esitettiin Suomessa heti tuoreeltaan toukokuussa 1945 ja vastaavanlainen dokumentti Berliinin viimeiset hetket syyskuussa 1945.)
kari.naskinen@gmail.com