Jyväskylän Kesä 60 vuotta – Joutsenlammesta M.A. Nummiseen

Ensi viikolla 7.7. alkaa Jyväskylän Kesä. Tämäkin loistava idea oli syntynyt saunassa, kun musiikkimiehet Timo Mäkinen ja Seppo Nummi sekä Helsingin yliopiston klassillisen filologian apulaisprofessori Päivö Oksala kesällä 1955 olivat päätyneet siihen, että Suomeen tarvitaan ensimmäinen korkeatasoinen musiikkitapahtuma. Jo seuraavana kesänä Jyväskylässä sitten järjestettiin ensimmäiset Musiikkikulttuuripäivät. Aluksi tapahtuma erikoistui lähinnä kamarimusiikkiin, mutta hyvin pian ohjelma laajeni myös kuvataiteisiin, arkkitehtuuriin, teatteriin ja elokuvaan.

Jyväskylän Kesä oli ensimmäinen tällainen kesäinen kulttuurifestivaali. Jyväskylä tuli tapahtumapaikaksi osittain kai siksi, että Oksala oli jyväskyläläinen, ja muutenkin ”Suomen Ateena” katsottiin sopivaksi järjestämispaikaksi, ja yliopistorakennuksessa oli kesällä hyvin tilaa eri tilaisuuksille.

Jo 1960-luvulla Jyväskylän Kesä oli saavuttanut kovan aseman, ei kuitenkaan konserttiensa, vaan yhteiskunnallisten seminaariensa ja niihin liittyneiden korokekeskustelujen ansiosta. Porvarillis-kultturellista hienostomeiningistä ei ollut tietoakaan, kun kuuskytlukulaiset aktivistit panivat asioita järjestykseen. Muistan hyvin ne kuumat keskustelut, joita yliopiston juhlasalissa olin nuorena idealistina kuuntelemassa. Posket varmaan hehkuen nautin vaikkapa siitä, kun Kalle Holmberg rökitti Edvin Lainetta niin, että tämä oli vähällä jättää Holmbergin yksin estradille.

Radikaali riekkuminen jatkui illalla, kun Helsingin ylioppilasteatteri toi aikaisemmin radiossa esitetyn Orvokki-kabareensa lavalle. Elettiin siis 60-luvun jälkipuoliskoa, ja kyytiä saivat armeija, asuntopolitiikka, kirkko, koululaitos, sukupuoliroolit, seksuaalikasvatus, tietenkin Vietnamin ja kaikki senaikaiset aktuellit asiat.

Seuraavana iltana saattoi olla vuorossa Kansallisoopperan baletin esittämänä Joutsenlampi – minullekin ensimmäinen tämän lajin kokemus. Sitten taas toisenlaista, kun M.A. Numminen ja Rauli ”Badding” Somerjoki esittivät Helsingin taideteollisen oppilaitoksen ”Visuaalisessa varieteessa” lauluja, joihin tekstejä oli otettu Sukupuolielämän tietokirjasta. Esitys oli yliopiston päärakennuksen takana olevassa ulkoauditoriossa myöhään illalla, ja taisi olla meneillään Ulkosynnytinjenkka, kun Päivö Oksala tuli ja veti töpselit seinästä irti, jolloin valot sammuivat ja mikrofoneista loppui ääni. Vähän ajan kuluttua tulivat poliisit ja se oli sitten siinä.

Jyväskylän Kesän ensimmäisten vuosikymmenten merkittäviä vieraita olivat mm. Liana Izakadze, György Ligeti, Krzyztof Penderecki, Alfred Scnittke, Grigori Sokolov, Karlheinz Stockhausen ja nuori Viktoria Mullova. Oudoimpana tapauksena muistan intialaisen Ravi Shankarin, joka istui yksin juhlasalin näyttämön lattialla ja näpelöi erikoista sitar-soitintaan.

Meille teini-ikäisille jyväskyläläisille tarjoutui ensimmäisen kerran mahdollisuus kuunnella myös jazzia elävässä tilanteessa, parhaiten jäivät mieleen Christian Schwindtin kvintetti ja ruotsalaisen Lars Wernerin yhtye.

Oma lukunsa olivat elokuvat Elohuvissa. Kun myöhäisimmät elokuvat alkoivat vasta klo 23, tuntui joskus siltä, ettei jaksa muuta kuin kuunnella Peter von Baghin esittelyn.

Isot korokekeskustelut olivat osallistujiltaan kovaa tasoa. Muistan yhdenkin teollisuus- ja talouspoliittisen keskustelun, jonka puheenjohtajana toimi Lyseossa äidinkielenopettajanani toiminut, äskettäin kuollut Erkki Vasama ja jossa keskustelijoina olivat ainakin Uolevi Raade, Esko Seppänen, Kauko Sipponen, Heikki Tavela, Erkki Tuomioja ja Bror Wahlroos.

Kohta 40 vuoteen en enää ole Jyväskylän Kesässä käynyt kuin satunnaisesti, mutta eipä ohjelmakaan ole yhtä tiukkaa. Lainaan tähän loppuun esittelytekstin Kesän tämän kesän ohjelmistosta: ”Kaupunkifestivaali Jyväskylän Kesä tarjoaa konsertteja, sanatonta teatteria, klubiohjelmaa, ohjelmaa lapsille, kursseja sekä ”Mitä noi tekee?!” -ohjelman, joka on yleisölle maksuton.”

kari.naskinen@gmail.com

Urheilija urheilee vain rahasta

Presidentti Mauno Koivisto ehdotti aikoinaan, että urheilukilpailuista poistettaisiin maiden liput ja kansallishymnit. Tänä päivänä ehdotus on entistä enemmän paikallaan. Tero Pitkämäkikin lähti vastahakoisesti Euroopan 12 parhaan yleisurheilumaan Superliiga-kilpailuihin. Mitä suotta, kun siellä ei tienaa samalla tavalla kuin Timanttiliigan rahakilpailuissa Dohassa, Ostravassa, Roomassa ja Birminghamissa, joissa Pitkämäki jo tänä kesänä on kilpaillut.

Pitkämäen puolesta asiaa ei ole kommentoinut valmentaja, vaan manageri Tero Heiska. Hänen mukaansa ei Venäjälle olisi nyt pitänyt lähteä, koska on meneillään harjoituskausi. Siis harjoituskausi keskellä kesää.

”Toivotaan, ettei Tero loukkaannu Venäjällä”, sanoi Heiska Helsingin Sanomissa. Saman toivomuksen voisi tietenkin esittää ennen jokaista kilpailua, mutta eipä esitetä.

Nyt voi veikata, että Suomen Urheiluliitto saa rangaistuksensa Heiskalta: Pitkämäki ei osallistu 28.6. Pihtiputaan keihäskarnevaaleille, koska Tsheboksarin Superliiga-heitot katkaisivat harjoituskauden, joka nyt siirtyy Pihtiputaan päälle. Samoin jos loppukesän MM-kisoista ei tule mitalia, se on SUL:n ja Superliigan kolmen heiton syy.

Koiviston sanoma on nykyisin hyvin ajankohtainen. Isoissa rahakilpailuissa ei yleisurheilijoilla ole enää maansa tai seuransa paitoja, vaan kukin kilpailee sponsorinsa väreissä. Hiihtäjillä taas on varusteet ommeltu täyteen autokorjaamojen ja parturi-kampaamojen merkkejä.

Olympia- ja MM-kilsoissakin olisi loogisempaa vetää lippusalkoihin Adidaksen, Amerin, Fischerin, Niken, Puman ja Rebokin viirejä.

kari.naskinen@gmail.com

Maisterisosialistit ja muut työläisaristokraatit

Palaan vielä Lahden viimeviikkoiseen historiaseminaariin, jossa SDP:n oikeistosiiven näkyvä edustaja Lasse Lehtinen piti luennon vanhan työväenliikkeen maisterisosialisteista ja muista työläisaristokraateista. Työväenliikkeen hän rajoitti tässä tarkoittamaan  sosiaalidemokraatteja, joiden kansanedustajana Lehtinen oli 1972-83 ja europarlamentaarikkona 2004-09. Hetken aikaa oli yritystä tätäkin ylemmäs, sillä kesällä 2011 hän ilmoitti tavoittelevansa puolueen presidenttiehdokkuutta vuoden 2012 vaaleissa, mutta luopui ajatuksesta, kun Paavo Lipponen ilmoittautui mukaan kilpailuun elokuussa 2011.

Sitten ne aristokraatit aikajärjestyksessä:

Nils Robert af Ursin (kuvassa) (1854 – 1936), filosofian tohtori, SDP:n edeltäjän Suomen työväenpuolueen ensimmäinen puheenjohtaja. Muistolaatta löytyy Kuopiosta.

Otto Wille Kuusinen (1881 – 1964), puolueen puheenjohtaja, jonka muistolaattaa ei kuitenkaan löydy Jyväskylän Lyseon seinästä. Filosofian kandidaatti, pääaineinaan kirjallisuus, filosofia ja taidehistoria.

Väinö Voionmaa (1869 – 1947), kansanedustaja ja ulkoministeri, myös Jyväskylän Lyseon poikia, jolle kaupungissa on nimetty apteekki, katu ja lukio.

Miina Sillanpää (1866 – 1952), ensimmäinen naisministeri 1920-luvulla.

Väinö Tanner (1881 – 1966), kaksi kertaa puolueen puheenjohtajana ja monta kertaa ministerinä. Osuusliike Elannon toimitusjohtajan ominaisuudessa Tanner allekirjoitti hovioikeuden auskultantti Urho Kekkosen osuuskirjan nro 37 777 vuonna 1931.

Kalle Lehmus (1907 – 1987) junaili talvisodan aikana Aseveliliittoa yhteistyöakseliksi linjalle SDP - Maalaisliitto - Kokoomus. Jatkosodan aikana edelleen päämajassa, ja toimi mm. Mannerheimin 75-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajana. Sotien jälkeen pääesikunnan tiedotusosaston päällikkö.

Unto Varjonen (1916 – 1954), puoluesihteeri, josta Lehtisen arvioin mukaan olisi tullut jotakin suurta, ellei olisi nuorena kuollut. Mauno Koivisto on kertonut turkulaisen Varjosen seikkailuista naismaailmassa: kerran rouva Varjonen tuli liian aikaisin reissusta kotiin, jossa Varjosella oli aamulla toinen nainen, Varjonen nousi sängystä ja ihmetteli: ”Kaks naista talos, eikä viäl aamukaffe kiehu.”

Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläinen (1907 – 1955) oli käynyt RUK:n, oli AKS:n jäsen ja Työväenakatemian rehtori. Jatkosodan aikana nimimerkki ”Jahvetti” oli radiossa vastaamassa ihmisten lähettämiin kysymyksiin – sota-ajan Markus-setä. Kansanedustajaksi Kuopion läntisestä vaalipiiristä 1945.

Väinö Leskinen (1917 – 1972), puoluesihteeri, joka oli suuri hurmuri ja selvisi tämän ominaisuutensa ansiosta pahoistakin paikoista. Yksi sellainen oli, kun hän 1971 ulkoministerinä palasi Kekkosen kanssa USA:sta: kuuluisaksi tulleessa valokuvassa Leskinen seisoo Kekkosen takavieressä lentokentällä, vähän vinossa, puku kurtussa ja muovikassi kädessä. Suomen Kuvalehti järjesti lukijakilpailun: mitä Leskisellä oli muovikassissa. Voittajaksi tuli veikkaus, että kassissa oli parempi puku.

Aarre ”Sapeli” Simonen (1911 – 1977) toimi kansanedustajana ja monta kertaa ministerinä. Riitaantui tannerilaisen enemmistösiiven kanssa ja liittyi 1959 TPSL:ään muutamaksi vuodeksi. Omisti puolet Peugeotin maahantuontiyhtiöstä Maan Auto Oy:stä, ja kun Simonen oli sisäministerinä 1948-50, osti poliisi henkilöautoikseen vain Pösöjä. Kun Simoselta kysyttiin, paljonko on TPSL:n lehden Päivän Sanomien levikki, Simonen sanoi, ettei sillä väliä, kunhan kolme lehteä tulee, ”yksi minulle, yksi yliopiston arkistoon ja yksi NKP:lle”.

Emil Skog (1897 – 1981) toimi puolustusministerinä kolmessa hallituksessa 1948-57 ja SDP:n puheenjohtajana 1946-57. Tannerin palattua puheenjohtajaksi Skog perusti skogilaisen opposition, joka sitten oli kokonaan erossa puolueesta 1958-64 (TPSL).

Rafael Paasio (1903 – 1980) nousi Sosialisti-lehden (myöh. Turun Päivälehti) päätoimittajan tehtävistä kansanedustajaksi 1948. Puolueen puheenjohtaja, eduskunnan puhemies ja pääministeri. Sotien jälkeen SDP sai suhteet lämpenemään Kremlin kanssa vasta Paasion johdolla.

Veikko Helle (1911 – 2005) oli myös yksi monista asevelisosialisteista, ministerinä neljä kertaa ja eduskunnan puhemiehistössä 1972-83.

Mauno Koivisto (s. 1923) tuli kansalliseen julkisuuteen 1956, kun Suomen Kuvalehti julkaisu pienen kuvallisen uutisen Turun satamassa töissä olevasta miehestä, joka oli väitellyt filosofian tohtoriksi..

kari.naskinen@gmail.com

Valkoinen tiikeri jää mysteeriksi

Venäläinen sotaelokuva White Tiger (dvd, 2012) on mysteerikertomus toisesta maailmansodasta, jossa Neuvostoliiton panssarivaunumiehet kohtaavat matkalla kohti Berliiniä salaperäisen natsiarmeijan panssarivaunun. Sitä kutsutaan ”Valkoiseksi tiikeriksi”, ja todellisuudessa se on väkivahva Panzerkampfwagen VI (Tiger), jota neuvostoliittolaiset jahtaavat omilla T-34-85-panssarivaunuillaan. Elokuvan nimi suomalaisessakin levityksessä on typerästi englanninkielinen, vaikka kysymyksessä on siis venäläinen elokuva ja siinä saksalainen panssarivaunu. Alkuperäinen nimi olisi parempi: Belyj tigr.

Karen Shakhnazarovin ohjaama elokuva oli Venäjän ehdokkaana ei-englanninkielisten elokuvien Oscar-palkinnon saajaksi. Ei tärpännyt, mutta eipä tuota palkintoa viimeksi saanut myöskään Andrei Zvjagintsevin Leviathan (2014), vaikka se olisi voitu julistaa vaikka viime vuoden parhaaksi ensi-iltaelokuvaksi. Ainoa venäläinen Oscar-voittajaelokuva on Nikita Mihalkovin Auringon polttama (1994).

White Tiger jää lopulta arvoitukseksi. Näin sen pitää ollakin, koska kysymyksessä on elokuva tarusta. Panssarivaunumies Ivan Naydenov on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt taistelusta, jossa Valkoinen tiikeri on tulittanut Naydenovin ajaman panssarivaunun romuksi. Naydenov on menettänyt muistinsa, mutta vastineeksi hän on päässyt yhteyteen panssarivaunujen jumalan kanssa. Panssarivaunut myös puhuvat Naydenoville. Tuntuu näin kirjoitettuna oikein lapselliselta elokuvalta, mutta eipä olekaan. Kun mukaan pannaan Wagnerin Ring-musiikkia, niin mielleyhtymät vievät yhtä aavemaiseen Lentävään hollantilaiseen, ja tarina imee mukaansa.

Naydenovin ja Valkoisen tiikerin viimeinen taistelu toistaiseksi jää siihen, kun tiikeri joutuu hieman vammautuneena vetäytymään. Mysteeriksi jää, sillä myöskään Saksan armeija ei tiedä mitään tuosta ihmevehkeestä. Naydenov kuitenkin tietää, sillä jumala ja muut panssarivaunut ovat hänelle puhuneet – ja ilmeistä on, että Valkoisella tiikerillä ei ole ollenkaan ihmishenkilökuntaa. Loppukuvissa on mukana myös Hitler, joka sodan jälkeen jossakin helvetissä analysoi tekemisiään. Hitleriä näyttelee Karl Kranzkowski, joka on tuttu melkein kaikista Suomessakin nähdyistä saksalaisista poliisisarjoista: Erikoisryhmä Stuttgart, Kahden keikka, Schimanski, Stolberg ym.

Elokuva pohjautuu Ilja Bojashovin samannimiseen romaaniin (2008), josta tuli todellinen bestseller Venäjällä. Kirjan pohjalta teki käsikirjoituksen elokuvaan Aleksandr Miljhukov, joka itse toimi panssarivaunumiehenä Suuressa isänmaallisessa sodassa.

Yksi merkillepantava asia elokuvassa on, että se tapahtuu koko ajan keskellä kirkasta päivää. Varsin yleistähän on, että sotaelokuvien jännitettä pyritään lisäämään sijoittamalla kohtauksia hämärään tai pimeään vuorokauden aikaan. Nyt ollaan kuitenkin hyvässä päivänvalossa, mikä osaltaan lisää Valkoisen tiikerin mysteerisyyttä, koska se pystyy olemaan voittamaton ilman pimeyden antamaa suojaa. Pelottavakin se on.

kari.naskinen@gmail.com

”Suomettumisen” pitkä historia

Kun Ruotsi 1809 menetti sodassa itäisen osansa eli Suomen Venäjän keisarikunnalle, alkoi myös ”suomettuminen”. Osa Suomen korkeista virkamiehistä – jos eivät siirtyneet Ruotsiin – otti asenteekseen myöntyväisyyspolitiikan Venäjään nähden. Katsoivat, että oli parempi olla hyvissä väleissä venäläisten kanssa kuin ruveta rettelöimään suurta ja mahtavaa vastaan.
Historiaseminaarissa Lahdessa luennoi Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti Kristiina Kalleinen kaikkein näkyvimmästä myöntyväisyysmiehestä Lars Gabriel von Haartmanista (1789 - 1859), jonka tunnettu sanonta oli: ”…isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Tämä sanonta on myös Kristiina Kalleisen Haartman-kirjan nimi (SKS, 2001).

Haartman oli tärkeä henkilö tuon ajan Suomessa. Heti 1809 hänet nimitettiin Venäjän ulkoasiain kollegion aktuaariksi Pietariin ja 1811 Suomen asiain komitean toimitussihteeriksi. Niin tosissaan hän otti uuden tilanteen, että opetteli myös venäjän kielen, vaikka korkeiden venäläisten virkamiesten kanssa riitti keskustelukieleksi ranskakin.

Myöhemmin von Haartman toimi Turun ja Porin läänin maaherrana, mutta oli edelleen merkittävissä asemissa Suomen Venäjä-suhteiden kannalta. Senaatissa hän oli aivan huipulla toimiessaan sen talousosaston puheenjohtajana. Kristiina Kalleinen sanoi tuon vakanssin tarkoittaneen käytännössä sitä, että Haartman oli autonomisen Suomen ”pääministeri” ja ”valtiovarainministeri”.

SAIMAAN KANAVASTA
SULKA HATTUUN

Tuossa tehtävässä Haartmanin iso onnistuminen oli viedä ratkaisuun Saimaan kanavan rakentamispäätös. Kanava valmistui vielä hänen elinaikanaan 1856. Tämä oli nimenomaan niitä asioita, joiden avulla Haartman halusi viedä Suomea Venäjän läheisyyteen. Kaupankäyntiä piti lisätä emämaan kanssa ja vähentää sitä Ruotsin kanssa. Jo paljon aikaisemmin Haartmanilla oli ollut määrätietoinen pyrkimys erottaa Suomi kaupallisesta riippuvuudesta Ruotsiin.

Kaikissa toimissaan Haartman sai tukea Suomen kenraalikuvernöörinä 1831-55 toimineelta A.S. Menshikovilta, jonka luottohenkilö Haartman oli.

Saimaan kanavan lisäksi Haartman oli aktiivinen liikenneasioissa myös rautateiden rakentamisen suhteen. Hän olisi halunnut radan Pietarista Turkuun eikä Helsingistä Hämeenlinnaan, sillä "tuo haluttu suunta menee pohjoiseen ja kulkiessaan maan sydämen läpi kutkuttaa fennomaanisia ja kansallisia toiveita, jotavastoin se suunta, jota minä olen ehdottanut, lähentää meitä keisarikuntaan, yhdistää meidät siihen. Mieluummin jääkööt kaikki rautatiet kuin että rakennettaisiin tie demokraattisten hourailujen eduksi." (1856)

Virallisemmassa, ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille lähettämässään muistiossa von Haartman kirjoitti, että hän ei voinut nähdä kuinka Helsingistä alkunsa saava rautatie voisi koskaan saada taloudellista merkitystä, sillä Helsingistä ei siitä hänen tietojensa mukaan koskaan voi tulla merkittävää vientisatamaa muuten kuin pakottamalla ja ylimitoitetuin kustannuksin.

Haartmanin idea oli yhdistää Saimaa ja Päijänne mereen kanavilla ja sen jälkeen rakentaa rautateitä yhdysliikennettä varten sopiviin kohtiin. Poliittinen perustelu hänen ehdottamalleen rautatiesuunnalle oli, että tuolloin "koulutus, sivilisaatio ja inhimillisyys voittavat, kun meistä tulee todellinen alueellisen toiminnan keskus suuressa Valtakunnassa", siis Venäjän keisarikunnassa. Senaatti kuitenkin ehdotti Helsinki-Hämeenlinna-rataa ja se sai myös hallitsijan hyväksynnän. Rata valmistui 1862.

SUOMEN JA VENÄJÄN
MORAALINEN LÄHEISYYS

Vielä Krimin sodan jälkeen 1850-luvun lopulla Haartman ehdotti Suomen suuriruhtinaskunnan yhdistämistä Venäjään. Kristiina Kalleinen kuitenkin sanoi, että tässä ehdotuksessa oli jotakin epämääräistä: ”Haartman puhui Venäjän ja Suomen moraalisesta läheisyydestä, mutta aivan suoraan hän ei kuitenkaan esittänyt kansojen fuusiota.”

Ennen kuolemaansa von Haartmanin kirjoitti Armfeltille, ja tällainen oli hänen analyysinsa Suomen tilasta vuoden 1859 alussa: "Suomesta on tulossa hyvää vauhtia kaaosmainen. Sillä se ei ole kuin todellista anarkiaa, kun pieni maa, jossa on alle kaksi miljoonaa sielua, on jakautunut tai pikemminkin pirstoutunut neljään erisuuntaiseen puolueeseen: ensimmäinen, vanha ruotsalainen, on vähälukuinen, toinen skandinaavinen, viimeisen sodan tulos. Sillä ei mielestäni ole mitään merkitystä, kunhan sitä ei vain vainota. Kolmas on poliittinen ryhmittymä, jota on kaikkein vaikein käsitellä. He ovat fennomaanit-nationalistit-separatistihaaveilijat. Neljäs puolue, joka ajaa unionia keisarikunnan kanssa, pienenee vuosi vuodelta."

Fennomaanit kuitenkin voittivat, mutta Pitarin-rata sentään valmistui 1870.

kari.naskinen@gmail.com

Luokaton Suomi – ei ole, eikä tule

”Yhtäkkiä on tilaus uudelle luokkapuheelle. Miten tässä näin kävi? Eikö luokka-Suomen purku saatu päätökseen jo aikaa sitten”, pohtii professori Laura Kolbe kirjassa Luokaton Suomi, myytit ja todellisuus 2000-luvun Suomessa (Gaudeamus, 2012). Lahdessa tällä viikolla pidetyssä historiaseminaarissa Laura Kolbe sanoi, että luokatonta Suomea ei todellakaan ole, eikä ole tulossakaan, koska esimerkiksi lasten vanhempien asema ja varallisuus vaikuttavat nuorten kouluttautumiseen, ja koulutustaso taas selittää osaltaan luokka-asemia.

Euroopan historian professorina Laura Kolbe aloitti luentonsa keskiajalta, jolloin varsinaisia luokkia oli neljä, ne neljä säätyä: aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat. Lisäksi tämän nelijaon ulkopuolella oli köyhälistö. Eikä luokkakiertoa tapahtunut muutoin kuin pappissäädyssä, koska papit elivät selibaatissa, joten uusien pappien oli tultava säädyn ulkopuolelta.

Suomessa elettiin pitkälle yli keskiajan, kun täällä vasta alkoi akateeminen koulutus. Vuonna 1640 aloitti toimintansa Turun kuninkaallinen akatemia, joten voidaan sanoa, että 375 vuotta sitten talonpoikaissäädystä alettiin päästä korkeammalle opintielle.

Nykyisin kuka tahansa pystyy ainakin periaatteessa opiskelemaan tohtoriksi asti. Yhtä hyvin voi sanoa, että korkeisiinkin asemiin voi nousta, kunhan vain on osaamista ja kykyjä – vain suoritukset ratkaisevat.

Luokkajaot silti ovat olemassa. Laura Kolbe otti esille Turun yliopiston sosiologian laitoksella vuonna 2000 tehdyn luokkajakokartoituksen, missä suomalaiset oli jaettu ammatillisiin luokkiin:

- Ylimmät asemat ja ammatit, esim. johtajat, tuomarit, lääkärit, erityisasiantuntijat 9 %
- Alemmat professioammatit 24 %
- Rutiininomaiset ei-ruumiilliset työt 23 %
- Itsenäiset ammatinharjoittajat 7 %
- Maanviljelijät 4 %
- Ammattitaitoinen työväestö 14 %
- Muu työväestö 16 %
- Muu työväestö maataloudessa 2 %

Tästä tulee yhteen laskien 100 %, joten luokkajako tällä tavalla ei mene oikein, sillä oman luokkansa muodostavat myös pitkäaikaistyöttömät tai muuten vain syrjäytyneet.

Laura Kolben ja sosiaalipsykologi Katariina Järvisen kirja Luokkaretkellä hyvinvointivaltiossa (Kirjapaja, 2008) kuvaa myös luokkatilanne. Kirjassa todetaan, että 1980-luvulla Suomi ymmärrettiin varsin yleisesti keskiluokkaiseksi yhteiskunnaksi, jossa eri ryhmien väliset erot ovat kuihtuneet ja jossa ei enää ole havaittavissa samanlaisia ristiriitoja kuin 1960-luvun teollistuvassa Suomessa. Tilanteen kuitenkin muutti 1990-luvun lama. Työttömyyttä seurannut köyhyyden yleistyminen ja samaan aikaan koettu nopea pääomatulojen kasvu toisaalla osoittivat, että Suomessa on edelleen isoja yhteiskunnallisia jakoja. Näitä jakoja voidaan edelleen kuvata osuvasti yhteiskuntaluokan käsitteen avulla.

”Eikä mikään muuta sitä tosiasiaa, että kun tuloerot kasvavat, samalla kasvavat mm. terveyserot. Samoin luokkaerot näkyvät ihmisten vapaa-ajanvietossa”, sanoi Laura Kolbe Lahdessa.

Pahimman luokan muodostavat taloudellisesti syrjäytyneet. Tähän ryhmään liitetään itsestään selvästi köyhyys. Eniten taloudellista syrjäytymistä on aiheuttanut työttömyys. Työttömyyttä tutkineen Matti Kortteisen mukaan Suomeen on kehittymässä taloudellisesti syrjäytyneiden pitkäaikaistyöttömien joukko. Määrällisesti kyse ei vielä ole isosta joukosta, mutta yhteiskunnallisena prosessina se on uusi.

SIVUUTETAAN
OLANKOHAUTUKSELLA

Sosiologiassa puhutaan myös alaluokkaistumisesta. Sen katsotaan olevan todellinen uhka, kun syrjäytyminen siirtyy sukupolvelta toiselle. Varsinkin Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa sosiologit ovat kirjoittaneet aiheesta paljon. Suomessa on vielä ennenaikaista sanoa, onko täällä kehittymässä laaja pysyvästi marginaaliin joutunut väestönosa.

Juho Saaren kirjassa Huono-osaiset (Gaudeamus, 2015) todetaan, että tyypillisiä huono-osaisia ovat leipäjonoista apua hakevat, diakoniatyön asiakkaat, huumeidenkäyttäjät, mielenterveyskuntoutujat, päihdeongelmaiset ja asunnottomat. Näiden ohella on laitosväestöä, kuten vangit ja oikeuspsykiatrian potilaat, jotka todennäköisesti ovat kaikkein heikoimmassa asemassa oleva ryhmä.

”Kuvaavaa on suomalaisten muuttunut suhtautuminen huono-osaisuuteen. Uuden laman myötä leipäjonosta tai ruoka-avusta apua hakeneiden nälkä sivuutetaan olankohautuksella ja puhumalla halpojen elintarvikkeiden saatavuudesta ja uusavuttomuudesta”, kirjoittaa Saari.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen valtaeliittiin kuuluu 1400 ihmistä

Suomalainen valtaeliitti muodostuu monesta ryhmästä: politiikan, hallinnon, elinkeinoelämän, järjestökentän, median, tieteen ja kulttuurin eliitit. Tampereen yliopiston valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari on laskenut, että valtaeliittiin kuuluu noin 1400 ihmistä. Tämän luvun hän sai tutkiessaan asiaa vuoden 2011 tilanteen mukaan. Ruostetsaari luennoi asiasta tänään alkaneessa historian kesäseminaarissa Lahdessa, minkä järjestävät nyt 31. kerran Lahden kansanopisto ja Historian ystäväin liitto.

Suomalaisesta eliitistä kaksi kolmasosaa on syntynyt 1950-72, naisia valtaeliitistä on 26 prosenttia ja ruotsinkielisten osuus on 11 prosenttia. Tästä suomalaisesta eliittijoukosta 92 prosenttia on suorittanut ylioppilastutkinnon ja peräti 88 prosenttia myös yliopistotutkinnon.

Keitä ne eliittiin nousevat sitten ovat? Ruostetsaari selitti, että eliitti-sana tulee latinan kielen sanasta electa (valittu), mutta tämä ei silti tarkoita, että koko eliittiporukka olisi nimenomaisesti siihen valittu. Ovatpahan vain sitä joukkoa, joka yhteiskunnassa hallitsee – toinen joukko on sitten hallittavat.

Aikoinaan eliittiä olivat mm. aateliset ja papisto, mutta nyt kun tällaista säätyjärjestelmää ei enää ole, voidaan määritellä niinkin, että eliitin muodostaa jonkinlainen ”parhaimmisto”. Tämä on tietenkin moninainen käsite, mistä kertoo sekin, että urheilussa järjestetään Eliittikisoja, Neuvostoliitossa valmistettiin Moskvitsh Elite -autoja, nykyisin on ainakin Eliitti-kattolaattoja ja Helsingissä on Elite-ravintola…

Viimeinen aatelinen Suomen hallituksessa on ollut Carl Göran Aminoff (Rkp), joka toimi ulkomaankauppaministerinä 1976-77.

Muista ryhmistä poikkeava on poliittinen eliitti, koska se on kansalaisten kontrollissa. Tosin muutkin ryhmät ovat nykyisin enemmän silmälläpidon alla, koska esimerkiksi toimittajat eivät enää seurustele vain eliitin kanssa. Nykypolven toimittajien viikate heilahtaa herkästi. Ruostetsaari on ynnännyt, että 1970-luvulla tuli julki neljä valtaeliittiin kohdistunutta skandaalia, 1980-luvulla kymmenen, 1990-luvulla 21 ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jo 37.Tutkimuksestaan Ruostetsaari teki myös kirjan Vallan sisäpiirissä (Vastapaino, 2014). Siinä hän analysoi suomalaisen eliittirakenteen muuttumista 1990-luvun alusta 2010-luvulle. Tutkimuksensa tulokset hän tiivistää siihen, että eliittirakenne on avautunut ns. alempien sosiaalisten kerrostumien suuntaan ja eliittirakenteen yhtenäisyys on vähentynyt.

”Eliittirakenteen yhtenäisyyden vähentyminen on näkynyt siinä, että eliittien muodostama vuorovaikutusverkosto on fragmentoitunut, niiden asenteellinen yksimielisyys on vähentynyt ja eliittiasemien säilyttäminen on vaikeutunut. Liikkuvuus eri eliittiryhmien välillä on vähentynyt lukuun ottamatta poliittista eliittiä, josta siirtyminen järjestö- ja elinkeinoelämän eliitteihin on lisääntynyt. Ministereiden ohella heidän poliittista avustajakuntaansa on siirtynyt kasvavassa määrin järjestöihin ja elinkeinoelämään”, sanoo Ruostetsaari.

”Ylimmästä sosiaalisesta kerrostumasta eliitteihin nousseiden osuus on säilynyt noin 30 prosentissa 1990-luvun alusta lähtien. Keskiluokasta lähteneiden osuus on hieman supistunut, maanviljelijöiden lasten osuus on säilynyt muuttumattomana, mutta työntekijäkodeista lähteiden osuus on kasvanut. Suomessa ei siten ole ”lasikattoa”, joka estäisi sosiaalista liikkuvuutta ja nousun alemmista sosiaaliryhmistä aina yhteiskunnan huipulle saakka. Eliitti ei ole sen enempää käsitteenä kuin koostumukseltaan sama asia kuin yläluokka. Eliitteihin nousemisen lähes välttämätön edellytys on akateeminen koulutus. Sitä edistää merkittävästi kodin sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma.”

kari.naskinen@gmail.com

Lahden teatterin kahdesta suuresta myös ”Inkku” on nyt pois

Lahden kaupunginteatterin kaksi suurta näyttelijää viimeisen puolen vuosisadan aikana ovat olleet Ola Johansson ja Inkeri Luoma-aho. Johansson kuoli 2004 ja nyt oli lehdessä myös Inkeri Luoma-ahon kuolinilmoitus.

Inkeri Luoma-aho oli vahva näyttelijä. Repertuaari Niskavuoren Malviinasta Hello Dollyn kautta Lady Macbethiin jätti ”Inkusta” ison jäljen teatterin historiaan. Iivari-patsaan hän sai 1973 Leena Härmän näytelmästä Viekää tuhkatkin pesästä.

Yksi vaikeimpia näyteltäviä hänelle oli ilmeisesti Kaj Chydeniuksen ja Arvo Salon Lapualaisooppera¸ minkä aiheuttamiin tuntoihinsa hän palasi mm. Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa 1998, jolloin vietti 35-vuotisen uransa juhlaa Lahdessa. Operettien ja muun ”taantumuksellisen” viihteen jälkeen iski teatteriinkin 1960-luvulla vasemmistolainen radikalismi, ja Inkku huomasi, että ”äkkiä olikin synti laulaa muita lauluja kuin Chydeniuksen säveltämiä”. Oli alkuun kova paikka Alajärvellä 24.9.1936 syntyneelle pohjalaiselle, mutta esityksestä tuli joka tapauksessa menestys myös Lahdessa – ”ja minähän pidän Chydeniuksesta”, sanoi Inkku 1998.

Inkeri Luoma-ahon 25-vuotistaiteilijajuhlanäytelmänä oli Lady Macbeth. Siinä Inkku hätkähdytti ainakin eliittivoittoista ensi-iltayleisöä, kun ohjaaja Katariina Lahti oli pannut näytelmän päähenkilön pesemään käsiään yläruumis paljaana; oli siis se tilanne, missä kuningatar pesi kätensä paljastaessaan syyllisyytensä. Yleisönosastokirjoituksissa esitystä siunailtiin ja halveksuttiin, mutta näyttelijä vastasi: ”Eihän siinä voinut tehdä mitenkään muuten. Se ihminen on niin syvällä omassa tuskassaan, niin sielullisesti alaston, ettei siihen mitkään hörsöt sovi.

Kymmenen vuotta myöhemmin oli taas taiteilijajuhlaa, mutta se meni suuren näyttelijän kannalta ”alta lipan” – rooliksi valikoitui vain höppänä mummo typerässä Rytmipojat-näytelmässä. Siitä alkoikin se vaihe, ettei kunnon rooleja eläkeikää lähestyvälle näyttelijälle enää löytynyt. Niinpä Inkeri Luoma-alkoi tehdä omia esityksiä mm. Risto Ahdin, Istvan Kocsisin, Kerttu-Kaarina Suosalmen ja Onerva Vartiaisen teksteistä.

Televisiolle Inkeri Luoma-aho teki muutamia sarjanäytelmärooleja, ja uran yhtenä erikoisuutena oli pieni rooli Renny Harlinin esikoiselokuvassa Jäätävä polte (1986).

Tähän juttuuni en löytänyt kunnon valokuvaa Inkeri Luoma-ahosta, mutta Satu Loukkolan veistos hänestä kuvaa hyvin värikästä näyttelijää.

kari.naskinen@gmail.com

Henkesi edestä – tyhjä kiiltokuva

Suomen elokuvasäätiön mainospätkä ennen sen osarahoittamia elokuvia koostuu äärimmilleen zoomatuista lähikuvista. Tämä on sitä tv-sukupolvien tapaa kuvata elokuvia. Petri Kotwican ohjaama Henkesi edestä on juuri tätä: kun ihminen katsoo, täyttää valkokankaan hänen toinen silmänsä, ja kun puhuu, ei näy muuta kuin suu. Kuvaaja Harri Rädyn ilmaisu on muutenkin köyhää. Teknisesti kuvat ovat täydellisen kauniita, värit loistavat, yö on musta ja katuvaloista syntyy katuun hienoja heijastuksia. Mutta sisältö puuttuu. Kuvat eivät hengitä, koska niissä ei henkeä ole. Korea kiiltokuva ei ole oikea kuva. Välillä elokuva muistuttaa Turun matkailuvideota ja välillä Nissanin mainosvideota. Sama muuten pätee niin ikään Turussa kuvattuihin Vares-elokuviin.

Teknisestikään kaikki ei silti ole kunnossa. Suurin ongelma on ääni. Sen miksauksessa on epäonnistuttu: bassoa on jätetty niin paljon, että puhe on mennyt epäselväksi. Televisiosta katsoin äsken Aku Louhimiehen 8-pallon (2013), jossa oli sama virhe, mutta tilanne oli pelastettu sillä, että elokuvaan sai teksti-tv:n avulla tekstityksen. Elokuvaa tämäkään ei pelastanut – puoli tuntia jaksoin katsoa tätä elokuvan irvikuvaa: väkivaltaa, huumeita, tatuointia, pornoa.

Näissä molemmissa elokuvissa näyttelee Eero Aho. Henkensä pitimiksi täytyy nykyisin kaikkea tehdä, mutta Henkesi edestä -elokuvassa Ahon ei kuitenkaan vaihteeksi ole tarvinnut esitellä muniaan. Mari Rantasila sen sijaan näytetään alasti saunanlauteilla.

Filmihullu-lehdessä (3/2015) Kotwican elokuva kehutaan maasta taivaaseen, ja vastinpariksi otettu Jörn Donnerin hieno Armi elää! (2015) lytätään maanrakoon. Filmihullu on elokuvataidelehti, joka haluaa profiloitua ”erilaiseksi”, mutta täydellistä osaamattomuutta on väittää Donnerin elokuvaa roskaksi ja Kotwican roskaa kullaksi.

Kotwican lyhyen filmografian kärkitapaus on toistaiseksi psykologinen Musta jää (2007). Sen tasolle Henkesi edestä ei yllä. Nyt kysymyksessä on eräänlainen moraliteetti, ja koska keskiössä on pappi, niin kai pitää puhua moraalisaarnasta. Pappi joutuu liikenneonnettomuuteen, ratissa on hänen vaimonsa, koska pappi itse on vähän kännissä. Sitten tapahtuu yliajo. Pappi sanoo vaimolleen, että peura se vain oli, vaikka käy katsomassa ja näkee, että ihmisen yli on ajettu.

Aiheen elokuvaan Kotwica sai jouduttuaan itse auto-onnettomuuteen kolme vuotta sitten. Se sai hänet pohtimaan elämänsä arvoja uudesta näkökulmasta. – ”Ajoin keskellä päivää yksin rajusti ulos tieltä. Selvisin suhteellisen vähin vammoin, mutta mielessäni pyörivät yhä uudelleen mahdolliset kauhukuvat. Entä jos pientareella olisikin kävellyt joku? Entä jos vastaan olisi tullut lapsiperheen auto? Kysyin itseltäni, olisinko koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos tahattoman virhearvion takia olisin aiheuttanut muiden ihmisten tragedian.”

”Henkesi edestä on henkilövetoinen draama, joka kertoo neljän ihmisen tarinan. He tekevät inhimillisiä virheitä, mutta heillä on mahdollisuus rehellisyyteen, sovitukseen ja anteeksiantoon. Mutta tarttuvatko he tilaisuuteen”, kysyy Kotwica.

Tuntuu pätevältä lähtökohdalta elokuvantekoon, kun lisää noihin Kotwican mainitsemiin elementteihin vielä koston. Vaan kun ei onnistu. Moraalipohdinnaksi elokuva on lopultakin aika löysä, ja jännäriksi se muuttuu vasta aivan lopussa.

Eero Ahon ja Mari Rantasilan (kuvassa oik.) lisäksi kolmas päärooli on Laura Birnillä (vas.).

kari.naskinen@gmail.com