Vanha Valamo palaamassa loistoonsa

Pietarista on puolen vuorokauden laivamatka vanhan Valamon luostarisaarelle Laatokalle. Ensin Nevaa pitkin Pähkinäsaaren ohi ja sitten noin 200 kilometrin matka läpi Laatokan. Helpommin pääsee tietenkin Sortavalasta, josta on vain 42 kilometrin järvimatka Valamon saaristoon.

Kannatti käydä, sillä Valamon aluetta on viime vuosina kunnostettu merkittävästi. Esimerkiksi pääluostarin iso kirkko on pääosin jo niin komeassa kunnossa, että häikäisee. Vanhojen ikonien hienot rekonstruoinnit ja taidokkaat kultaukset tekevät varsinkin kirkon yläsalista upean – erikoinen kirkko sikälikin, että sen kirkkosalit ovat siis kahdessa kerroksessa.

Kuten tunnettua, Valamo kuului aikoinaan Suomeen, mutta talvisodan loppuvaiheen isojen ilmapommitusten takia luostarin väki joutui lähtemään evakkoon Suomeen helmikuussa 1940. He perustivat Heinävedelle Uuden Valamon luostarin, joka toimii edelleen.

Neuvostoliittoon kuuluessaan Valamon saarten tyhjiin rakennuksiin sijoitettiin pursimiesten ja jungmannien koulu sekä myöhemmin invalidikoti. Vasta 1989 munkkielämä palasi uudelleen Valamoon, joka siihen mennessä oli kärsinyt pahoja vaurioita. Pääkirkon alakerta toimi perunakellarina, ja kaikki seinämaalaukset oli peitetty maalilla. Neuvostoliiton muuttuessa Venäjäksi tilanne alkoi taas parantua. Vuonna 1991 Vapahtajan Kirkastuksen Valamon luostarille myönnettiin stauropigialinen asema, mikä tarkoittaa, että luostari on Moskovan ja koko Venäjän patriarkan suorassa alaisuudessa.

VENÄJÄN FEDERAATIO
PANOSTANUT

Venäjän valtiokin on tullut apuun. Kulttuuri- ja luonnonmuistomerkkien sekä -paikkojen kunnostamiseen on annettu 40 miljoonaa ruplaa, luostarin rakennuskohteiden saneerauksiin 23 miljoonaa, koulun, lastentarhan, terveyskeskuksen ja kulttuuritalon salin kunnostamiseen 23 miljoonaa sekä dieselvoimalan rakentamiseen 45 miljoonaa. Lisäksi Venäjän suurimpiin yrityksiin kuuluva energiayhtiö RAO UES Rossii on antanut 50 miljoonaa. Nämä tekevät yhteensä noin 180 miljoonaa ruplaa, mikä valuuttakurssin nykytilanteen mukaan on noin 4 miljoonaa euroa.

Presidentti Vladimir Putinilla on myös Valamon saaristossa edustushuvila.

Valamon saaristo käsittää lähes 50 saarta, yhteispinta-ala 36 neliökilometriä. Ortodoksisinen luostari sinne perustettiin entisen pakanallisen uhripaikan tilalle, mutta perustamisajankohtaa ei varmuudella tiedetä. Luostarin varhainen historia onkin monilta osin vain perimätiedon varassa. Valamon perustajana pidetään kreikkalaissyntyistä munkki Sergeitä. Hänellä oli seuralaisenaan karjalaissyntyinen munkki Herman. Valamo syntyi pienenä erakkoluostarina, mutta nousi nopeasti Karjalan hengelliseksi keskukseksi.

Venäjän ja Ruotsin rajalla sijaitseva luostari oli usein hyökkäysten ja hävityksen kohteena. Munkit eivät kuitenkaan tarttuneet aseisiin ja tuomitsivat näin itsensä karkotetuiksi tai marttyyrikuolemaan. Vuonna 1611 käydyssä sodassa luostari tuhoutui ja Valamon saaristo siirtyi yli sadaksi vuodeksi Ruotsin valtakunnan haltuun. Suuren Pohjan sodan lopulla luostarin elämä elpyi ja saavutti kukoistuksensa 1800-luvun lopulla. Tältä ajalta on peräisin suurin osa näihin päiviin asti säilyneistä muistomerkeistä. Ikumeni Damaskinin johdolla ja munkkiveljestön uutteruudella perustettiin skiittoja (erakkoluostareita), rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita, raivattiin teitä ja pystytettiin kumarrusristejä. Noihin aikoihin Valamossa toimi lähes 30 tuotantolaitosta; kynttilätehdas, nahkatehdas, tiilitehdas, valmistettiin saviastioita ja poltettiin tervaa. Luostarilla oli hevostallit ja navetta. Harjoitettiin maataloutta ja kalastusta, joten munkkiveljeskunnalle tuotettiin kaikki välttämättömät peruselintarvikkeet. Luostarissa toimi suuri kirjasto, ikonimaalausateljee, taidekoulu ja valokuvaamo.

Nykyisin luostari saa tuloja myös kasvavasta turismista. Luostari omistaa myös seitsemän matkustaja- ja neljä rahtilaivaa. On myös maitotila, leipomo ja autovarikko. Kirjolohen kasvattamo tuottaa kalaa yli sata tonnia vuodessa. Mitään suurta matkamuistokauppakeskusta Valamossa ei ole, mutta aivan riittävästi ostettavaa turisti joka tapauksessa löytää.

Nykyisin luostarin veljeskuntaan kuuluu yli 200 henkilöä. Päämiehenä toimii patriarkan asettama igumeni, Troitskin piispa Pankrati. Valamoon saapuvien pyhiinvaeltajien määrä kasvaa koko ajan. Juhlallisimmillaan luostari on Sergein ja Hermannin muistojuhlien (11.7 ja 24.9.), Kristuksen kirkastumisen juhlan (19.8) aikoina sekä Pyhimmän Patriarkan vierailun yhteydessä.

kari.naskinen@gmail.com

Roolina toinen ihminen

Näyttelijöiltä kysytään joskus, jääkö esitettävä rooli ”päälle” näytelmän jälkeen. Yleensä ei jää. Kun näyttelijä esityksen jälkeen menee oluelle lähimpään baariin, niin sinne teatteriin ne jäävät hamletit ja koskelan akselit. Venäläisessä elokuvassa Rooli käy toisin. Näyttelijä menee esittämäänsä rooliin niin syvälle, että kuoleekin sen kanssa.

Konstantin Lopushanskin kirjoittama ja ohjaama elokuva alkaa Viipurista 1923. Kuuluisa venäläinen näyttelijä on ilmeisesti paennut vallankumouksen rytinöitä Suomen puolelle ja avioitunut suomalaisen naisen kanssa. Kaikki näyttää olevan kunnossa, kaunis vaimo, äveriään näköinen porvariskoti keskellä kaupunkia, apulaistakin on varaa pitää. Sitten Nikolailla kuitenkin vinksahtaa, hän haluaa näytellä 1919 kuolleen puna-armeijan komentajakapteenin roolin. Nikolai hankkii isolla rahalla ja vääryydellä valtion arkistosta tai jostakin komentaja Ignat Plotnikovin arkistotietoja ja päiväkirjamerkintöjä, ostaa komentajien käyttämän manttelin jne.

Kun Nikolai vielä ajaa päänsä kaljuksi, hän alkaa näyttää Plotnikovilta. Eikä kysymyksessä siis ole mikään teatterirooli näyttämöä varten, vaan Nikolai haluaa olla Plotnikov. Elokuvan kummallisuus (heikkous?) on siinä, että ei mitenkään selitetä, miksi näin. Vaimokin on tietenkin ihmeissään. Hän keskustelee asiasta viipurilaisen psykiatrin kanssa, mutta tämäkin on tilanteesta niin ulalla, että hän neuvoo kysymään apua Sigmund Freudilta.

Nikolai joka tapauksessa toteuttaa tehtävänsä. Hän palaa rajan yli Neuvostoliittoon ja löytää sieltä jopa Plotnikovin lähimmän alaisen vallankumousvuosilta. Yhdennäköisyys on niin ilmeinen, että Nikolain rooli menee läpi. Uskotaan, että Plotnikov ei sittenkään kuollut Rytinan aseman isossa kahakassa, vaan on jollain ihmeen kaupalla palannut elävien kirjoihin.

Tässä sitä sitten ollaan, elokuvan edetessä eivät asiat selviä katsojalle yhtään enempää. Voi olla, että Nikolai haluaa jatkaa Plotnikovin elämää ja hyvittää joitakin tämän pahoja tekoja, mutta ei tuostakaan ideasta elokuvan kokonaisselitykseksi ole. Se kuitenkin selviää, että Nikolai ei ole ainakaan täysin pimahtanut, sillä koko ajan hän tietää esittävänsä vain roolia. Nikolaille itselleen puolestaan selviää jotakin Neuvostoliiton ja Venäjän sielusta, kuten hän jälkeensä jättämässä paperilapussa lukee – mutta mitä, sitä hän ei ollut kirjoittanut.

Tästä vaikeaselkoisuudesta huolimatta Lopushanskin elokuvaa katsoo mielikseen. Dimitri Massin hieno mustavalkoinen kuvaus tulee edukseen isolla kankaalla (kuvasuhde 1.85 : 1) ja Maksim Sukhanovin roolityö on vakuuttava kaikessa siinä kärsimyksessään, mitä Nikolai kokee sekä henkisesti että fyysisesti. Kuvassa Nikolai on vielä kotona Viipurissa ennen kaljuksi ajamistaan, ja keskustelukumppanina on vaimo, jota esittää Maria Järvenhelmi. Suomalaista elokuvassa on sekin, että osatuottajana on ollut helsinkiläinen Oy Bufo Ab, joka sai elokuvaan hieman tuotantotukeakin Suomen elokuvasäätiöltä.

Tuotantoyhtiö Bufo on selvästi keskittynyt ns. taide-elokuviin, mihin kategoriaan Roolikin kirkkaasti menee. Bufon aiempia elokuvia ovat mm. Jörn Donnerin Kuulustelu (2009) ja Armi elää! (2015) sekä Pirjo Honkasalon Betoniyö (2013).

Konstantin Lopushanski (s. 1947) on ohjannut seitsemän pitkää elokuvaa, joista Suomessa on aiemmin nähty Kuolleen miehen kirjeet (1986) ja Hassut sinfoniat II (1994). Eli taas on asiaa dvd-kaupoille.

kari.naskinen@gmail.com

Hämäläinen pelkää aina alkua, mutta jos toimeen tartutaan…

Hämäläisten laulun viimeinen säkeistö päättyy empivään sanontaan: ”…jos toimeen tartutaan”. Uljaita on urhoja, on järkeä, on kuntoa, mutta sitten on se jos - jos toimeen tartutaan. Nyt ollaan kuitenkin Hämeen Heimoliitossa tartuttu toimeen niin, että kesällä aiotaan järjestää liiton 90-vuotisheimojuhlat. Jos onnistuu, ne pidetään Lopella 2.8.2015.

Hitaat hämäläiset ovat historiallisesti tuttu juttu. Vuonna 1917 julkaistussa kansakoulun maantiedon oppikirjassa sanottiin, että ”hämäläinen on varsinainen pellonvääntäjä, ja sepä hänestä onkin tehnyt jörön ja hitaan”. Hämäläinen pelkää alkua, mutta jos hän kerran johonkin toimeen ryhtyy, ”suorittaa hän sen loppuun saakka omantunnon tarkasti”, kuten kirjantekijä Hanna Favorin antaa tunnustuksen.

Hämäläinen on hidas myös puheissaan: ”Tehtyyn kysymykseen hän usein hakee kauan vastausta harkittuaan perin pohjin asian ydintä. Vieras voi silloin luulla, että hän kenties ei asiaa ymmärrä tahi tahtoo salata mielipiteensä.”

Heimoliiton juhlajulkaisussa Hämeen maakuntajohtaja Timo Reinakin käsittelee tätä hämäläisten hitautta, mutta löytää siitä myös hyviä puolia. Reina muistelee hattulalaisen filosofin Eero Ojasen sanoneen, että ”mitä hullummaksi maailman muutos menee, sitä kipeämmin tarvitaan mukaan myös jonkinlaista järkeä, siis hitautta”.

Zacharias Topelius puolestaan kirjoitti Maamme-kirjassaan (1875), että kestävämpää miestä kuin hämäläinen ei helposti tapaa: - ”jos hän on kerran ottanut jotakin tehdäkseen”. Toisaalta Topelius tiesi myös, että jos hämäläinen sai päähänsä olla mitään tekemättä, niin sen hitaampaa ei olekaan.

Tällaisia hämäläisiä taitavat enimmältään olla ne, jotka asuvat Kanta-Hämeessä eli Hämeenlinnan seudulla. Viisaasti olikin lopettaa vanha läänijärjestelmä, missä vuoteen 1997 asti yhteen ja samaan Hämeen lääniin kuuluivat hämäävästi sekä Hämeenlinnan, Tampereen että Lahden seudut. Kun minäkin aikoinaan tulin Keski-Suomen läänistä Anglialla töihin Hämeen lääniin, jouduin vaihtamaan X-rekisterikilven H-kilpeen.

Päijät-Häme varsinkaan ei kuulu hidastelevien hämäläisten joukkoon. Nuoren Päijät-Hämeen maakunnan nimikin voisi olla esimerkiksi vaakunansa mukaisesti Vellamon maakunta. Lahden seudulla on paljon vilkkaita karjalaisia ja heidän jälkeläisiään, minkä lisäksi pitää muistaa, että Päijät-Hämeeseen koukittiin sen syntyvaiheissa Oimattila ja Artjärvi Uudenmaan läänistä sekä Heinola, Hartola ja Sysmä Mikkelin läänistä.

Hämeen Heimoliiton juhlajulkaisussakaan ei Päijät-Hämettä paljon noteerata. Liiton puheenjohtaja tosin on yllättäen lahtelainen Martti K. Lehto, jolla on lehdessä pääkirjoitus, ja Päijät-Hämeen maakuntajohtaja Jari Parkkonen toivottaa lyhyessä kirjoituksessaan onnea Heimoliitolle. Muuten lehti on kovasti kantahämäläinen.

Lehto mainitsee pääkirjoituksessa, että Hämeen Heimoliitto on ainoa tämänlaatuinen yhdistys Suomessa. Ovatkohan muualla maassa olleet nopeampia uudistamaan toimintoja ja kehittämään tällaisia kotiseutuyhdistyksiä nykyaikaisempaan formaattiin?

Mutta ei hätää, aitohämäläiset siellä Hattulassa, Hauholla ja Hämeenlinnassa. Hitaampiakin on. Speden elokuvassa Speedy Gonzales (1970) Simo Salminen esittää Hämeen hitainta, joka joutuu kaksintaisteluun maailman hitaimman kanssa, ja Salminen nopeampana laukaisijana voittaa.

kari.naskinen@gmail.com

Olavi Lanu oli Lahden paras

Kuvanveistäjä, professori Olavi Lanu kuoli Lahdessa 89-vuotiaana 11.5.2015. Hän oli syntynyt Viipurin maalaiskunnassa 10.7.1925.

Noin 20 vuotta sitten kysyi kaupunkilehti Uusi Lahti 40 lahtelaiselta, kuka on Lahden paras taiteilija. Parhaaksi arvioitiin Olavi Lanu, joka tuloksen kuultuaan sanoi: ”Kysymys oli asetettu väärin. Kaikki tekevät omia juttujaan, eikä voi lähteä sanomaan, kuka on paras.”

Omista kuulumisistaan Lanu kertoi, että ”hiihdellyt olen, ja pyöräillyt. Yhdessä polkupyörässä minulla on nyt nastarenkaatkin, niin ei ehkä käy samalla tavalla kuin viime talvena, kun menin kerran pyörän kanssa turvalleni. Kariniemessäkin kävin ihan äskettäin kuvaamassa ne siellä olevat veistokset. Nyt alue on valmis, ja nimilaputkin näyttivät kuvien luo tulleen.”

Tässä sitten muutamia perusteluja Lanun paremmuudesta:

Erikoiskirjastonhoitaja Sirkku Blinnikka: ”Professori Olavi Lanun taiteessa ja persoonassa on innokkuutta ja luovuutta. Hän on suomalainen Picasso. Hän ei ole yhden tyylin eikä muodon vanki, vaan rohkea, kokeileva ja innostava taiteilija.”

Johtava rehtori Arpo Heinonen: ”Kun ottaa huomioon aikaperspektiivin, niin parhaaksi nimeän Olavi Lanun.”

Hammaslääkäri Jouko Ilvonen: ”Lahdessa on monia hyviä taiteilijoita, mutta jos paras täytyy nimetä, niin sanon Olavi Lanu.”

Sosiaalipäällikkö Risto Kajaste: ”Olavi Lanu tekee väljää, hyvää tilataidetta, ja Kariniemen Lanu-puisto on erinomainen.”

Nuorisosihteeri Helena Lehtonen: ”Olavi Lanu on taiteilija, jonka monipuoliset näytöt, tuotteliaisuus ja omaperäisyys ovat lahja Lahden taiteelle. Hän on myös ihmisenä ihailtava persoona.”

Markkinointipäällikkö Jussi Tirronen: ”Olavi Lanu on kansainvälisesti näkyvä, myönteisiä tuntemuksia herättävä taiteilija.”

Erikoissairaanhoitaja Tuija Tuominen: ”Esimerkiksi Lanu-puisto on erittäin viehättävä.”

Kaupunginjohtaja Seppo Välisalo: ”Olavi Lanu on kansallisesti ja kansainvälisesti tunnetuin lahtelaistaiteilija. Veistospuisto tuo laajasti esille hänen hienoa tuotantoaan. Henkilökohtaisestikin pidän Lanun veistoksista.”

Tässä Uuden Lahden taidegallupissa saivat seuraavaksi eniten mainintoja näyttelijä Ola Johansson, kapellimestari Osmo Vänskä, kuvataiteilijat Soile Yli-Mäyry, Matti Koskela ja Reino Hietanen sekä näyttelijä Raimo Wahlström.

LANU-PUISTO JA LANUNAUKIO

Olavi Lanu on tuotannollaan tullut näkyväksi taiteilijaksi Lahdessa. Osa Rautatienkatua on nimeltään Lanunaukio, jossa Olavi Lanun teoksena on betoniin valettu Lehmus (1985). Joutjärven koulun sisäpihalla on Kolme sulotarta, kolme betonilaatoista koottua naishahmoa (1976), kaupunginteatterin edustalla betoninen Kivettymä (1983), Galleria Nuovon edustalla Ristitnkirkon luona on niin ikään betonista tehty Paju (1991) ja sitten on tietenkin Lanu-puisto (1989-92), mikä käsittää 12 betoniveistosta.

Lanu-puistoa koskien lainaan tähän tekstiä Lahden taidemuseon internetsivulta, josta on myös oheinen kuva:

Lähtökohtana Lanu-puistolle oli Olavi Lanun Venetsian biennaaliin 1978 rakentama luontomiljöö, "Elämää suomalaismetsissä". Kaupungin kulttuurilautakunta tilasi Lanulta veistokset, jotka valmistuivat nopeaan tahtiin, kolme teosta vuodessa, neljän vuoden aikana. Monen teoksen ensimmäinen versio syntynyt taiteilijan kesäkodissa Punkaharjulla. Veistokset valettiin betoniin Renkomäen sorakuopassa. Työläässä ja raskaassa valuprosessissa Lanulla oli apunaan Lahden taideinstituutin opiskelijoita. Vaikka jokainen veistos on itsenäinen taideteos, veistospuistosta muodostui kuitenkin ehjä ja yhtenäinen kokonaisuus.

Luonnonpuiston teokset on sijoitettu metsään, jossa ne ovat ikään kuin osa luontoa. Ne on tarkoitettu löydettäviksi sattumalta. Veistosten pehmeä, pelkistetty muotokieli ja harmaa väritys auttavat niitä sulautumaan luontoon. Osa teoksista on saanut sammalpeitettä pinnalleen, mikä on ollut taiteilijan ajatuksenakin. Ympäristötaiteena ne täyttävät omaperäisellä tavallaan julkisen taiteen perinteiset kriteerit: ne muistuttavat siitä, keitä olemme, mistä olemme tänne tulleet ja mihin kuulumme. Kariniemen lehtometsän veistokset ovat viehättäneet kävijöitä positiivisuudellaan, oivalluksillaan, lämpimällä huumorilla ja herkkyydellään. Vuodenaikojen vaihtelut tuovat niihin oman lisänsä.

kari.naskinen@gmail.com

Onnellisen Tanskan elokuvia…

Joidenkin selvitysten mukaan tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä. Tätä ei uskoisi, kun katsoo tanskalaisia elokuvia ja tv-sarjoja – pelkkää rikollisuutta ja muuta murhetta. Toisaalta onhan Tanskan elokuvahistorian alkuhistoriakin suruista tehty, kun muistetaan suuren mestarin Carl Th. Dreyerin Jeanne d´Arcin kärsimys (1927), Vihan päivä (1943) ja Sana (1954). Nyt joka tapauksessa Tanska on noussut Ruotsin ohi Pohjoismaiden ykköselokuvamaaksi; ensin tuli Lars von Trier (s. 1956) ja hänen jälkeensä ovat menestystä saavuttaneet mm. Susanne Bier (s. 1960), Per Fly (s. 1960), Nils Arden Oplev (s. 1961), Thomas Vinterberg (s. 1969) ja Nicolas Winding Refn (s. 1970).

Televisiosarjoillaan Tanska on tehnyt niin ikään kovaa jälkeä: Murhakomissio, Rikos, Vallan linnake, Silta. Hollywoodinkin Tanska on jo saavuttanut. Susanne Bierin Kosto (2010) sai parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarin, Mads Mikkelsen ja Viggo Mortensen ovat tällä hetkellä isoja filmitähtiä ja Rikos-sarjasta tehtiin Hollywood-sarja Jälkiä jättämättä.

Nyt ajankohtainen elokuva on Susanne Bierin Toinen mahdollisuus (2014). Se on taas synkkä tarina kahdesta perheestä. Elokuva alkaa, kun poliisimiehet Andreas ja Simon (kuvassa) menevät kotihälytykselle kurjaan tilanteeseen: nuoripari tai ainakin jotenkin yhdessä asuva mies ja nainen ovat huonossa jamassa, väkivaltaa ja huutamista, ja alle vuoden ikäinen lapsi paskaisissa vaipoissaan jossakin vessan lattialla.

Sitten siirrytään Andreaksen kotiin. Siellä tilanne on vaikea koliikkivauvan takia, nukuttua ei saa ja varsinkin nuoren äidin hermot ovat riekaleina. Sitten Simonin kotiin, jossa yksinään asuva poliisimies vetää viinaa kaksin käsin aina kun suinkin mahdollista.

Ei mitään hyvää. Onnellisista tanskalaisista ei jälkeäkään. Sääkin on sumuisen harmaa ja meri on synkkä, melkein musta.

Sitten tapahtuu sellaista, että en sitä tässä kerro, koska se paljastaa elokuvan juonen liian hyvin. Tuo tapahtuma sekoittaa sekä Andreaksen että kotihälytyskäynnistä tutun pariskunnan elämän. Samalla elokuva muuttuu eräänlaiseksi jännäriksi; ei ammuta eikä ole takaa-ajoja, mutta tilanne kriisiytyy ja alkaa piinaava kurimus, jossa katsojakin joutuu käymään läpi omia moraalisia näkemyksiään.

Hyvä elokuva, joka siis panee katsojankin koville. Ehkä loppuratkaisut ovat kuitenkin löysiä, joten Dreyerin ankaruuteen ei ylletä. Näin nyt, kun ollaan onnellisten, sovinnollisten ihmisten Tanskassa.

kari.naskinen@gmail.com

En päässyt enää sivariksi

Koska olen yli 60-vuotias, en saa puolustusvoimien reserviläisille lähettämää sotakirjettä. Kun asia nyt kuitenkin on voimakkaasti esillä, lähetin puolustusvoimien Hämeen aluetoimistoon Lahteen ilmoituksen, että haluan näin jälkikäteen vaihtaa sotilasarvoni (sotamies) siviilipalvelusmieheksi. Ei onnistunut. Ilmoitukseni saatuaan aluetoimistosta soitettiin ja kerrottiin, että olen myöhässä. Puhuin asiasta jonkun majurin kanssa, ja hän sanoi, että minua ei voi enää muuttaa ”sivariksi”, koska minusta ei enää ole minkäänlaisia tietoja armeijan tiedostoissa. Jään siis ”ruutiukoksi” loppuiäkseni, ja kadun nuoruudenerhettäni.

Nuorempien osalta hommaa kuitenkin hoituu. Armeijan käynyt voi kieltäytyä reservistä hakeutumalla täydennyspalvelukseen. Hakeminen tapahtuu täyttämällä täydennyspalvelushakemuksen (sama kaavake, jolla haetaan myös siviilipalvelukseen) ja toimittamalla se armeijan aluetoimistoon tai Lapinjärven siviilipalveluskeskukseen. Tällaisen hakemuslomakkeen saa myös Aseistakieltäytyjäliitosta.

Hakemuksen voi jättää koska vain varusmiespalveluksen jälkeen, myös kertausharjoitusmääräyksen saamisen jälkeen ja vielä itse harjoitusten aikanakin. Se hyväksytään automaattisesti, joten käytännössä kyseessä on ilmoitusmuodollisuus.

Täydennyspalvelus kestää enintään 40 päivää, mutta käytännössä kesto on tällä hetkellä viisi päivää. Viime vuonna täydennyspalvelukseen hakeutui runsaat 300 henkilöä. Tänä vuonna määrä tulee kasvamaan merkittävästi, päästään arviolta yli tuhannen.

eroa-armeijasta.fi

Aseistakieltäytyjäliitto on vastikään avannut internetissä infosivuston eroa-armeijasta.fi, joka jakaa tietoa reservinkieltäytymisestä. Kieltäytyminen on ollut mahdollista kaikille reserviläisille jo vuosia, mutta asia ei ole ollut laajasti tiedossa. Nyt tiedot löytyvät helposti yhdeltä sivustolta.

Eroa-armeijasta.fi-sivustolla kerrotaan kattavasti reservinkieltäytymisestä ja sen seurauksista. Sivustolle on koottu tilastoja kieltäytyneiden määrästä ja tilasto-osassa seurataan kieltäytyneiden määrän kehitystä kuukausittain. Tilastojen lähde on Lapinjärven siviilipalveluskeskus.

Sivustolla on jo luettavissa useita reservistä kieltäytyneiden henkilökohtaisia kertomuksia, joissa kirjoittajat käsittelevät kieltäytymiseensä johtaneita syitä ja kertovat myös kokemuksiaan viiden päivän täydennyspalvelusjaksolta, jonka jokainen armeijasta eronnut nykykäytännön mukaan joutuu suorittamaan.

Nyt kun sotauhoa iltapäivälehtien lööppien johdolla voimistetaan, kannattaa vakavasti harkita sotareservistä irtisanoutumista. Reservinkieltäytyminen on mielipiteen ja omantunnon vapauteen perustuva laillinen teko, joka tehdään täyttämällä tarkoitusta varten laadittu lomake.

Siviilipalvelus nuorille

Siviilipalvelus on ollut lain takaama vaihtoehto sotaväki-ikäisille jo vuodesta 1931. Viime aikoina siihen on hakeutunut vuosittain noin 2500 nuorta. Siviilipalveluksen kesto on 347 vuorokautta. Tämä palvelusaika koskee myös kaikkia niitä, jotka ovat aloittaneet palveluksensa pidemmän palvelusajan voimassa ollessa.

YK:n ihmisoikeuskomitea totesi heinäkuussa 2013, että siviilipalveluksen kesto on edelleen rangaistuksenluontoinen ja rikkoo Suomea sitovaa kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta.

Asevelvollinen voi hakeutua siviilipalvelukseen kutsunnoissa tai koska vain niiden jälkeen, myös varusmiespalveluksen aikana. Hakeminen tapahtuu täyttämällä hakemuslomake ja toimittamalla se kutsunnoissa kutsuntalautakunnalle, varusmiespalveluksen aikana joukko-osaston komentajalle ja aina muulloin joko armeijan aluetoimistoon tai Lapinjärven siviilipalveluskeskukseen.

Nämäkin hakemukset hyväksytään ilman tutkintaa, joten käytännössä kyseessä on ilmoitus.

kari.naskinen@gmail.com

Jääkiekkoa ilman huonoa omaatuntoa

Television urheiluselostaja Tapio Suominen pohti eilen Twitterissä jääkiekon suosiota: ”Lohkovaiheessa tulokset ennalta arvattavissa, siitä huolimatta miljoonayleisö.” Kuulun tähän joukkoon. Nytkin olen televisiosta katsonut ottelut Kanada – Latvia, Venäjä – Norja, Valkovenäjä – Slovenia, Itävalta – Ruotsi ja tietenkin Suomen pelit.

Lukemattomat kerrat olen saanut kuulla sen vähättelyn, että miksi seuraan jääkiekkoa, koska se on vain marginaalilaji. Minun pitäisi katsoa jalkapalloa, koska sitä pelataan myös Andorrassa, Argentiinassa ja Bahamasaarilla. Tästä huolimatta olen huomannut, että nautin edelleen jääkiekosta, enkä tunne huonoa omaatuntoa siksi, että jääkiekkoa ei pelata Andorrassa, Argentiinassa eikä Bahamasaarilla.

Kun avaan television ja sieltä tulee jääkiekkoa, olen siinä yleensä yksin. Globalisaation ja ”marginaalilajin” kohtaaminen ei minua yhtään häiritse. Eikä tilanne ole ollenkaan paha myöskään jäähalleissa, kun käyn pelejä katsomassa. Tunnelma on hyvä ja näen paikanpäällä peliä, josta eniten pidän. En ollenkaan koe itseäni huonoksi ihmiseksi, vaikka sellainen ilmeisesti olen tämän väärän suuntautumiseni takia.

Teoriassa tilanteen pitäisi olla vielä tätäkin karmeampi Lahden Kisapuistossa aina silloin, kun istun siellä pesäpallokatsomossa. Lahden Mailaveikot pelaa maailman kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla. Niissäkin otteluissa on mukavaa, vaikka laji on jääkiekkoakin marginaalisempi. Sitä paitsi lohduttaa se tieto, että Amerikassa ovat baseball-katsomoissa istuvat ihmiset samassa asemassa – marginaalilaji.

Jalkapallo on suosittu urheilumuoto. Suomessakin se on saanut kansainvälisiä piirteitä. Viime lauantaina Jyväskylässä ja sunnuntaina Lahdessa joukkueiden kannustusjoukot noudattivat sellaisia globaaleja käyttäytymistapoja, että näiden ottelutapahtumien olisi pitänyt olla lapsilta kiellettyjä.

kari.naskinen@gmail.com