Nainen laulaa Kaija Saariahon
uudessa oopperassa Émilie jotenkin
siihen malliin, että pelkän todellisuuden kanssa eläminen ilman illuusioita
olisi tylsää. Nainen on 1700-luvulla elänyt fyysikko, matemaatikko ja filosofi Émilie
du Chatelet, joka oopperassa laulaa sekä tieteestä että rakkaudesta. Hän
ehti elämänsä aikana tehdä mittavan tieteellisen uran, oli ensimmäinen
kansainvälisesti tunnettu naispuolinen tutkija, mutta koska oli nainen, häneen
ei suhtauduttu samalla vakavuudella kuin miespuolisiin tieteentekijöihin.
Jälkipolvetkin muistavat Emilien parhaiten siitä, että hän oli kymmenkunta
vuotta valistusfilosofi Voltairen
rakastajatar.
Emilie ja Voltaire olivat Isaac Newtonin ajatusten intohimoisia esitaistelijoita Ranskassa. Ongelmallista oli kuitenkin se, että Emiliellä oli myös laillinen aviomies ja kaksi aikuista lasta. Oopperassa Camilla Nylundin esittämä Emilie (kuvassa) kirjoittaa kirjettä Jean François de Saint-Lambertille, runoilijalla ja filosofille, jonka kanssa Emiliellä oli rakkaussuhde Voltairen jälkeen. Oopperassa Emilie on 42-vuotias ja odottaa lasta, ja tämäkin oli tietenkin sensaatio senaikaisessa tiedemaailmassa. Samanaikaisesti Emilie kääntää Isaac Newtonin kirjaa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica (1687), ja kuvaavaa Emilien tieteellisen merkittävyyden kannalta on se, että hänen käännöstään tästä Newtonin teoksesta käytetään Ranskassa edelleen.
Emilie oli illuusioittensa ja suurten rakkauksiensa uhri. Kävi niin kuin Ilkka Kanervalle ja Matti Vanhaselle, jotka erikoisten naisseikkailujensa takia ovat menettäneet ainakin osan poliittisesta uskottavuudestaan.
Tosiasioiden kanssa on toimittava, jos aikoo pärjätä. Mutta mitkä ovat totuuksia? Oopperan loppukohtauksessa Emilie pohtii, että kun aurinko näyttää meistä keltaiselta, niin kuka menee sanomaan, minkä värisiä aurinkoja muissa aurinkokunnissa on, ja onko siellä aivan muita värejä kuin mitä ihmiset tuntevat.
Sopivasti oopperan teemoihin liittyen kirjoittaa fil. tri Juha Rikama verkkolehdessä Tieteessä tapahtuu (2/2015), että ihmiset orientoituvat käytännön elämässä oletettujen tosiasioiden mukaan. Kuitenkin monet tosiasiatkin ovat joko tosiasioita tai tulkintoja. Niin onkin, että elämme jatkuvissa tulkintatilanteissa, kuten Rikama kirjoittaa:
”Lääkärit tulkitsevat eri tavoin potilaan oireita, asianajajat asiakkaidensa toimia ja oikeuksia, valtiot maailmanpolitiikan tapahtumia. Kaikki historian eriasteiset konfliktit voidaan käsittää johtuneiksi yksilöiden, eturyhmien tai valtioiden tulkintaeroista merkiksi käsitettyyn aktuaaliseen tilanteeseen. Pahoihin konflikteihin johtavia tulkintaeroja syntyy sitä helpommin, mitä enemmän osapuolten taustakonteksteissa vaikuttavat toisistaan poikkeavat intressit ja aiemmat kokemukset.”
”Suuret tulkintataistelut ovat aina muovanneet historian kulkua. Niiden lomassa on ollut havaittavissa pyrkimystä yhteisymmärrykseen, yleensä tosin voittajan ehdoilla. Maailmansotien ja kylmän sodan jälkeen oli havaittavissa entistä voimakkaampaa pyrkimystä maailman yhtenäistämiseen, mikä ilmeni entistä useampina yhteisesti hyväksyttyinä tulkintasopimuksina. Näihin perustuvat EU:n synty, maailmankaupan jatkuva kasvu, kansainvälinen rauhanturvaamistoiminta ja kansainvälisen tuomioistuimen perustaminen. Ne ovat hämmästyttäviä saavutuksia tulkintaerojen runtelemassa maailmassa.”
Emilie ja Voltaire olivat Isaac Newtonin ajatusten intohimoisia esitaistelijoita Ranskassa. Ongelmallista oli kuitenkin se, että Emiliellä oli myös laillinen aviomies ja kaksi aikuista lasta. Oopperassa Camilla Nylundin esittämä Emilie (kuvassa) kirjoittaa kirjettä Jean François de Saint-Lambertille, runoilijalla ja filosofille, jonka kanssa Emiliellä oli rakkaussuhde Voltairen jälkeen. Oopperassa Emilie on 42-vuotias ja odottaa lasta, ja tämäkin oli tietenkin sensaatio senaikaisessa tiedemaailmassa. Samanaikaisesti Emilie kääntää Isaac Newtonin kirjaa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica (1687), ja kuvaavaa Emilien tieteellisen merkittävyyden kannalta on se, että hänen käännöstään tästä Newtonin teoksesta käytetään Ranskassa edelleen.
Emilie oli illuusioittensa ja suurten rakkauksiensa uhri. Kävi niin kuin Ilkka Kanervalle ja Matti Vanhaselle, jotka erikoisten naisseikkailujensa takia ovat menettäneet ainakin osan poliittisesta uskottavuudestaan.
Tosiasioiden kanssa on toimittava, jos aikoo pärjätä. Mutta mitkä ovat totuuksia? Oopperan loppukohtauksessa Emilie pohtii, että kun aurinko näyttää meistä keltaiselta, niin kuka menee sanomaan, minkä värisiä aurinkoja muissa aurinkokunnissa on, ja onko siellä aivan muita värejä kuin mitä ihmiset tuntevat.
Sopivasti oopperan teemoihin liittyen kirjoittaa fil. tri Juha Rikama verkkolehdessä Tieteessä tapahtuu (2/2015), että ihmiset orientoituvat käytännön elämässä oletettujen tosiasioiden mukaan. Kuitenkin monet tosiasiatkin ovat joko tosiasioita tai tulkintoja. Niin onkin, että elämme jatkuvissa tulkintatilanteissa, kuten Rikama kirjoittaa:
”Lääkärit tulkitsevat eri tavoin potilaan oireita, asianajajat asiakkaidensa toimia ja oikeuksia, valtiot maailmanpolitiikan tapahtumia. Kaikki historian eriasteiset konfliktit voidaan käsittää johtuneiksi yksilöiden, eturyhmien tai valtioiden tulkintaeroista merkiksi käsitettyyn aktuaaliseen tilanteeseen. Pahoihin konflikteihin johtavia tulkintaeroja syntyy sitä helpommin, mitä enemmän osapuolten taustakonteksteissa vaikuttavat toisistaan poikkeavat intressit ja aiemmat kokemukset.”
”Suuret tulkintataistelut ovat aina muovanneet historian kulkua. Niiden lomassa on ollut havaittavissa pyrkimystä yhteisymmärrykseen, yleensä tosin voittajan ehdoilla. Maailmansotien ja kylmän sodan jälkeen oli havaittavissa entistä voimakkaampaa pyrkimystä maailman yhtenäistämiseen, mikä ilmeni entistä useampina yhteisesti hyväksyttyinä tulkintasopimuksina. Näihin perustuvat EU:n synty, maailmankaupan jatkuva kasvu, kansainvälinen rauhanturvaamistoiminta ja kansainvälisen tuomioistuimen perustaminen. Ne ovat hämmästyttäviä saavutuksia tulkintaerojen runtelemassa maailmassa.”
Nyt maailman rauhaa eniten horjuttava tulkintaero on se, että islamin militanttisiipi pitää kristillisiä länsimaita siirtomaaimperialismin jatkajina, mitä tulkintaa länsimaat eivät hyväksy. Lisäksi erilaiset islamin tulkinnat ovat johtaneet muslimien kesken toistensa
tuhoamisvimmaan, mikä
muistuttaa ihmiskunnan aikaisempia uskonsotia.
Emilie du Chatelet tulkitse tai ainakin pohtii oopperassa värien lisäksi monia muita asioita: valon olemusta, optiikkaa, astronomiaa, algebraa, metafysiikkaa, kirjaimia ja kieliä. Hänen intohimonsa on tiede, mutta niin oli myös rakkaus. Saint-Lambertille hän kirjoittaa: ”Ja minä rakastin Teitä, rakastin raivokkaasti. En koskaan oppinut rakastamaan muulla tavalla.”
Tosin senkin Emilie ehti kokea, että intohimo voi myös ruostua. Voltairen kanssa viettämistään vuosista Emilie toteaa, että kymmenen vuotta rakastamiseen ja filosofointiin, sitten intohimo viileni ja rakkaus muuttui ystävyydeksi.
Emilie-ooppera on loistava, ja oma tulkintani on, että Kaija Saariahon paras. Musiikillisesti se on jo tuttua, mutta esityksenä tämä Kansallisoopperan produktio on aivan huippua. Libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin (taas) libretto on niin tiivistä ja mielenkiintoista tekstiä, että siihen joutuu ensimmäisellä katsomiskerralla syventymään jopa musiikin kustannuksella. Mielenkiintoinen lisä orkesterimontussa on cembalo (Marianne Henriksson), joka vie kuulijan tältäkin osin 1700-luvulle.
Erikoismaininnan ansaitsee myös lavastuksen ja videoiden yhteispeli, ja taas tulkintani: näin taidokasta videoiden hyödyntämistä oopperassa tai teatterissa en ole ennen kokenut. Kun pääsiäisenä katsoin myös Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat, niin siinä taas lavastus oli niin surkea, että pilasi esitystä.
Kantaesityksensä Emilie sai Lyonissa vuonna 2010, jolloin nimiroolin esitti Karita Mattila.
kari.naskinen@gmail.com
Emilie du Chatelet tulkitse tai ainakin pohtii oopperassa värien lisäksi monia muita asioita: valon olemusta, optiikkaa, astronomiaa, algebraa, metafysiikkaa, kirjaimia ja kieliä. Hänen intohimonsa on tiede, mutta niin oli myös rakkaus. Saint-Lambertille hän kirjoittaa: ”Ja minä rakastin Teitä, rakastin raivokkaasti. En koskaan oppinut rakastamaan muulla tavalla.”
Tosin senkin Emilie ehti kokea, että intohimo voi myös ruostua. Voltairen kanssa viettämistään vuosista Emilie toteaa, että kymmenen vuotta rakastamiseen ja filosofointiin, sitten intohimo viileni ja rakkaus muuttui ystävyydeksi.
Emilie-ooppera on loistava, ja oma tulkintani on, että Kaija Saariahon paras. Musiikillisesti se on jo tuttua, mutta esityksenä tämä Kansallisoopperan produktio on aivan huippua. Libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin (taas) libretto on niin tiivistä ja mielenkiintoista tekstiä, että siihen joutuu ensimmäisellä katsomiskerralla syventymään jopa musiikin kustannuksella. Mielenkiintoinen lisä orkesterimontussa on cembalo (Marianne Henriksson), joka vie kuulijan tältäkin osin 1700-luvulle.
Erikoismaininnan ansaitsee myös lavastuksen ja videoiden yhteispeli, ja taas tulkintani: näin taidokasta videoiden hyödyntämistä oopperassa tai teatterissa en ole ennen kokenut. Kun pääsiäisenä katsoin myös Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat, niin siinä taas lavastus oli niin surkea, että pilasi esitystä.
Kantaesityksensä Emilie sai Lyonissa vuonna 2010, jolloin nimiroolin esitti Karita Mattila.
kari.naskinen@gmail.com