Näiden molempien elokuvien pääroolissa on Minna Haapkylä, ja samoja näyttelijöitä elokuvissa ovat myös Hannu-Pekka Björkman ja Rea Mauranen. Donner on tehnyt näistä elokuvistaan niin näyttelijäkeskeisiä, että ne ovat melkein enemmän teatteria kuin elokuvaa.
Näyttelijyyttä Armi-elokuvassa korostaa sekin, että elokuvan lavastus on minimaalinen. Se ei ole aivan yhtä karsittu kuin Lars von Trierin Dogvillessä (2003), mutta sellainen kuitenkin, että lavastus antaa vain pieniä viitteitä siitä, missä kulloinkin ollaan. Esimerkki tästä: katsoja huomaa Armi Ratian olevan New Yorkissa vain siitä, että hän istuu auton takapenkillä ja autosta näkyy sen verran etukulmaa, että auto paljastuu New Yorkin keltaiseksi taksiksi. Elokuvan lavastus on Otso Linnalaakson.
Näiden abstraktien lavastusten ulkopuolella Armi Ratia on vain yhden kerran, kun hän elokuvan loppukuvassa on kesäpaikkansa Bökarsin (Porvoo) rantakalliolla.
Armi Ratia oli Donnerille hyvin tuttu. Mammutissa Donner kirjoittaa itsestään [hän] ja Armista: "Armin povella hän saattoi itkeä, mutta hän ei halunnut itkeä tämän povella, koska silloin tämä tarttui hänen kullista ja halusi saada sen. Hän haluaa säästää kullinsa muille. Armin eroottinen päällekäyvyys on ongelma, kun he ovat kahden. Mieluiten jykevä pöytä heidän välillään.”
Mitä Armi Ratian miesjuttuihin tulee, on elokuvassa yksi tarpeeton kohta. Siinä Armi ja Urho Kekkonen puuhaavat jotakin ja turvamies odottaa suljetun oven edessä. Kun on yleisesti tiedossa Armin ja Kekkosen ystävyys, niin sen alleviivaaminen tällaisella vihjailevalla tavalla on turhaa.
Donner itse esiintyy elokuvassa muutaman sekunnin ajan, ja sanoo, että ”ei se noin mennyt”. En enää muista. missä kohtaa tuo on, mutta ainakaan Marimekon liikemerkkiä ei Armi Ratia keksinyt, kuten elokuvassa näytetään, vaan sen kehitteli mainosgraafikko Helge Methet-Borgström vuonna 1954.
Donnerin omista muisteluista elokuvassa on muutakin, esimerkiksi se, kun Armi Ratia kutsui hänet lounaalle Bökarsiin. Armi lupasi lähettää helikopterin hakemaan ja kysyi ohimennen puhelimessa, voisiko Jörn tuoda mukanaan viisi litraa maitoa, koska hänen keittäjänsä oli pyytänyt sitä. Marimekko Oy:n hallituksen jäsenet moittivat Armia tuhlailusta, kun taloudellinen tilanne oli muutenkin vaikea.
Elokuva käsittelee ajanjaksoa 1949-68. Tuon jakson yksi päätösepisodi oli, kun Marimekko joutui vähentämään henkilöstöään 440:sta 270:een. Armi Ratian olisi pitänyt tulla kertomaan asiasta henkilökunnalle, mutta hän ei hennonnut, vaan lähti ulkomaille ja pani ystävänsä Jörn Donnerin ilmoittamaan irtisanomisista. Tuota ilmoitusasiaa ei elokuvassa näytetä, vaan työntekijät vain ihmettelevät, missä johtaja itse on.
Tuon jälkeen Marimekon hallituksen puheenjohtajaksi nostettiin Teollistamisrahaston toimitusjohtaja Jaakko Lassila. Hänen kutsumansa konsultit ja ammattijohtajat saivat yhtiön talouden tasapainoon karsimalla yrityksen rönsyjä ja kustannuksia kerros kerrokselta, kunnes voittoa alkoi näkyä. Monista kunnianhimoisista suunnitelmista luovuttiin, varastoja pienennettiin ja tuotteistoa karsittiin.
Muutaman vuoden kuluttua Armi Ratia nousi takaisin Marimekon kiistattomaan johtoon. Hänen uuden valta-asemansa taustalla oli taloudellisen tilanteen parantuminen. Japanilaiset ja amerikkalaiset yritykset olivat ryhtyneet lisensoimaan Marimekon suunnittelijoiden piirtämiä tekstiilejä ja valmistamaan niitä omissa tehtaissaan tekijänoikeuskorvausta vastaan. Menettelytapa oli Armi Ratian mielestä niin edullinen, että muutamaa vuotta myöhemmin hän alkoi myydä ulkomaalaisille yrittäjille myös oikeuksia pyörittää Marimekko-nimisiä vähittäismyyntiliikkeitä.
Elokuvassa ei Marimekon suunnittelijoita mainita nimillä, mutta kai he ovat Maija Isola, Vuokko Nurmesniemi ja Annika Rimala, joita esittävät hyvät näyttelijät Tiina Lymi, Outi Mäenpää ja Anna Paavilainen.
kari.naskinen@gmail.com