Kun Ilmari Turjan näytelmä Särkelä itte valmistui, sitä esitettiin
1944-45 ympäri maan. Siitä tuli aikansa hitti. Toivo Särkän filmiteollisuusyhtiö teki näytelmästä elokuvan 1947,
ja nyttemmin se on esitetty televisiossa 16 kertaa.
Lahden kaupunginteatteriin näytelmän nyt ohjannut Jussi Helminen sanoo ohjelmalehtisessä, että Särkelä itte on kirjoitettu aikana, jolloin uskottiin ihmisten teoilla ja toiminnalla vielä olevan seurauksia, uskottiin ihmisen kykyihin saada aikaan jotain. Kun näitä asioita käsitellään teatterissa, on tilanne nykyisin osittain muuttunut, kuten Helminen kirjoittaa: postmoderni teatteri on sotkenut kuvaa, tuonut eräänlaisen kubismin teatteriinkin, pannut tapahtumia ja näkökulmia toisten viereen ja jättänyt ratkaisut ja yhteydet katsojien harteille.
Särkelä itte on selväpiirteinen tarina tapauksesta, jonka etenemistä katsoja mielenkiinnolla seuraa. Katsojan ei tarvitse ratkoa ongelmia, koska Särkelä itte hoitaa sen puolen.
Lounais-Suomessa jossakin eletään 1930-lukua. Tehdasyhdyskunnan yksi napamiehiä on tiilitehtaan johtaja Julius Särkelä, joka on raivannut omin käsin tiensä yhteisön mahtimieheksi. Mikko Jurkka (kuvassa vas.) Särkelän roolissa on erinomainen – isokokoinen, kovalla äänellä puhuva Särkelä pitää kovaa komentoa sekä tehtaan konttorissa että kotona, mutta ongelmana on itsetunnon heikkous. Särkelä tuntee kateutta ja alemmuutta paikkakunnan toista merkkihenkilöä, kartanonomistaja Fallstenia kohtaan, eikä siedä silmissään edes Fallstenin kissaa.
Ongelmia on kotonakin, kun tytär Saara haluaisi lähteä Turkuun opiskelemaan, ja on kaiken lisäksi aloittanut seurustelun Fallstenin pojan kanssa. Turkuunko? Eihän siellä ole mitään.
Tilanteet tietenkin laukeavat onnellisesti, kuten tämänkaltaisissa huvinäytelmissä tapana on. Isä ja poika Fallsten keksivät juonen: kutsutaan Särkelä uuden sillan avaamisen kunniaksi järjestettävän juhlan pääpuhujaksi. Särkelä ei hevin tällaisiin kissanristiäisiin lähde, mutta menee nyt kuitenkin. Seurantalon lavalle astuessaan Särkelä on hermostunut, ja lisäksi komedia edellyttää, että hän on unohtanut kunnanlääkärin hänelle kirjoittaman puheen päällystakkiinsa taskuun. Särkelä joutuu puhumaan ilman paperia, mutta alkujännityksen jälkeen vapautuu ja pitää värikkään puheen, jonka suuntaa nuorisolle, eikä puhe liity siltaan mitenkään.
Särkelä käyttää rehevässä puheessaan lääkäriltä ja muiltakin kuulemiaan viisauksia. Kansanviisauksien latelija on varsinkin vanha Heroja, joka samoihin aikoihin on tullut kirkonkylään hakemaan saataviaan Särkelältä. Herojaa esittää vierailijana Taisto Reimaluoto (kuvassa oik.).
Yleisö tykkää puheesta, samoin kutsuvieraana oleva maaherra. Seuraavan päivän lehdessä Särkelän puhetta kehutaan. Vanhassa elokuvassa tuo lehti on Salon Seudun Sanomat, mutta Lahden kaupunginteatterissa se on ”Pitäjän Sanomat”. Tuo mieleen Orimattilan, sillä Orimattilan Sanomat oli ennen nimenmuutostaan Pitäjäsanomat, ja olihan Orimattilassa Virenojan tiilitehdaskin 1927-75. Sekin vielä, että elokuvan ulkokuvaukset kesällä 1947 tehtiin Orimattilan kirkonkylässä, Palojoen ja Tönnön silloilla, Meriluodon kaupalla ja villatehtaalla.
Ohjelmalehtisessä ”suomennetaan” Ilmari Turjan näytelmässä käyttämiä sanoja ja sanontoja. Esimerkiksi huspuntti (ruots. husbonde) on talon isäntä ja persrootti (bergsråd) on vuorineuvos. Sen sijaan uvertyyri (overture) ei ole ohjelmalehtisen ilmoittama välisoitto, vaan alkusoitto.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden kaupunginteatteriin näytelmän nyt ohjannut Jussi Helminen sanoo ohjelmalehtisessä, että Särkelä itte on kirjoitettu aikana, jolloin uskottiin ihmisten teoilla ja toiminnalla vielä olevan seurauksia, uskottiin ihmisen kykyihin saada aikaan jotain. Kun näitä asioita käsitellään teatterissa, on tilanne nykyisin osittain muuttunut, kuten Helminen kirjoittaa: postmoderni teatteri on sotkenut kuvaa, tuonut eräänlaisen kubismin teatteriinkin, pannut tapahtumia ja näkökulmia toisten viereen ja jättänyt ratkaisut ja yhteydet katsojien harteille.
Särkelä itte on selväpiirteinen tarina tapauksesta, jonka etenemistä katsoja mielenkiinnolla seuraa. Katsojan ei tarvitse ratkoa ongelmia, koska Särkelä itte hoitaa sen puolen.
Lounais-Suomessa jossakin eletään 1930-lukua. Tehdasyhdyskunnan yksi napamiehiä on tiilitehtaan johtaja Julius Särkelä, joka on raivannut omin käsin tiensä yhteisön mahtimieheksi. Mikko Jurkka (kuvassa vas.) Särkelän roolissa on erinomainen – isokokoinen, kovalla äänellä puhuva Särkelä pitää kovaa komentoa sekä tehtaan konttorissa että kotona, mutta ongelmana on itsetunnon heikkous. Särkelä tuntee kateutta ja alemmuutta paikkakunnan toista merkkihenkilöä, kartanonomistaja Fallstenia kohtaan, eikä siedä silmissään edes Fallstenin kissaa.
Ongelmia on kotonakin, kun tytär Saara haluaisi lähteä Turkuun opiskelemaan, ja on kaiken lisäksi aloittanut seurustelun Fallstenin pojan kanssa. Turkuunko? Eihän siellä ole mitään.
Tilanteet tietenkin laukeavat onnellisesti, kuten tämänkaltaisissa huvinäytelmissä tapana on. Isä ja poika Fallsten keksivät juonen: kutsutaan Särkelä uuden sillan avaamisen kunniaksi järjestettävän juhlan pääpuhujaksi. Särkelä ei hevin tällaisiin kissanristiäisiin lähde, mutta menee nyt kuitenkin. Seurantalon lavalle astuessaan Särkelä on hermostunut, ja lisäksi komedia edellyttää, että hän on unohtanut kunnanlääkärin hänelle kirjoittaman puheen päällystakkiinsa taskuun. Särkelä joutuu puhumaan ilman paperia, mutta alkujännityksen jälkeen vapautuu ja pitää värikkään puheen, jonka suuntaa nuorisolle, eikä puhe liity siltaan mitenkään.
Särkelä käyttää rehevässä puheessaan lääkäriltä ja muiltakin kuulemiaan viisauksia. Kansanviisauksien latelija on varsinkin vanha Heroja, joka samoihin aikoihin on tullut kirkonkylään hakemaan saataviaan Särkelältä. Herojaa esittää vierailijana Taisto Reimaluoto (kuvassa oik.).
Yleisö tykkää puheesta, samoin kutsuvieraana oleva maaherra. Seuraavan päivän lehdessä Särkelän puhetta kehutaan. Vanhassa elokuvassa tuo lehti on Salon Seudun Sanomat, mutta Lahden kaupunginteatterissa se on ”Pitäjän Sanomat”. Tuo mieleen Orimattilan, sillä Orimattilan Sanomat oli ennen nimenmuutostaan Pitäjäsanomat, ja olihan Orimattilassa Virenojan tiilitehdaskin 1927-75. Sekin vielä, että elokuvan ulkokuvaukset kesällä 1947 tehtiin Orimattilan kirkonkylässä, Palojoen ja Tönnön silloilla, Meriluodon kaupalla ja villatehtaalla.
Ohjelmalehtisessä ”suomennetaan” Ilmari Turjan näytelmässä käyttämiä sanoja ja sanontoja. Esimerkiksi huspuntti (ruots. husbonde) on talon isäntä ja persrootti (bergsråd) on vuorineuvos. Sen sijaan uvertyyri (overture) ei ole ohjelmalehtisen ilmoittama välisoitto, vaan alkusoitto.
kari.naskinen@gmail.com