Adieu au Langage on siis 3D. Kun Godard sanoo hyvästejä kielenkäytölle, niin voisi äkkipäätä kysyä, tarkoittaako digitaalinen 3D-elokuva ironisia hyvästejä oikealle filmielokuvalle. Ei varmaankaan, koska Godard on jo aiemmin tehnyt elokuvia digitekniikalla. Godard haluaa vain taaskin olla mukana uudessa.
Mitään gravity-soopaa Godardin elokuva ei tietenkään ole. Päinvastoin Fabrice Aragnon kuvaus on niin kaunista, että voisin dvd:n pysäytyskuvista ottaa valokuvia ja täyttää niillä huoneeni seinät – Laittomista (1964) olen jo kuvakollaasin tehnytkin. Eikä ole yhtään yllättävää, että Godard viittaa myös Claude Monet´hen. Toinen Godardin elokuvassa esiteltävä taidemaalari on venäläis-ranskalainen modernisti Nicolas de Stael.
Adieu au Langage on täynnä godardimaista filosofointia monista asioista. Siirrytään Hitlerin valtaannoususta Ranskan ympäriajoon, Dostojevskista Frankensteiniin ja helikopterihyökkäykseen, ja viitteitä maailmankuvalliseen ajatteluun on laajasti: Platon, Darwin, Gogol, London, Mao, Rilke, Solzhenitsyn jne.
Martin Heidegger sanoi, että ”kieli on talo, jossa elämme”. Godard on tätä teemaa lähestynyt ennenkin, mutta nyt ollaan kai sillä rajalla, että talo on hajoamassa. Wittgensteiniinkin viitataan, sillä Wittgenstein sanoi, että ”kieleni rajat ovat maailmani rajoja”. Kieli on sosiaalinen rakennelma ja se muodostaa kansan, se on käsitteenä isompi kuin isänmaa. Kieli pysyy, vaikka rajatkin muuttuvat silloin tällöin.
Godard asuu nykyisin Sveitsissä, ja siellä adieu-sanaa käytetään joissakin tilanteissa myös tervehdittäessä. En ole täysin varma Godardin perimmäisistä tarkoituksista – vaatii lisää katsomista.
Yksi elokuvan henkilöistä etsii älypuhelimestaan (onkohan jo 3D?) ranskalaista filosofia Jacques Ellulia, kommunisti ja teologi. Hänen mukaansa anarkismin ja kristillisyyden tavoitteet ovat osin samat. Uhkana on joka tapauksessa Godardinkin pelkäämä teknologian ”valtaannousu” tai lähinnä sen maksimaalista tehokkuutta ajava ideologia. Teknologian tyrannia uhkaa humanismia ja vapautta, ja samalla luontoa. Tätä samaa ajatusta tuo esille Terrence Malick.
Godardin elokuvassa luonto on voimakkaasti esillä Luonto on kaunis. Lisäksi luontokappaleena esiintyy Godardin Roxy-koira. Sellainenkin ajatus tulee, että koko elokuva voi tavallaan olla Roxyn näkemys ihmisen rakentaman maailman tilasta.
Jean-Luc Godard on jo elänyt pitkän elämän. Elokuvan yhdessä repliikissä kysytään, ”oletko elänyt täällä pitkään”. Oikea vastaus on: ”Ei väliä, tärkeintä on, että on elänyt”. Godard (s. 1930) on elänyt ja tehnyt jo 117 elokuvaa. Godard on myös elokuvahistorioitsija, mistä on hienona näytteenä myös saatavissa oleva monituntinen dvd Histoire(s)du Cinema (1998). Eikä se ole vain elokuvan, vaan myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tuntee ja muistaakin.
Eikä Godardin tuntema historia ole hyvä, se on surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.
”Taiteessa meitä kiehtoo, mikä paljastaa kaikkein salaisimman omassa itsessämme”, on Godard sanonut. Entä luontoa rakastanut Claude Monet: ”Ihmiset keskustelevat taiteestani ja ovat ymmärtävinään sitä, ikään kuin pitäisi ymmärtää silloin, kun yksinkertaisesti täytyy rakastaa.” Minä ymmärrän Godardin uudesta elokuvasta osan, mutta ainakin osaan rakastaa.
2
Vuoden toiseksi paras elokuva on Lars von Trierin Nymphomaniac. Sekin on vaikea, hankala. Siinä on kummallisia, huonojakin kohtia, mutta silti: hienoa, että vielä tehdään tällaisiakin elokuvia kaiken tämän nykyisen tusinatuotantoviihdesopan ohessa.
Nymph()maniacista on paljon kirjoitettu. Se kuitenkin vielä, että elokuvassa naiset käyttävät miehiä hyväkseen, kuten maailman sivu ovat miehet käyttäneet naisia hyväkseen. Nainen kertoo tarinaansa miehelle, joka kuuntelee ja ymmärtää; nainen uskoo löytäneensä vihdoin miehen, joka jotain tajuaa, mutta elokuva päättyy kuitenkin siihen, että nainen huomaa tämänkin miehen olevan vain sika ja ampuu tämän. Elokuva on myös kannanotto vähemmistöjen puolesta.
10
1. Jean-Luc Godard: Adieu au Langage (dvd)
2. Lars von Trier: Nymphomaniac
3. Pekka Lehto: Kalervo Palsa ja Kuriton käsi
4. Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
5. Alex van Warmerman: Borgman
6. Steve McQueen: 12 Years a Slave
7. Paolo Sorrentino: Suuri kauneus
8. David Cronenberg: Maps to the Stars
9. Peter Fly: Monica Z (dvd)
10. Francois Ozon: Isabelle, nuori ja kaunis
Todennäköistä on, että listassani on yksi puute, koska en ehtinyt nähdä Richard Linklaterin Boyhoodia, joka on tällaisissa vastaavanlaisissa listoissa järjestään kolmen parhaan joukossa. Dvd ilmestyy helmikuussa ja tilattu on.
kari.naskinen@gmail.com