Hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon

Pohjoismainen hyvinvointivaltio oli Suomessa maksimissaan 1980-luvun lopussa. Sitten tulivat pankkikriisi ja lama, ja siirryttiin uuteen vaiheeseen. Yliopistonlehtori Veli-Pekka Sorsa Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta kirjoittaa, että hyvinvointivaltion idea vaihtui kilpailuvaltion ideaan, ja tämä muutti laajasti talous- ja yhteiskuntapolitiikan ideologiaa ja instituutioita. (Tiede & edistys 3/2014)

”Yhteiskunnallisen kehityksen hyvät kehät vaihtuivat talouden luovaan tuhoon ja kansainvälisen kilpailukyvyn edistämiseen.” Tämä kehitys sai lopullisen siunauksensa, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin sekä Euroopan talous- ja rahaliittoon. Näihin järjestelmiin liittymisen ehtona oli, että omaksutaan uusliberalistinen talouspolitiikka.

Sorsa sanoo, että euroalueen jäsenvaltiot ovat institutionaalisesti merkittäviltä osin sidottuja uusliberaalin strategian mukaiseen talouspolitiikkaan. Tämä on tarkoittanut, että on niukennettu ihmisten sosiaalietuuksia ja julkisten toimijoiden käytössä olevia hallinnollisia resursseja.

”EU käytännössä pakottaa jäsenvaltionsa omaksumaan uusliberaalin kilpailuvaltion logiikan, koska sen perussopimukset esimerkiksi kieltävät suorat yritystuet tai työvoiman ja pääoman liikkuvuuden kontrollin. Talous- ja rahaliitto toimii valtioiden kurinpitomekanismina, joka sitoo jäsenvaltiot tiukkaan finanssipolitiikkaan ja markkinamonetarismiin (sijoittajat määräävät valtionlainojen korkotasot) lähes perustuslaillista asemaa nauttivilla institutionaalisilla mekanismeilla”, kirjoittaa Sorsa.

Tutulta kuulostaa. Suomen poliittisessa taloudessa tämä on merkinnyt isoa muutosta. On siirrytty aikaisempaa puhtaampaan kapitalistiseen malliin, jossa kaiken takana on kilpailussa pärjääminen. Tämän systeemin on Suomessakin hyväksynyt poliittinen, taloudellinen ja virkamieseliitti. Erityisesti EK huutaa sen perään ja saa runsaasti tilaa tiedotusvälineissä.

Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin kuuluvat Ruotsi, Suomi ja Tanska. Mallin piirteitä ovat laaja, universalistinen sosiaalisen turvan järjestelmä, voimakas panostus työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät vanhempainlomat. Tätä parasta järjestelmää on nyt määrätietoisesti Suomessa purettu yli 20 vuotta.

Suomalainen hyvinvointimalli on siis muuttunut. Rahamarkkinat ovat muuttuneet, julkinen sektori on muuttunut, sosiaalipolitiikka on muuttunut ja työmarkkinat ovat muuttuneet (joustot ja pätkätyöt – ja seuraavaksi kai lakot kielletään). Tässä kaikessa on kysymys uusliberalistisesta yhteiskuntapolitiikasta, joka löi läpi 1990-luvun kuluessa vasemmiston ja työväenliikkeen voiman hiipuessa ja oikeiston voiman kasvaessa.

Uusliberalismin tärkein suojamuuri on Euroopan keskuspankin harjoittama rahapolitiikka. Suomen Pankki on vain EKP:n sivukonttori ja Suomen rahapoliittinen suvereniteetti on luovutettu EKP:lle, jonka ei tarvitse nauttia minkään demokraattisesti valitun päätöksentekoelimen luottamusta.

Marko Karttunen sanoo väitöskirjassaan, että kansalliset uusliberalistiset hyödyt vaikuttivat eniten Suomen asiantuntijavetoiseen päätökseen hakeutua Emun jäseneksi heti, kun talous- ja rahaliiton kolmas vaihe käynnistyi tammikuussa 1999. Kansainväliset tekijät kuten Ruotsin Emu-päätös jäivät vähäiseen asemaan Suomen jäsenyyskantaa muodostettaessa. Karttusen tutkimuksen mukaan Kokoomus oli kolmesta suurimmasta puolueesta uusliberalistisin, kun taas SDP painotti muita enemmän kansainvälisyyttä ja Keskusta korosti kansalaisten sitouttamista Emu-päätöksen taakse. Emun uskottiin lisäävän vapaata markkinataloutta, yrittäjyyttä ja tiukkaa budjettikuria sekä vakauttavan valuutta- ja korkomarkkinoita. Muita jäsenyysetuja olivat talouden, työllisyyden ja hyvinvoinnin kasvu.

Puolueet suhtautuivat välinpitämättömästi julkiseen mielipiteeseen, joka oli koko 1990-luvun Emu-jäsenyyttä vastaan. Puolueet keskittyivät enemmän puoluepoliittiseen kilpailuun kuin äänestäjien asenteiden seuraamiseen.

kari.naskinen@gmail.com

Viktor Tihonov Porissa

Neuvostoliiton Punakoneen valmentaja Viktor Tihonov kuoli 84-vuotiaana. Hänen valmentamanaan CCCP-joukkue voitti kolme olympiakultaa ja yhdeksän maailmanmestaruutta kolmella eri vuosikymmenellä sekä Kanada-cupin 1981. Neuvostoliiton mestaruuden hänen valmentamansa ZSKA voitti 13 kertaa peräkkäin 1978-89.

Pori on otsikossani siksi, että jouluna 1993 Viktor Tihonov oli käymässä poikansa Vasili Tihonovin luona Porissa, jossa Vasili valmensi Ässiä. Toimin tuolloin Reipas Lahden puheenjohtajana ja etsimme uutta valmentajaa erotetun Kari Mäkisen tilalle. Sain tietää pappa Tihonovin vierailusta Porissa, joten soitin suomea hyvin osaavalle Vasilille, että kysypä isältäsi, mahtaisiko tällä olla kiinnostusta tulla valmentamaan Suomeen. Seuraavana päivänä Vasili soitti ja kertoi puhuneensa asiasta isänsä kanssa, mutta isä ei ollut kiinnostunut tulemaan Lahteen, jonka jääkiekkojoukkue oli SM-liigassa viimeisenä.

Viktor Tihonov oli tottunut valmentamaan joukkueita, jotka menestyivät. Neuvostoliiton maajoukkuetta hän valmensi 14 vuotta, sinä aikana joukkue pelasi 413 ottelua, joista voitti 338. Armeijan keskusurheiluseuran ZSKA:n valmentajana jälki oli vielä kovempaa, oli kausia, jolloin joukkue ei hävinnyt kertaakaan. (Nykyisin tästä KHL-joukkueesta käytetään Suomessa nimilyhennettä TsSKA, ja venäläiset litteroivat lyhenteen muotoon CSKA.)

Historiantutkija Markku Jokisipilän juuri ilmestyneessä kirjassa Punakone ja vaahteranlehti (Otava) nousee kaksi valmentajaa ylitse muiden, Anatoli Tarasov ja Viktor Tihonov. Heistä Tihonov oli se, joka oli osapuolena maailmanpolitiikan kylmän sodan ”jääkiekkosodassa”.

Kaksi Stanley Cupia voittanut Phil Esposito sanoi syyskuussa 1972, että ”tämä ei ollut enää peliä, tämä oli sotaa”. Oli käynnissä Neuvostoliiton ja Kanadan välinen Summit Series -ottelusarja, joka pelattiin Luzhniki-hallissa Moskovassa ja neljässä kaupungissa Kanadassa. Sama ajatus oli tietenkin myös Tihonovilla, joka halusi näyttää sekä lännelle että oman maansa johtajille, missä kaappi seisoo.

Viktor Vasiljevitsh Tihonov oli kiekkokaukalon äärellä myös silloin, kun kaappi romahti. Hänen valmentamansa CCCP-paitainen joukkue pelasi viimeisen ottelunsa 10.11.1991 Frankfurtissa, jossa tuli Deutschland Cupin ottelussa tasapeli 2-2 Ruotsin kanssa. Silloin Tihonov ei surrut voiton luisumista tasapeliksi, vaan kotimaansa luisumista pois tutuista uomistaan.

Jokisipilä: ”Tihonovin oli vaikea jakaa sitä riemua ja iloa, jota Neuvostoliiton hajoaminen ja kommunismin kukistuminen hänen ympärillään herätti. Hän oli patriootti, jonka mielestä yksilön elämän tärkein tehtävä oli parhaansa mukaan palvella isänmaata hänelle suotujen kykyjen puitteissa. Hän oli itse noudattanut tätä ohjenuoraa tinkimättömästi eikä ymmärtänyt, miksi nuoremmat sukupolvet haikailivat läntisen materialismin perään. - - - Vaikka Tihonovin ilme ei sitä paljastanut, siirtyessään vaihtoaitiosta pukukoppeihin vievälle käytävälle hän tunsi syvää surumielisyyttä ikään kuin olisi poistumassa rakkaan ystävänsä hautajaisista.”

Tihonov oli rautaisella auktoriteetillaan johtanut maajoukkuetta ja ZSKA:ta, pitänyt jääkiekon yhtenä viimeisimmistä neuvostoyhteiskunnan saarekkeista, jonne demokraattiset uudistukset eivät olleet ulottuneet. Tihonovin joukkueiden erinomaisuus perustui saumattomaan yhteispeliin, mutta oli joukkueissa myös loistavia yksilöitä. Kun kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF keväällä 2008 järjesti 100-vuotisjuhliensa kunniaksi kiekkoasiantuntijoiden äänestyksen kaikkien aikojen parhaista pelaajista, tuli tähtikentälliseen neljä Tihonovin pelaajaa: maalivahti Vladislav Tretjak, puolustaja Vjatseslav Fetisov sekä laitahyökkääjät Valeri Harlamov ja Sergei Makarov. ”Ulkopuolisina” mahtuivat mukaan puolustaja Börje Salming ja keskushyökkääjä Wayne Gretzky.

Reippaaseen Viktor Tihonov ei siis tullut, mutta kävi hän sentään Lahdessa ZSKA:n kanssa elokuussa 1992, jolloin yllättäen hävisi harjoitusottelussa Reippaalle 2-5 (Reippaan maalit tekivät Erkki Laine 3, Jari Kauppila ja Sami Wikström).

kari.naskinen@gmail.com

Kermankuorintaa Hollolan tyyliin

Etelä-Suomen Sanomien toimittaja Vili Uuskallio on tehnyt paljon juttuja Lahden seudun kuntaliitoshankkeesta. Nyt hän on kirjoittanut asiasta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjaan Lahden paikka, Lahden paikat. Erityishuomion saa Hollola, joka on käyttänyt kaiken luovuutensa liitoksen tyrmäämiseen. Kun Hollola keväällä 2014 otti kantaa kuntarakennelain muutokseen, se luetteli 13 liuskan verran syitä suurkuntapyrkimysten vastustamiselle. Nastola sitä vastoin lähti vapaaehtoisesti laissa määrättyyn selvitystyöhön.

Muuttoliiketutkija, valt. tri Timo Aro on nimennyt isojen kaupunkien kehyskuntien harrastamaa ”kermankuorintaa” Hollola-efektiksi. Uuskallio konkretisoi, mitä tämä tarkoittaa:

”Hollolan keskustaajama on käytännössä Lahden lähiö. Yhdyskuntarakenne on yhtenäistä myös Lahden Kilpiäisten ja Hollolan Vesikansan välillä. Vesikansassa ei ole omaa yläkoulua, joten alueen oppilaat käyvät koulua Lahdessa. Kunnallisten palveluiden tuottamisessa kunnat tekevät yhteistyötä kymmenin eri tavoin.”

Lukiotakaan Hollolassa ei enää ole, joten Hollola kuorii kerman sijoittamalla lukio-oppilaansa Lahden lukioihin.

”Lahti ja Hollola ovat toiminnallisesti täysin sidoksissa toisiinsa. Hollolalaisista noin puolet käy töissä Lahdessa. Hollolalaisten suurin yksittäinen työllistäjä on Lahden kaupunki. Ostoksilla ja harrastuksissakin kuljetaan kuntajoista piittaamatta”, kirjoittaa Uuskallio.

Televisiosta tule torstaina 13.11. ohjelma Taistelu asukkaista, jossa käydään läpi sitä, miten ruuhka-Suomen kehyskunnat kilpailevat uusista asukkaista ja haluavat lisää kaupunkimaista elämää. Hollolakin haluaa lisää veronmaksajia, mutta maalaismaisuudestaan se ei halua luopua.

MUILUTUSUHKAUKSIA

Painetta kuntaliitokseen lisää kuntien heikentyvä taloustilanne. Ainakaan Lahdesta katsottuna ja ainakaan Uuskallion silmin Hollolalla ei näytä menevän niin hyvin, että sen kannattaisi puolustaa itsenäisyyttään puhtaan itsekkäistä syistä. Hollolan itsellisyydessä ei siis näytä olevan kyse erinomaisten palveluiden tai taloudellisen aseman turvaamisesta.

Kuntajakoselvityksen yleisötilaisuudessa keskustelukaan ei pysynyt asialinjalla. Kuntajakoselvittäjä Seppo Huldén sai kuulla kunniansa, kuten hän seuraavana päivänä kertoi: ”On hyvä, ettei enää olla 30-luvulla: esitettyjä muilutusuhkauksia tuskin toteutetaan. Todella kuumana käyvät muutamat henkilöt. Teksti oli ajoittain enemmän kuin ala-arvoista.”

Salpauskunta-selvityksen johtoryhmän puheenjohtaja, Nastolan kunnanvaltuuston puheenjohtaja Reijo Oksanen epäilee, että liitoshanketta kohtaan Hollolassa tuntemalle vastenmielisyydelle voi löytyä poliittisiakin perusteita. Uuskallion haastattelemana hän sanoo, että ”Hollolassa on aika vahva keskustalainen johto. Keskustan Hollolan kunnallisjärjestön mielestä hollolalaisuuden syvin olemus liittyy ylpeyteen omaan kuntaan ja sen erityispiirteisiin niin historiallisesta näkökulmasta kuin nykypäivänä katsoen.”

Lahden kaupunginhallituksen puheenjohtaja Ilkka Viljanen taas sanoo, että Hollolassa kantaväestön ja agraariperimän merkitys on suurempi kuin esimerkiksi Nastolassa. Viljasen mielestä Hollolan vastahangan taustalla on myös luottamushenkilöhallinnon pelko omien asemien menettämisestä. Hollolan kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Kirsti-Liisa Virta sanoo Hollolassa olevan sellainen vaikutelma, että suurkunnassa päätöksiä tekisivät henkilöt, jotka viis veisaisivat maalaiskunnan asioista.

Edesmennyt museoneuvos Jouko Heinonen teki kyselyn siitä, millaisia kuntaidentiteettejä Päijät-Hämeessä koetaan olevan. Yksi vastaus Hollolaa koskien oli, että syntyperäiset hollolalaiset ovat ”itsetietoisia, narsistisia ja pitävät yhtä – muuttajien sekalainen seurakunta ihmettelee”.

Nyt Hollolassa sitten ihmetellään ja pelätään, mitä tapahtuu – joutuvatko ottamaan kantaakseen kohti kriisikunta-asemaa ajautuvan Kärkölän velat ja muut vastuut. Kermankuorijalle voi jäädä paskarove käteen.

kari.naskinen@gmail.com

Joukkuelajit antavat enemmän

Jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen pohtii blogissaan, ovatko joukkuelajit ottaneet lopullisen etulyöntiaseman yksilöurheiluun verrattuna.

Kyllä ovat. Joukkuelajit antavat penkkiurheilijalle enemmän kuin yksilölajit. Kun tulen kotiin jääkiekko-ottelusta, sanon heti eteisessä vaimolleni, että ”voitettiin” tai ”hävittiin”. Olen ollut ikään kuin osa omaa suosikkijoukkuettani. Kun tulen vaikkapa yleisurheilun Eliittikisoista, kerron kotona, että Antti Ruuskanen heitti yli 85 metriä tai että Oskari Mörö juoksi suomenennätyksen.

Taitavasti tämän asetelman on ymmärtänyt Jokerit. Se on alkanut markkinoinnissaan käyttää me-sanaa. Ensi keskiviikkonakin Hartwall-arenalla pelataan ottelu Me vastaan Minskin Dynamo. Katsojat ovat osa tuota me-joukkuetta.

Sihvonen kirjoittaa, että historiallis-sosiologis-psykologisesti ajatellen joukkueurheilun voittokulku juontaa aikaan, jolloin Suomessa alkoi muuttoaalto maalta kaupunkeihin. Kaupungistuminen johti yhä suurempien ihmismassojen parveiluihin. Vaikka noiden parveilujen luonne on tavallaan kasvoton, niin samaan tapaan joukkueen lähtökohtainen olemistapa on ensi alkuun kasvoton; pelaajat eivät varsinaisesti tunne toisiaan, ennen kuin he ryhtyvät osallistumaan joukkueen toimintaan. Joukkueurheilu on siis ensinnäkin paikka, joka kutsuu puoleensa ja vaatii massoja. Toiseksi joukkuelajit on näyttämö, joka antaa mahdollisuuden ihmisten tutustua toisiinsa. Paradoksaalisesti ihminen elää vaikkapa miljoonakaupungissa enemmän yksin kuin pienessä maalaiskylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Urheilujoukkue palauttaa ihmiselle mahdollisuuden elää kaupunkilaiselämää, jossa on kuitenkin läsnä maalaiskylän kaikki tuntevat kaikki -eetos.

Muuttoliike on tässä merkittävä asia. Yksi side entiseen kotipaikkakuntaan on sen urheilujoukkue. Minä muutin Jyväskylästä pois 1968, mutta edelleen minulla on lämmin suhde JYPiin ja Kiriin. Eivät minulle Kalevan Maljan voittaneen JKU:n yksilöurheilijat paljon merkitse, koska he eivät ole minulle tutuja – JYP ja Kiri ovat.

Joukkueurheilun pelikirjastaan kirjoittaessaan Sihvonen sanoo, että joukkueessa yksilö pääsee vähemmällä. Töitä pitää tehdä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin kuin yksilölajeissa huipulle päästäkseen. ”Tarkoitan ihan raakaa fyysistä harjoittelua ja kaikkinaista elämäntavallista kurinalaisuutta, sitoutumista ja asialle omistautumista. Lisäksi voittaneessa joukkueessa voi yksilö pelata huonosti tai vastaavasti hävinneessä joukkueessa hyvin. Sanalla sanoen tulos on monin verroin suhteellisempi joukkuelajissa kuin yksilöurheilussa, mitä tulee yksittäisen urheilijan suoritukseen.”

”Eikä sovi unohtaa, että elämme aikakautta, jossa lapset, nuoret ja aikuiset hakevat elämyksiä ja välittömiä tyydytyksentunteita. Jollakin tapaa yksilöurheilu on tähän aikaan liian paljon pitkäjänteisyyttä eli tyydytyksen siirtämistä ja odottamista vaativaa puuhaa”, sanoo Sihvonen.

Asia erikseen ovat tietenkin isot arvokilpailut. Penkkiurheilijakin elää voimakkaasti mukana taas talvella yksilöurheilussa, kun Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen kamppailevat 50 kilometrin maailmanmestaruudesta. Tavallisessa penkkiurheilijan arjessa lähimpänä omaa identiteettiä ovat silti JYPin, Jokereiden, Pelicansin, Kirin ja muiden läheisten joukkueiden edesottamukset.

kari.naskinen@gmail.com