Rengaspelleily vie pohjaa autourheilulta

Autourheilun yhteydessä puhutaan usein siitä, että kilpa-autoilussa innovoidaan myös sellaisia teknisiä asioita, joista on myöhemmin hyötyä tavallisia autoja kehitettäessä. Ainakaan yhtä osa-aluetta tämä ei koske: renkaita ei yritetäkään tehdä kestävämmiksi, päinvastoin. Äärimmäisyyteen on menty F1:ssä, jossa renkaiden kanssa pelleileminen vie jo pohjaa koko lajilta. Nykyisin kilpailuja ratkaistaan paljolti rengastaktiikalla.

Ainoa oikea tapa olisi, että kaikilla olisi aina samanlaiset renkaat. Tämä ei kuitenkaan sovi FIA:lle eikä Bernie Ecclestonelle, joiden tavoitteena on vain show-elementtien lisääminen F1:ssä.

Kaikkein parasta olisi, jos renkaidenvaihto kiellettäisiin kokonaan, jolloin Pirellin olisi valmistettava kestäviä renkaita.

Jos ei haluttaisi näin yksioikoista ratkaisua, pitäisi luopua nykyisestä yksimerkkijärjestelmästä. Kukin talli saisi hankkia renkaat miltä rengastehtaalta haluaisi. Mielenkiintoa varmasti olisi, kun vertailtaisiin näin saatavia rengasteknologisia eroja. Ferrari käyttäisi Pirelliä, Mercedes vaikka Bridgestonea, Williams Dunlopia, McLaren Goodyearia jne.

Kun olen vanha autourheilumies – paino sanalla auto -, on myös harmillista, että ajajien virheet merkitsevät niin paljon. Ideaalitilanne olisi, jos autoja voisivat ajaa virheettömät robotit, jolloin inhimilliset tekijät eivät sekoittaisi autojenvälisiä tilanteita.

Tässä mielessä enemmän oikeaa autourheilua ovat urheiluautojen ja niiden prototyyppien kestävyyskilpailut, esimerkiksi Le Mansin, Nûrburgringin ja Span 24 tunnin ajot. Ihmiset sielläkin ajavat, mutta keskeinen tekijä on kuitenkin auto. Tulosluetteloissakin mainitaan ensin autot ja suluissa autonmerkin perässä ovat ajajien nimet.

Viime aikoina on liikkunut huhuna, että F1:ssä otettaisiin käyttöön ns. tasoituspainot. Taas lisää urheiluun kuulumatonta showta. Tämä tarkoittaisi, että parhaiten menestyneihin autoihin pantaisiin ylimääräistä painoa, jotta kilpailu tasoittuisi. Tällainen systeemi on jo käytössä DTM-sarjassa, josta onkin tullut pelkkä Audin, BMW:n ja Mersun markkinointikanava.

Sama jos Tero Pitkämäki pantaisiin ensi sunnuntaina heittämään Kalevan kisoissa puoli kiloa painavammalla keihäällä kuin muut.

kari.naskinen@gmail.com

Taikahuiluun väsytty taas kerran

Savonlinnan oopperajuhlien johtokunnan puheenjohtajana toiminut Pentti Savolainen sanoi kesällä 1987, että hän on väsynyt Mozartin Taikahuiluun ja että nyt saa riittää. (Uusi Suomi 4.7.1987) Taikahuilu oli ollut ohjelmistossa yhtämittaisesti vuodesta 1973 lähtien. Savolainen kuitenkin lisäsi, että oopperajuhlien uusi johto valitaan parin päivän päästä, eikä sen tarvitse välittää hänen mielipiteestään. Eikä välittänytkään, vaan Taikahuilu oli ohjelmistossa myös kahtena seuraavana vuonna.

Noiden vuosien jälkeen oopperajuhlien johto on vaihtunut monta kertaa ja aina on Taikahuilu palannut ohjelmistoon. Näin sitä on Savonlinnassa esitetty:

1973-89
1992-94
1997
2000
2006
2012
2014

Jälleen ”viimeisen kerran” Taikahuilu esitetään lauantaina 26.7. Vuonna 2015 se ei ohjelmistossa ole. Nyt siihen ovat väsyneet festivaalijohtaja Jan Strandholm ja taiteellinen johtaja Jorma Silvasti, joka lauloi Taminon roolin, kun ensimmäisen kerran näin Taikahuilun 1986.

Melko helppo on kuitenkin ennustaa, että kyllä se sieltä taas palaa. Se on kaikkien aikojen suurin yleisömenestys Savonlinnassa, ja on halpa tehdä: haetaan vanhat lavastusvehkeet varastosta ja valitaan nuoria suomalaisia laulajia solisteiksi.

Esitys on ohjaukseltaan ja lavastukseltaan suurin piirtein sama kuin 1973. Vähän vain on ukkosen jyrähdyksiin pantu uutta tehoa. Lisäksi tekstiä on tehty nykykatsojille viihteellisemmäksi ymppäämällä siihen keveitä letkautuksia nykykielestä ja television suosituista viihdeohjelmista – sama jos Hamletin tai Tuntemattoman sotilaan teksteihin tehtäisiin halpoja ajankohtaistuksia. Tällä kertaa minuakin väsytti.

kari.naskinen@gmail.com

Viha melkein dna:ssa

Kalevalan ja Aleksis Kiven Kullervo on suomalainen mies. Täynnä vihaa ja kostoa. Aulis Sallisen oopperassa Kullervo on sitä samaa, koko elämänsä mittaisen vihan täyttämä mies.

Eikä vain suomalainen. Kun presidentti Tarja Halonen oli eilen tiistai-iltana katsonut Kullervon Savonlinnassa. sanoi hän seuraavan päivän lehdessä: ”Kullervossa tuotiin hyvin esille se nahistelu, josta kaikki lähti liikkeelle. Joku koki toisen verkkoja, joku kylvi viljaa kiistanalaisesti toisen puolelle. Siitä se kasvaa ja kasvaa. Juuri näin tällä hetkellä aseelliset konfliktit muodostuvat. Usein ne lähtevät valtioiden sisäisestä kahakasta, erimielisyydestä tai epäluottamuksesta. Vähitellen mukaan tulee uusia elementtejä ja ulkopuolisia. Lopulta se on sellainen vihan kierre, jonka laannuttaminen ja lopettaminen kestävät pitempään kuin yhden sukupolven.” (Itä-Savo 23.7.2014)

Tuttua minullekin. Jo 1993 nähtyäni Kullervon Kansallisoopperassa aloin ymmärtää, miksi olen katkera siitä, että isoisäni tapettiin 1918, täysin niiden selkkausten ulkopuolisena. Isäni kertoi noista tapahtumista, jäämisestään isättömäksi kahden vuoden ikäisenä, ja niistä kertomuksista olen saanut omaan sisimpääni pysyvän arven. Eli oma murhenäytelmänikin on alkanut jo ennen syntymääni, enkä ole siitä eroon päässyt.

Tähän liittyy kuvaavasti oopperan loppu, jossa Kullervo laulaa, ennen kuin tekee itsemurhan: ”Pelkäänkö minä kuolla? Ei se voi olla elämää pahempi. Sellainen oli maailma minulle.”

Kullervo on katkera elämälle: ”Enkö minä osaa surra? Enkö minä osaa? Vihata minä hyvin osaan. - - - On tämä hullu ja järjetön maailma. Pahuutta se alati synnyttää, kasvattaa ja hellii. Ei se vääryyttä kosta. Ei se kosta! Minä kostan! - - - Minun kostoni on sellainen, etten jätä hirttä hirren päälle. Minun kostoni on nyt sellainen, etten jätä siitä käärmeenpesästä yhtään päätä katkomatta.”

Tuttu tunne – vittu mä tapan kaikki. Tältä se joskus tuntuu.

Suuremmassa asiayhteydessä kysymys on siitä, mistä Tarja Halonen puhui. Tällä hetkellä uusia kullervoita syntyy Gazassa, Syyriassa, Ukrainassa ja ties missä. Siellä on nyt vihan synnyttämöitä, ja varmaa on, että taaskaan ei riitä yksi sukupolvi tasoittamaan asioita. Viha ja kosto jäävät suorastaan perintötekijöiksi.

Joskus Kansallisoopperan Kullervon jälkeen oli Iltalehdessä juttusarja ”Sytytin kynttilän”. Siinä yhdeltä 7-vuotiaalta pojalta kysyttiin, mikä hänen mielestään on suurin ongelma maailmassa, poika vastasi: ”Se, että pitää pelätä. Iltaisin. Vähän.”

- Mitä sinä pelkäät?

”En osaa sanoa. Joskus tule mieleen, että mä olen syyllinen kaikkeen, ja että on tummia pilviä mun ympärillä.”

Viha, kosto, pelko.

Ulkomaiset lehdet ovat paljon kertoneet Gazan uhreista. Tähän päivään mennessä siellä on Israelin pommituksissa kuollut 132 lasta, esimerkiksi erään Abu Jamin suvusta noin 20: Njoued Tayseer 4 kk, Bisan Bassam 6 kk, Nour Yaser 2 v, Rinas Tayseer 2 v, Tawfiq Tawfiq 4 v, Husam Husam 7 v jne. Heidän myöhempiin sukulaisiinsa on jo nyt istutettu koko elämän kestävä viha.

Kullervon yhden koetinkiven muodostavat naiset. On kuitenkin äiti, joka ei tuomitse Kullervoa edes siinä vaiheessa, kun tämä paljastuu murhamieheksi. Siinä taas yksi äiti Lauri Viidan sanoin: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät - - - Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta.”

Oopperassa äiti laulaa kauniisti Kullervolle, laulaa lopun ikänsä:

”Itkenpä minä sinua
kun kuulen kuolleheksi.
Kuinka en sinua itkisi!
Itken tulville tupamme,
siltalauat lainehille.
Lumet itken iljanteiksi,
iljenet suliksi maiksi,
sulat maat vihottaviksi,
vihottavat viereviksi.
Mit´ en itkeä ilenne,
itkeä inehmisissä,
itken saunassa saloa,
yliset kulasvesille,
saunan lauat lainehille.”

Hieno ooppera. Yksi suomalaisen taiteen kovimpia timantteja.

kari.naskinen@gmail.com

Pasifistin Suur-Suomi-unelma

Suomen itsenäisyyden alkuaikoina oli voimakkaasti esillä Suur-Suomen aikaansaaminen. Tavoitteena oli liittää Suomeen Neuvostoliitolle kuulunut Itä-Karjala ja mieluusti muitakin naapurivaltioiden osia, kuten Inkeri tai Pohjois-Norjan ja -Ruotsin suomenkielisen väestön asuinalueita. Vuonna 1941 Valtion tiedotuslaitos julkaisi jopa saksankielisen kirjan Finnlands Lebensraum, joka ”tieteellisesti” perusteli Itä-Karjalan ja Inkerinmaan liittämistä Suomeen. Jatkosota kuitenkin lopetti tämän tieteenhaaran.

Mielenkiintoinen henkilö näissä Suur-Suomi-kuvioissa oli sosialidemokraattien kansanedustaja Väinö Voionmaa (1869 - 1947). Hän ei pasifistina kuitenkaan ollut uhoamassa AKS:n tai muiden hurmahenkisten joukossa, vaan lähti siitä, että suurempi Suomi olisi saavutettavissa rauhanomaisia neuvotteluteitä. Voionmaasta on nyt ilmestynyt Maria Lähteenmäen kirjoittama elämäkertateos Väinö Voionmaa, puolue- ja geopoliitikko (SKS, 2014), jossa käydään läpi Voionmaan ideoita. Maria Lähteenmäki on arktisten alueiden ja Suomen historian professori Itä-Suomen yliopistossa sekä Suomen ja Skandinavian historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Voionmaa oli nimenomaan itärajaekspertti. Hän oli mukana kaikissa itsenäisen Suomen käymissä rauhanneuvotteluissa: Tarton rauhanvaltuuskunnan jäsenyys 1920, Moskovan rauhanvaltuuskunnan jäsenyydet 1940 ja 1944, Pariisin rauhan rauhanvaltuuskunnan jäsenyys 1946-47.

Voionmaan lähtökohta oli, että Suomen ”ehjä luonnollinen kokonaisuus” muodostuisi, jos itäraja kulkisi linjalla Suomenlahti - Neva - Laatokka - Syväri - Äänisjärvi - Äänislahti - Vienanmeri - Kuolan niemimaa - Kalastajasaarento - Nautsi. Jo 1918 hän kirjoitti ”hankkeesta” lehtijutun, jossa lainasi August Ahlqvistin runoa Suomen valta:

”Auran rannat, Ruijan suu
siin´ on, suomalainen, mahti
jok´ ei oo kenenkään muun.”

Militaristisesta, aggressiivisesta Suur-Suomi-huuhaasta Voionmaa oli kuitenkin sanoutunut irti. ”Sapelipoliittinen komeilu” sai häneltä tuomionsa. Voinmaan mielestä tuollaisen toiminnan harjoittajat olivat ”epäsuomalaisella huijarien ja peikkojen tiellä”.

PETSAMO TÄRKEÄ

Varsinkin Petsamon suomalaisuutta Voionmaa korosti. Hänen mielestään tsaarin Venäjä oli luonut Petsamon suunnalla sietämättömät olot, jotka oli korjattava. Liika oli kuitenkin liikaa ja Voionmaakin esitti kesällä 1920 ajatuksen ”suppeasta Petsamosta”, josta sitten tulikin se alue, minkä Suomi sai Tarton neuvottelujen tuloksena. Esimerkiksi Väinö Tannerin muistelmissa Voionmaan osuus on jäänyt huomiota herättävän mitättömäksi johtuen luultavasti miesten välien katkeamisesta.

Aivan poikki välit eivät kuitenkaan menneet, koskapa Tanner oli Voionmaan hallituksen ulkoministerikin 1926-27. Lopullisesti miesten välirikko tapahtui jatkosodan aikana, kun Voionmaa ei hyväksynyt Tannerin vetämää sotapoliittista linjaa eikä Suomen natsi-yhteistyötä. Maria Lähteenmaa kirjoittaa:

”On todennäköistä, ettei Tanner antanut koskaan anteeksi Voionmaalle, joka loppuun asti vaati sotasyyllisten rankaisemista, myös Tannerin.”

Jo ennen sotia Voionmaa oli suhtautunut tannerilaisiin hyvin kriittisesti ja ymmärsi puolueesta irtaantuvia ”Kuutosia”. Ehkä irtautuminen (erottaminen) oli Voionmaankin mielessä, mutta hän kuitenkin koki, että voi mahdollisimman vasemmistolaisenakin kuulua SDP:n jäsenyyteen. Päiväkirjaansa hän kirjoitti marraskuussa 1944: ”Parempi tehdä oppositiotyötä puolueen sisällä kuin ulkona.”

Maria Lähteenmaa tulkitsee, että ”Voionmaan kaltaisten kriitikkojen jääminen puolueeseen sodan loppumetreillä pelasti puolueen näivettymiseltä; SDP ei olisi ehkä kestänyt Kuutosten lähdön jälkeen uuden suuremman opposition irtaantumista siitä.”

”Kuutoset” muodosti alkuvuodesta 1941 Sosialistisen eduskuntaryhmän, joka arvosteli voimakkaasti valtiollisen johdon omaksumaa poliittista suuntaa ja vaati ystävällismielisempää asennoitumista Neuvostoliittoon. Sosialistisen eduskuntaryhmän kansanedustajat vangittiin jatkosodan alettua. Vapauduttuaan he olivat perustamassa Suomen kansan demokraattista liittoa (SKDL).

POHJOISMAINEN YHTEISTYÖ

Suur-Suomi-hahmotelmansa lisäksi Voionmaa puhui 1940-luvun alussa paljon pohjoismaisesta yhteistyöstä. Hänessä oli alkanut vahvistua käsitys, että Pohjoismaiden ainoa pelastus oli niiden yhdistyminen. Niiden pitäisi luoda ei vain tulliliittoa, vaan valtioliitto Sveitsin ja USA:n tapaan. Heti rauhanprosessin alettua olisi luotava valtioliitto yhdistämällä Suomi ja Ruotsi; Noja ja Tanska voisivat liittyä mukaan jälkikäteen.

LUOKKAKAVEREINA GYLLING,
KUUSINEN JA  VUOLIJOKI

Väinö Voionmaa syntyi Jyväskylässä keskiluokkaiseen sivistysperheeseen, isä oli seminaarin lehtori Olai Wallin ja äiti Flora Fredrika Bernhardina Schreck. Isä toimi opettajana kansakoulunopettajia valmistavassa Jyväskylän seminaarissa. Äiti puolestaan kuului vanhaan sivistys- ja virkamiessukuun.

Vuonna 1906 nimi Wallin muutettiin Voionmaaksi. Nimi viittaa suvun gotlantilaisiin juuriin - Gotlanti = Vuojonmaa.

Oppikoulun Väinö Voionmaa kävi Jyväskylän lyseossa, jossa luokkakavereina olivat mm. Edward Gylling, Otto Ville Kuusinen ja Sulo Vuolijoki.

Voionmaa oli jo 1917 Oskari Tokoin senaatissa talousosaston jäsen ja kulkulaitostoimikunnan päällikkö. Tokoin senaatti oli toiseksi viimeinen Venäjän alaisuudessa toiminut Suomen senaatti, käytännössä maan ensimmäinen parlamentaarinen hallitus.

Kansanedustajana Voionmaa oli 1919-47. Ulkoministerinä hän oli Tannerin hallituksessa 1926-27 ja A.K. Cajanderin III hallituksessa 1938. Cajander III:ssa hän toimi myös kauppa- ja teollisuusministerinä 1937-38. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana Voionmaa oli 1931-37 ja vaikeina vuosina 1940-46.

kari.naskinen@gmail.com

Umberto Marcato – samettinen ääni tallella

Italialaisesta iskelmälaulajasta Umberto Marcatosta tuli 1950-60-lukujen taitteessa niin suosittu Suomessa, että hänestä tehtiin pilalaulujakin. Tunnetuin on Irwin Goodmanin laulu Marcellino Magaronista, ”huipputaitajasta tangon taittuvan – ja omistaa säästötilin karttuvan, tuntee temput rakkauden, on sankari koko tanssilattian”. Varsinkin naiset olivat ihastuneita ”suklaasilmäiseen” nuorukaiseen, jonka ääni oli kuin ”samettia”. Eilen sunnuntaina olin kuuntelemassa Umberto Marcataloa Jyväskylän saneeratussa asemaravintolassa, ja näin se taas meni: kun hän esiintymisensä jälkeen antoi nimikirjoituksensa cd-levyynsä, meitä oli jonossa noin 40 naista ja minä.

Umberto Marcato asuu nykyisin Ruotsissa, josta hän on nyt kiertueella Suomessa. Marcato on nyt 78-vuotias, mutta hänen äänensä on pysynyt hämmästyttävän samanlaisena, millaisena sen muistinkin. Parasta olivat tietenkin vanhat tutut laulut, esimerkiksi hänen ensimmäisen Ruotsissa äänittämänsä Ep-levyn (1958) Maruzzella ja Lazzarella.

Suomessa Umberto Marcato sai suurta suosiota varsinkin Toivo Kärjen säveltämillä iskelmillä Liljankukka, Marja-Leena, Miksi puhelin ei soi ja Siks oon mä suruinen. Nämä laulut hän esitti myös Jyväskylässä, mutta nyt kuitenkin italiaksi. Aikoinaan hän esitti niitä tanssilavoilla myös suomeksi, mikä entisestään lisäsi hänen vetovoimaansa.

Syntymäkaupungissaan Padovassa 2009 tehdyllä cd-levyllään Marcato laulaa näitä Topi Kärjen lauluja niin ikään italiaksi: Restera ja Domani tornero.

Suomessa Umberto Marcato oli mukana myös kahdessa elokuvassa, joissa esitti itseään: Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) ja Iskelmäprinssi (1991). Jälkimmäisessä lauloi myös Paul Anka, joka toissapäivänä esiintyi Vesa Keskisen järjestämänä Tuurissa. Paul Anka on nyt 72-vuotias. Myös Heikki Hietamiehen juontamissa Lauantaitansseissa televisiossa Marcato esiintyi 1980-luvulla.

Suomen-kiertueella Marcatoa säestää Milan Misic, joka myös kuuluu oleellisella tavalla suomalaiseen iskelmähistoriaan. Tämä jugoslavialainen muusikko oli hetken aikaa naimisissa Laila Kinnusen kanssa, ja he saivat 1970 tyttären Milana Misicin.

Italiassa Umberto Marcato ei saavuttanut kovin suurta menestystä. Aikansa mieslaulajatähti Italiassa oli silloin Domenico Modugno (1928 - 1994). Modugno edusti Italiaa Eurovision laulukilpailuissa kolme kertaa, ja hänen tekemänsä on mm. Lazzarella.

Ruotsissa Umberto Marcaton suosio oli samaa luokkaa kuin Suomessa. Siellä hän esiintyi myös yhdessä suurten kansansuosikkien Siw Malmqvistin ja Lill-Babsin kanssa.

Jyväskylän asemaravintolassa tunnelma oli hieno. Me kuulijat olimme puoli vuosisataa vanhempia kuin edellisen kerran Umberto Marcaton nähdessämme. Tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut siitä, kun Umberto silloin joskus lauloi Koivurannan tanssilavalla – Guarda che luna.

Kukahan seuraavaksi? Ehkä ruotsalainen Jerry Williams (72), joka yhtyeensä The Violentsin kanssa esiintyi Alvar Aallon suunnittelemassa Valtiontalossa Jyväskylässä joskus 50 vuotta sitten (oli ensimmäinen rokkikonserttini).

kari.naskinen@gmail.com

Demarit pelastivat oopperajuhlat

Savonlinnan oopperajuhlat olivat 1960-luvun lopulla vaikeuksissa. Rahat olivat vähissä, loppu häämötti, joten tarvittiin lisää rahaa kaupungin verovaroista. Kaupunginvaltuuston jäsenet alkoivat jo olla valmiita hautaamaan koko oopperatouhun. Porvarit vastustivat lisärahoituksen antamista ja osa sosialidemokraateistakaan ei ollut halukkaita tukemaan näitä ”eliitin juhlia”. Lopulta asia ratkesi Savonlinnan työväenyhdistyksen kokouksessa 1969, kun äänin 38 - 5 päätettiin demarien kannaksi, että tuki oopperajuhlille annetaan. Neuvottelujen jälkeen näin myös kävi.

Työväenyhdistyksen puheenjohtajana tuolloin ollut Väinö Turunen on luonnehtinut tätä päätöstä ratkaisevaksi oopperajuhlien pelastumiselle: ”Oopperajuhlat pääsivät jaloilleen ja sittemmin Martti Talvela tuli ja pani asiat järjestykseen. Jos Sty:n päätös olisi ollut kielteinen, se olisi merkinnyt oopperajuhlien loppua. Tämän jälkeen Sty:n jäsenet ovat olleet aina aktiivisia oopperajuhlien talkoolaisia.” (Demokraatti 27.9.2012)

Noihin aikoihin oopperajuhlat olivat vielä hyvin pienimuotoiset, ohjelmassa oli vain kaksi oopperaa kesässä. Säästää piti silti edelleen. Niinpä 1971 Savonlinnaan kutsuttiin vierailijaksi Lahden oopperayhdistys, joka esitti siellä Giuseppe Verdin Naamiohuvit. Tuli halvemmaksi tuottaa Savonlinnaan valmis produktio kuin tehdä kokonaan itse. Kokemus oli niin hyvä, että lahtelaiset saivat uuden kutsun, ja 1976 Olavinlinnassa esitettiin Leevi Madetojan Pohjalaisia.

Lahden molemmissa esityksissä toimi kapellimestarina Lahden musiikkiopiston rehtori Aarre Hemming. Vuonna 1977 musiikkiopiston nimi muuttui Päijät-Hämeen konservatorioksi ja 2003 Lahden konservatorioksi.

Lahden ooppera ry:n esitykset olivat noihin aikoihin kovatasoisesti miehitettyjä. Naamiohuveissa lauloivat mm. Ritva Auvinen, Kalevi Koskinen ja Tapani Valtasaari sekä Pohjalaisissa mm. Terttu Isosaari, Heikki Keinonen ja Pertti Lehtinen. Naamiohuvit oli ohjannut Lahden kaupunginteatterin entinen johtaja Veikko Manninen ja Pohjalaiset Ilkka Bäckman Kansallisoopperasta.

Lahden ooppera ry. oli noihin aikoihin Suomen paras oopperoidentekijä Kansallisteatterin ulkopuolella. Orkesterina toimi niin Savonlinnan-vierailuilla kuin muissakin esityksissä Lahden kaupunginorkesteri, mutta tämä yhteistyö on nyttemmin loppunut. Nykyisin paras ”maakuntaooppera” on Tampereen ooppera, joka tekee tiivistä yhteistyötä Tampereen kaupunginorkesterin kanssa.

Lahden ooppera on ainoa Savonlinnan oopperajuhlille vierailukutsun saanut suomalainen ooppera. Savonlinnan oopperajuhlien nettisivuilla on lueteltu Savonlinnassa vierailleet oopperatalot. Ensimmäisenä mainitaan Tallinnan Estonia-teatterin vierailu 1987. Ilmeisesti Lahti ei ole päässyt tälle listalle siksi, että Lahden oopperayhdistyksellä ei ole omaa taloa.


Kesällä 2015 Lahti palaa Olavinlinnaan, jossa Lahden kaupunginorkesteri pitää Sibelius-konsertin. Orkesteria johtaa Okko Kamu ja solistina on Sibelius-viulukilpailun 2012 voittaja Nikita Boriso-Glebsky.

kari.naskinen@gmail.com

Eurooppa kuuluu kansalaisille, ei pankkiireille

Italian pääministeri Matteo Renzi sanoi, että Saksan keskuspankin ”tehtäviin ei kuulu osallistua Italian poliittiseen keskusteluun. Eurooppa kuuluu kansalaisille, ei pankkiireille.” (HS 5.7.2014). Renzi sai aiheen sanomiseensa, kun Bundesbankin pääjohtaja Jens Weidman oli hyökännyt Renzin joustovaatimuksia vastaan. Renzin vaatimus on vain se, että käytetään joustomahdollisuuksia talouskurisääntöjen sisällä, mutta tämäkin on liikaa Weidmanin mielestä. Renzi on oikeassa. Yhdysvalloissa annettiin valta pankkiireille ja seurauksena oli maailmanlaajuisen laman puhkeaminen 2008.

Eurooppalainen yhteiskuntamalli on kuitenkin niin syvällä rahavallan markkinatalousjärjestelmässä, että sen muuttaminen on enää vaikeata. Pääministeri Alexander Stubbkin on julistanut, että “liberaali demokratia yhdistettynä markkinatalouteen on ylivoimaisesti paras yhteiskuntamalli”. Stubbin ”liberaali” on kuitenkin lähellä ”uusliberaalia”, missä valta nimenomaan on pankkiireilla ja yleensäkin talouselämällä – mieluiten Euroopan liittovaltion pankkiireilla.

Yleisradion entinen ulkomaankirjeenvaihtaja Tapani Lausti kirjoitti blogissaan (6.7.2014) herättävästi asiasta. Hän kysyi, miten yhteiskunnissa, joissa viljellään korkeatasoista tiedettä ja taidetta, kyetään enimmäkseen vain naurettavan latistettuun yhteiskunnalliseen ajatteluun. Aiheen kirjoitukseensa hän oli saanut kanadalaisen Heather Marshin kirjasta Binding Chaos: Systems of Mass Collaboration (2013). Kirjan keskeinen viesti on, että nykyisenlaisissa yhtiötyrannioissa ei ole mitään luonnollista. Ne ovat vieneet ihmisiltä mahdollisuuden rikkaaseen, itsenäiseen ja sosiaalisesti palkitsevaan elämään. Järjestelmä on saatu tuntumaan luonnolliselta hillittömällä propagandalla ja pakottamisella. Vaihtoehdottomuuden vakuuttelu tulee vastaan kaikkialla.

Lausti asuu nykyisin Espanjassa, jossa yksi poliitikoille suunnatuista iskulauseista kuuluu: “Te ette edusta meitä!” Ihmiset ovat huomanneet, että poliittinen eliitti puolueineen on alkanut elää omaa elämäänsä irrallaan todellisista ihmisyhteisöistä. Kriisitilanteet monissa maissa ovat kuitenkin osoittaneet tavallisten ihmisten kykenevän löytämään yhteisöllisiä ratkaisuja. Ihmisillä on potentiaalisesti enemmän mielikuvituksen voimaa kuin vaihtoehdottomuuden propagandistit aavistavat.

Myös Marsh uskoo, että ihmisillä on tietoa ja taitoa murtaa kahleet, jotka ovat vanginneet heidät luonnottoman järjestelmän palkkaorjiksi: “Kaikki mitä tarvitsemme luonnollisen, tyydytystä tuottavan yhteiskunnan rakentamiseksi on jo olemassa, meidän on vain ryhdyttävä toimeen.”

Suomi ja koko Skandinavia eivät onneksi ole pahimmasta päästä. Sosiaalidemokraatti Renzi olisi varmasti tyytyväinen, jos Italiaan saataisiin elementtejä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Tätä pohjoismaista mallia ollaan kuitenkin romuttamassa, on tehty niin jo 20 vuotta.

Marsh huomauttaa, että hän ei pohdinnoissaan tavoittele mitään fantastisia utopioita, vaan ajatus on, että turvauduttaisiin ihmisten luontaisiin taipumuksiin, joita kapitalistinen yhtiövalta on valjastanut omien tarpeidensa ajamiseen. - ”Vapaassa yhteiskunnassa ihmiset voivat kehittää taipumuksiaan, taitojaan ja kykyjään sosiaalisesti hyödyllisillä tavoilla. Occupy- ja indignados-liikkeet osoittavat miljoonien ihmisten ymmärtävän, mistä on kyse, kun puhutaan ihmisten autonomisesta järjestäytymisestä”, kirjoittaa Marsh.

Stubb kuitenkin sanoo, että meillä on ylivoimaisesti paras yhteiskuntamalli. Ehkä onkin maailmanlaajuisesti vertailtuna, mutta voisivatko asiat olla vieläkin paremmin. Lausti toteaa, että ideologiset vaihtoehdot eivät aiheuta keskustelua suomalaisessa julkisuudessa. Juuri kukaan ei kysy, mihin tätä suomalaista ihmemallia verrataan. Onko ihmisen kyky kuvitella toisenlaisia elämänmalleja todella näin rajallinen?

kari.naskinen@gmail.com

Pahvi-Kekkonen makuuhuoneessaan

Urho Kekkosen arkisto Orimattilassa ei ole vain arkisto, vaan myös museo. Siellä on paljon Urho Kekkosen elämään ja työhön liittyvää aineistoa muutenkin. Esimerkiksi oheinen kuva on arkistorakennuksessa olevasta makuuhuoneesta, jonka presidentti teetti itseään varten. Kekkosen alkuperäinen ajatus 1960-luvun lopulla oli, että jäädessään pois presidentinvirasta hän ryhtyisi Orimattilassa kirjoittamaan muistelmiaan. Tätä varten sisustettiin tietenkin myös työhuone.

Toinenkin pahviukko talossa on: arkistokaappien välissä seinää vasten nojaa Nikita Hrushtshev, joka 1957 kävi Suomen-vierailunsa aikana myös Orimattilassa.

Kekkonen oli ilmoittanut jo ennen 1968 pidettyjä presidentinvaaleja, että mahdollisen kolmannen virkakautensa jälkeen hän ei enää olisi käytettävissä presidentin tehtäviin. Ajatus arkiston perustamisesta olikin syntynyt jo 1960-luvulla. Toisin kuitenkin kävi, ja Kekkosen omakätiset muistelmatkin jäivät kirjoittamatta.

Kekkonen itse yöpyi Orimattilassa vain kymmenkunta kertaa, mutta poikkesi kyllä usein. Viimeisen kerran sairas presidentti kävi talossa 31.5.1981, tosin enää vain päiväyksen ja nimikirjoituksen vieraskirjaan raapustaen.

Arkistoasian Kekkonen otti esille huhtikuussa 1970, jolloin hän kirjoitti MTK:n puheenjohtajalle Veikko Ihamuotilalle ja kertoi suunnitelmistaan: "Arvo Korsimon eläessä oli puhetta, että hankkisin jostakin Etelä-Suomesta tyhjäksi jääneen kivinavetan, johon voisin korjausten jälkeen alkaa kerätä ja sijoittaa arkistoani - vähän samaan tapaan kuin Helsingin yliopiston kirjasto Urajärven kartanon navettaan. No, se jäi kun Arvo kuoli, on jäänyt sen jälkeenkin."

Vuosi 1970 oli merkinnyt Kekkoselle vastoinkäymisiä. Maaliskuun eduskuntavaalit saivat protestiluonteen Veikko Vennamon SMP:n voittaessa Kekkosen voimakkaasti tukeman Mauno Koiviston kansanrintamahallituksen. Lisäksi Kekkonen joutui ulkopolitiikassa ankaraan henkiseen taisteluun maamme puolueettomuusmäärittelystä Neuvostoliiton johtotroikan kanssa. Kekkosen terveyskin reistaili. Presidentti sai sydäninfarktin, vaikkei sitä itse havainnutkaan. Ajatus eläkepäivistä ja muistelmien laatimisesta kävi yhä houkuttelevammaksi.

Ihamuotilalta Kekkonen tiedusteli, olisiko tällä tiedossaan tarkoitukseen sopiva paikka. Kirje päättyi alavireiseen toteamukseen: "Ei tällä kiire ole, mutta halusin asian järjestykseen. Olen siksi kyllästynyt tähän toimeen, että paljon ei enää tarvita, kun vedän länget kaulaan ja annan taitavampien yrittää. Silloin jäisi aikaa papereiden järjestämiseen ja ehkä ehtisi panna jonkin lauseen paperille, jos aikaa ja elämää ja puhtia riittää."

Heinäkuussa 1970 Kekkonen teki kaksi merkittävää valtiovierailua: kävi ensin Neuvostoliitossa neuvottelemassa yya-sopimuksen jatkamisesta ja sen jälkeen Yhdysvalloissa presidentti Richard Nixonin vieraana. Nixon esitteli Kekkoselle myös Theodor Rooseveltin presidentinarkiston, ja tämä lopullisesti vakuutti Kekkosen siitä, että hänen on perustettava samanlainen.

ASIAKIRJOJA YLI 350 METRIÄ
VALOKUVIA  36 000

Arkistopaikka löytyi sitten Orimattilan Niinikoskelta, josta Ihamuotila tunsi Seppälän suvun, joka halusi eroon maatilastaan. Rakennus oli sopiva, vuonna 1934 valmistunut kivitalo. Kaupat tehtiin ja Tasavallan presidentin arkistosäätiö perustettiin elokuussa 1970. Säätiön ensimmäiseen hallitukseen Kekkonen nimitti hallitusneuvos Matti Kekkosen (pj.), suurlähettiläs Taneli Kekkosen, agronomi Veikko Ihamuotilan, akateemikko Kustaa Vilkunan ja Valion johtajan, vuorineuvos Pellervo Saarisen. Vuodesta 1998 lähtien säätiön johtajana on toiminut Taneli Kekkosen poika Timo Kekkonen.

Arkistorakennuksen kaksi asuttavaa kerrosta ovat nyt museonomaisia ja itse arkisto on kellarikerroksessa, jossa asiakirjoja on yli 350 hyllymetriä. Valokuvia on noin 36 000. Säilytettävinä on myös Kekkosen lähipiirin ja työtovereiden yksityisarkistoja, mm. Kaarlo Hillilän, Kustaa Vilkunan, Jouko Loikkasen, Eino Uusitalon, Kaarlo Hartialan ja Riitta Örön.

Arkistovirkailija Janne Ridanpää kertoi, että ehkä uusiakin ”jäseniä” UKK-arkistoon tulee. Paavo Väyryseltä on jo tiedusteltu, voisiko hän antaa arkistonsa UKK-arkistoon säilytettäväksi.

Vastaavanlaisen yksityisen presidentinarkiston voisi vielä Mauno Koivisto perustaa, mutta hänen jälkeensä valitut presidentit ovat toisenlaisessa asemassa, koska heidän virka-asiakirjansa on määritelty valtiolle kuuluviksi.

Vuonna 2013 UKK-arkistoon tehtiin noin 250 tutkijakäyntiä ja tutkijat yöpyivät talossa 83 yötä.

kari.naskinen@gmail.com