Elokuva-arvostelijat antavat nykyisin elokuville tähtiä asteikolla 1-5.
Järjestelmä on yksinkertainen: kaikki elokuvat ovat ikään kuin samalla janalla,
jolla ne sitten pannaan paremmuusjärjestykseen. Suuremman tähtimäärän saanut
elokuva on siis parempi kuin pienemmän tähtimäärän saanut. Eroa ei tehdä
esimerkiksi kevyiden hömppäelokuvian, lastenelokuvien tai tiettyihin
taiteellisiin päämääriin tähtäävien elokuvien kesken.
Jos muiden taide- ja viihdemuotojen kohdalla meneteltäisiin samalla tavalla, pantaisiin samalle janalle esimerkiksi kaikki musiikki Jari Sillanpäästä Mozartiin tai Dan Brownista Dostojevskiin.
Ainoita lehtiä, joissa tähtiä ei anneta, on Filmihullu, mutta se onkin elokuvalehti, jossa ymmärretään, että tällainen järjestelmä on mieletön.
Seuraan elokuva-arvosteluja säännöllisesti Helsingin Sanomissa, Etelä-Suomen Sanomissa ja Demokraatissa, satunnaisesti myös internetissä. Viimeksi kiinnittyi huomio siihen, että John Fordin mestariteos Erämaan laki (1946) sai Hesarissa kolme ja ESS:ssa neljä tähteä. Ei tässä mitään, mutta kun samat tähtimäärät sai Fritz Langin pölhö Ihmismetsästys (1941). Lienevätkö tähtienantajat perustaneet Ihmismetsästykselle antamansa tähdet vain ohjaajaklassikko Langin nimeen, sillä nähtyään elokuvan televisiossa joutui arvostelijoiden ammattitaito kyseenalaiseksi.
Elokuviakaan, kuten muitakaan taide- ja viihdelajeja, ei voi panna samalle janalle vertailtaviksi. Ne edustavat aina omia lajityyppejään, joilla ei useinkaan ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa. Arvostelija tietenkin voi olla sitä mieltä, että esimerkiksi jokin musikaali on parempi tai huonompi kuin vakava draama – niin me katsojatkin olemme –, mutta niiden vertaaminen samalla mittarilla on mahdotonta.
Arvostelijat perustelevat tähtiään mm. sillä, että ne ovat jonkinlainen osviitta katsojille siitä, onko elokuva hyvä vai huono vai jotain siltä väliltä. Arvostelujen lukijat ovat kuitenkin sellaisia, että usein heille riittää pelkkä tähtien tsekkaaminen, koska arvostelijoiden joskus vaikeita tekstejä ei jaksa lukea.
Sekin ihmetyttää, miksi skaala ei ala nollasta, koska nollaelokuvia on nykyisin elokuvateattereissa ja televisiossa tukuittain.
Toivottavasti tämä tähtijärjestelmä ei kuitenkaan leviä teatteriin tai kirjallisuuteen.
Kun brittiläisen elokuvalehden Sight & Soundin ammattilaisille järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi nousi viimeksi Alfred Hitchcockin Vertigo (1958), niin se varmaankin ansaitsisi viisi tähteä. Mutta montako tähteä pitäisi antaa parhaalle suomalaiselle rikoskomedialle, Matti Kassilan ohjaamalle Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)? Vaikea verrata samoilla kriteerillä samalla janalla, kun molemmat ovat huippuja.
kari.naskinen@gmail.com
Jos muiden taide- ja viihdemuotojen kohdalla meneteltäisiin samalla tavalla, pantaisiin samalle janalle esimerkiksi kaikki musiikki Jari Sillanpäästä Mozartiin tai Dan Brownista Dostojevskiin.
Ainoita lehtiä, joissa tähtiä ei anneta, on Filmihullu, mutta se onkin elokuvalehti, jossa ymmärretään, että tällainen järjestelmä on mieletön.
Seuraan elokuva-arvosteluja säännöllisesti Helsingin Sanomissa, Etelä-Suomen Sanomissa ja Demokraatissa, satunnaisesti myös internetissä. Viimeksi kiinnittyi huomio siihen, että John Fordin mestariteos Erämaan laki (1946) sai Hesarissa kolme ja ESS:ssa neljä tähteä. Ei tässä mitään, mutta kun samat tähtimäärät sai Fritz Langin pölhö Ihmismetsästys (1941). Lienevätkö tähtienantajat perustaneet Ihmismetsästykselle antamansa tähdet vain ohjaajaklassikko Langin nimeen, sillä nähtyään elokuvan televisiossa joutui arvostelijoiden ammattitaito kyseenalaiseksi.
Elokuviakaan, kuten muitakaan taide- ja viihdelajeja, ei voi panna samalle janalle vertailtaviksi. Ne edustavat aina omia lajityyppejään, joilla ei useinkaan ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa. Arvostelija tietenkin voi olla sitä mieltä, että esimerkiksi jokin musikaali on parempi tai huonompi kuin vakava draama – niin me katsojatkin olemme –, mutta niiden vertaaminen samalla mittarilla on mahdotonta.
Arvostelijat perustelevat tähtiään mm. sillä, että ne ovat jonkinlainen osviitta katsojille siitä, onko elokuva hyvä vai huono vai jotain siltä väliltä. Arvostelujen lukijat ovat kuitenkin sellaisia, että usein heille riittää pelkkä tähtien tsekkaaminen, koska arvostelijoiden joskus vaikeita tekstejä ei jaksa lukea.
Sekin ihmetyttää, miksi skaala ei ala nollasta, koska nollaelokuvia on nykyisin elokuvateattereissa ja televisiossa tukuittain.
Toivottavasti tämä tähtijärjestelmä ei kuitenkaan leviä teatteriin tai kirjallisuuteen.
Kun brittiläisen elokuvalehden Sight & Soundin ammattilaisille järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi nousi viimeksi Alfred Hitchcockin Vertigo (1958), niin se varmaankin ansaitsisi viisi tähteä. Mutta montako tähteä pitäisi antaa parhaalle suomalaiselle rikoskomedialle, Matti Kassilan ohjaamalle Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)? Vaikea verrata samoilla kriteerillä samalla janalla, kun molemmat ovat huippuja.
kari.naskinen@gmail.com