Nyt Juha Jokela on kirjoittanut ja ohjannut Esitystalous 2:n, alaotsikolla Tehtävä Espoossa. Kaupunginjohtaja on Espoossakin perustanut brändiryhmän, jonka tehtävänä on kiillottaa hahmottomaksi koettavan kaupungin imagoa. On keksittävä Espoolle ”tarina”, mikä vetää. Todellisessakin Espoossa on näin menetelty: kaupunginvaltuuston strategiaseminaareissa Espoo-tarinaa käsiteltiin marraskuussa 2012 ja helmikuussa 2013, minkä jälkeen tarinaa hiottiin esimiesseminaarissa, annettiin poliittisen ryhmien käsiteltäväksi ja valtuusto hyväksyi tarinan kesäkuussa 2013.
Näytelmässä brändiryhmän jäseneksi ja itse tarinan kirjoittajaksi palkataan 100 000 eurolla nuori tamperelainen näytelmäkirjailija, joka asuu Leppävaarassa. Näin menetellään, koska Jari Tervo ei enää asu Espoossa.
Koska näytelmäkirjailijalle on selvitettävä peruslähtökohdat, hänet perehdytetään myös kaupungin hallintoon. Oleellisia asioita siinä ovat nykyisin erilaiset ohjelmaryhmät, joita ohjausryhmää vetävä ohjelmajohtaja koordinoi. Näytelmäkirjailijan on tämän hallintohimmelin keskellä luotava Espoolle identiteetti, imago ja dynamiikka. Huomioon on otettava myös muutosvastarinta, jota seminaareissakin aina esiintyy.
Kieltämättä Espoo on hankala. Ennen näytelmän alkua katsojille jaettiin laput, joissa kysyttiin, mikä heidän mielestään on tunnusomaisinta Espoolle. Minäkin vastasin, enkä keksinyt muuta kuin että kirjoitin lapulle ”Espoon Blues”. Väliajalla jaettiin toiset laput: millainen Espoo on tulevaisuudessa? Vastasin, että kuntaliitosten jälkeen tilanne ennallaan, Blues.
Jääkiekon SM-liigassa Blues tuntuukin olevan ainoa espoolaisia sitova ”ominaisuus”, kuten näytelmässä käy ilmi. Jääkiekko ja urheilu yleensäkin on Espoossakin se Kokoomuksen ja SDP:n hyvässä yhteisymmärryksessä luoma asia, joka edes jotenkin kantaa. Tuttu juttu muissakin kaupungeissa.
Ei kuitenkaan riitä, että kaupungilla on hieno tarina. Se tarvitsee perustakseen hyvät arvot. Näytelmässä limittyvät oikea ja näytelmä-Espoo. Kun kotiin tultuani otin selvää oikean Espoon määrittelemistä arvoistaan, huomasin niiden olevan samat kuin näytelmässä: Espoo on asukas- ja asiakaslähtöinen, Espoo on vastuullinen edelläkävijä, Espoo on oikeudenmukainen. Lisäksi ovat tärkeitä poikkihallinnolliset kehitysohjelmat ja ohjelmajohtaminen, joilla vastataan Espoon keskeisiin haasteisiin. Kehitysohjelmat läpäisevät kaupunkiorganisaation toimialat. Kaupunki ottaa myös käyttöön uuden ohjelma- ja projektijohtamisen mallin.
Muiden kaupunkien tavoin Espoo haluaa olla enemmän kuin se on. Jos se ei jotakin hyvältä tuntuvaa ole, se pannaan näyttämään siltä. Mutta ei vain onnistu. Kaupungintalo homehtui ja Bluesin valmentaja lähti HIFK:hon. Eikä kaupunginteatterinkaan tilanne ole kummoinen; näytelmät tehdään freelancereiden avulla ja teatteritaloa uhkaa purkaminen. Hyviä näyttelijöitä sentään on käytettävissä, kun omia ei ole. Esitystalous 2:n taitavan ryhmän kärjessä ovat Martti Suosalo (kaupunginjohtaja) ja Ylermi Rajamaa, joka esittää antaumuksella mahdottomaan tilanteeseen joutunutta näytelmäkirjailijaa – tehtävä Espoossa ei onnistu.
Esitystalous 2 on railakas komedia, joka tekee kaiken kunnallispoliittisen osaamisen naurunalaiseksi. Kaupunginjohtaja on kokoomuslainen hallintobyrokraatti, ja urheiluhommissa hänen oikea kätensä on merkittävä demarivaikuttaja (Tommi Taurula). Tärkeä henkilö on myös Kauppakamarin yritysjuristi (Ria Kataja), sen sijaan Aalto-yliopiston puurakentamisen professori (Raimo Grönberg) pidetään brändiryhmässä mukana vain muodon vuoksi, koska moinen laitos nyt Espoossa sattuu olemaan.
kari.naskinen@gmail.com