Beckettin Leikin loppua edeltävä näytelmä Huomenna hän tulee (1949) kertoo odotuksesta. Odotetaan outoa herra Godot´a. Melancholiassa odotetaan isoa sinistä planeettaa, mikä lähestyy maata. Osuuko? Ensimmäisellä kerralla Melancholiaksi nimetty planeetta ohittaa maapallon jo sen verran läheltä, että se imaisee mukaansa maan ilmakehää, jolloin hengitys vaikeutuu. Vaara ei kuitenkaan ole ohi.
Elokuvan päähenkilö Justine tuntee mieliruuassaan lihamurekkeessa tuhkan maun. Mitään ei enää ole tehtävissä. Leikki on loppumassa. Justinen hevonenkin aistii sen. Eläimet ovat luontokappaleina lähempänä luontoa kuin yhteyden luontoon menettänyt ihminen. Hevonen kieltäytyy ratsastusretkellä ylittämässä yhtä joen yli vievää siltaa. Se vaistoaa, että nyt on tultu rajalle, minkä yli ei voi mennä. Ihminen on rajansa jo ylittänyt, eikä paluuta enää ole – ympäristön tuhoaminen, ilmastonmuutos, väestön liikakasvu.
Lars von Trierin apokalyptinen tuhon fantasia on surullinen elokuva kaiken loppumisesta. Kuvallista kerrontaa täydentää Richard Wagnerin alkusoitto Tristan ja Isolde -oopperasta, jossa siinäkin mennään rajoittavan veden yli. Kuoleman yö yhdistää Tristanin ja Isolden kohtalokkaasti, ja menee siinä lopulta muitakin.
Päähenkilön nimi on siis Justine, suoraan kuin markiisi de Saden kirjasta Hyveellisen neidon kovat kokemukset (1791). Myös Melancholiassa Justine kokee itsensä ulkopuoliseksi omissa juhlissaan, joihin eliitti on kokoontunut. Justine kuitenkin vapautuu pahimmasta melankoliastaan, kun ajaa sulhasensa pihalle ja haistattaa työnantajalleen paskat.
Kaikki on kuitenkin myöhäistä. Kapitalistinen, hyväosaisten maailma elää eristetyssä huoneessaan kuin Beckettin henkilöt omissaan. Endgame.
Oikeassa maailmassa juhlien loppu ei luultavasti tule planeetan törmäyksen takia, mutta tulee joka tapauksessa.
kari.naskinen@gmail.com