Kun Heikki Talvitie toimi
ministerineuvoksena Moskovassa 1970-luvun lopulla, hän oli kerran mukana
Kremlissä, johon Urho Kekkonen oli
tullut valtiovierailulle mukanaan myös joitakin taide-elämän edustajia, mm. Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva. Menossa oli oopperaesitys, kun itsensä känniin
ryypännyt Wirkkala alkoi huudella jotakin omalta paikaltaan. Talvitietä
pyydettiin saattamaan Wirkkala pois isosta salista. Kun Suomen delegaatio
seuraavana aamuna lähti kohti Leningradia, huokaisi Talvitie helpotuksesta.
Iltapäivällä tuli kuitenkin puhelu Leningradista: kerrottiin, että Sarpaneva
oli heittänyt passinsa Nevaan. Hommia taas Talvitielle. Moskovassa tehtiin
Sarpanevalle jokin väliaikainen passintapainen, jolla hän pääsi rajan yli
Suomeen.
Historiaseminaarissa Lahdessa fil. tri Panu Rajala esitelmöi kulttuuriväen asemasta ja asenteista Suomen itsenäisyyden alkuvaiheiden murroksessa, ja hyvä se oli ollutkin. Jo C.G.E. Mannerheim loi ympärilleen kulttuuriväen hovia ollessaan vuodenvaihteessa 1918-19 puoli vuotta valtionhoitajana eli vt. valtionpäämiehenä. Tällainen vallanpitäjien liepeissä pyörinyt kulttuuriväen rinki oli olemassa aina Urho Kekkosen aikoihin asti, mutta Mauno Koivisto aiheutti porukalle pettymyksen, koska ei tällaisia siipeilijöitä enää hoviinsa kelpuuttanut.
Ennen Suomen itsenäistymistä oli vallanpitäjien erityisenä sylikoirana Juhani Aho (kuva), josta Eino Leino kirjoitti 1910 lievästi irvailleen, että Leino on ”kansakunnan kaapin ylähyllyllä, on yhteiskunnan tukipylväs”.
Mannerheimin lähipiirissä olleeseen kulttuurieliittiin kuuluivat Ahon lisäksi ainakin Santeri Alkio, Robert Kajanus, Maila Talvio ja Akseli Gallen-Kallela, joka toimi jopa valtionhoitajan adjutanttina. Erottuaan adjutantin tehtävästä Gallen-Kallela kirjoitti, että hän tahtoo taas jatkaa omia taiteellisia töitään, jotka ”ovat jääneet taka-alalle adjutantin puuhassani. Ystävyyteni Mannerheimin kanssa jatkuu vielä tämän jälkeen. Olemme ahkerasti kirjeenvaihdossa ja suunnittelemme metsästysretkiä kaukaisiin maihin.”
Rajala sanoi, että Aho oli ensimmäinen korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan noussut taitelija, hyvin verkostoitunut, jos nykyilmaisua käytetään. Hänen jälkeensä seuraava tällainen oli V.A. Koskenniemi.
”Ahoa kuunneltiin tarkoin. Aho oli aatemaailmaltaan lähellä liberaaleja nuorsuomalaisia. Hän oli hyvää pataa Mannerheimin jälkeen myös K.J. Ståhlbergin kanssa, samoin Eero Erkko kuului Ahon lähipiiriin. Ahon suhde Ståhlbergiin oli intiimi, familiääri. Vuoden 1918 asioistakin tämä kolmikko oli hyvin yhtä mieltä”, sanoi Rajala.
Leinokin yritti lähestyä Mannerheimia, mutta ei onnistunut. Ehkä tähän vaikutti se, että Leino oli aikaisemmin ollut mieluumminkin punaisten aatteiden kannattaja, Erno Paasilinnan sanoin ”punaisen Suomen esitaistelija”.
Onhan näitä ollut tietenkin kaikenlaisia yrittäjiä. Rajalan kertoman mukaan Ilmari Kianto marssi kerran pääministeri Juho Vennolan luo ja pyysi suoraan rahaa. Saikin lopulta 1000 markkaa jonkin valtiolle tehtävän kirjoituksen ennakkopalkkiona, mutta Rajala ei osannut sanoa, tuliko kirjoittamisesta mitään.
Tällaiset perinteet kuitenkin loppuivat Kekkoseen. Kekkonen oli kulttuuri-ihminen. Hän esimerkiksi aina vastasi kirjailijoille, joilta hän oli saanut kirjoja. Antoi jonkin kommentin. Kekkosen jälkeen tällaista ei tiettävästi enää ole tapahtunut, ei ainakaan yhtä järjestelmällisesti kuin hänen presidenttiaikanaan.
Lahden kansanopiston ja Historian ystäväin liiton kesäseminaari järjestettiin tällä viikolla 29. kerran.
(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi).
kari.naskinen@gmail.com
Historiaseminaarissa Lahdessa fil. tri Panu Rajala esitelmöi kulttuuriväen asemasta ja asenteista Suomen itsenäisyyden alkuvaiheiden murroksessa, ja hyvä se oli ollutkin. Jo C.G.E. Mannerheim loi ympärilleen kulttuuriväen hovia ollessaan vuodenvaihteessa 1918-19 puoli vuotta valtionhoitajana eli vt. valtionpäämiehenä. Tällainen vallanpitäjien liepeissä pyörinyt kulttuuriväen rinki oli olemassa aina Urho Kekkosen aikoihin asti, mutta Mauno Koivisto aiheutti porukalle pettymyksen, koska ei tällaisia siipeilijöitä enää hoviinsa kelpuuttanut.
Ennen Suomen itsenäistymistä oli vallanpitäjien erityisenä sylikoirana Juhani Aho (kuva), josta Eino Leino kirjoitti 1910 lievästi irvailleen, että Leino on ”kansakunnan kaapin ylähyllyllä, on yhteiskunnan tukipylväs”.
Mannerheimin lähipiirissä olleeseen kulttuurieliittiin kuuluivat Ahon lisäksi ainakin Santeri Alkio, Robert Kajanus, Maila Talvio ja Akseli Gallen-Kallela, joka toimi jopa valtionhoitajan adjutanttina. Erottuaan adjutantin tehtävästä Gallen-Kallela kirjoitti, että hän tahtoo taas jatkaa omia taiteellisia töitään, jotka ”ovat jääneet taka-alalle adjutantin puuhassani. Ystävyyteni Mannerheimin kanssa jatkuu vielä tämän jälkeen. Olemme ahkerasti kirjeenvaihdossa ja suunnittelemme metsästysretkiä kaukaisiin maihin.”
Rajala sanoi, että Aho oli ensimmäinen korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan noussut taitelija, hyvin verkostoitunut, jos nykyilmaisua käytetään. Hänen jälkeensä seuraava tällainen oli V.A. Koskenniemi.
”Ahoa kuunneltiin tarkoin. Aho oli aatemaailmaltaan lähellä liberaaleja nuorsuomalaisia. Hän oli hyvää pataa Mannerheimin jälkeen myös K.J. Ståhlbergin kanssa, samoin Eero Erkko kuului Ahon lähipiiriin. Ahon suhde Ståhlbergiin oli intiimi, familiääri. Vuoden 1918 asioistakin tämä kolmikko oli hyvin yhtä mieltä”, sanoi Rajala.
Leinokin yritti lähestyä Mannerheimia, mutta ei onnistunut. Ehkä tähän vaikutti se, että Leino oli aikaisemmin ollut mieluumminkin punaisten aatteiden kannattaja, Erno Paasilinnan sanoin ”punaisen Suomen esitaistelija”.
Onhan näitä ollut tietenkin kaikenlaisia yrittäjiä. Rajalan kertoman mukaan Ilmari Kianto marssi kerran pääministeri Juho Vennolan luo ja pyysi suoraan rahaa. Saikin lopulta 1000 markkaa jonkin valtiolle tehtävän kirjoituksen ennakkopalkkiona, mutta Rajala ei osannut sanoa, tuliko kirjoittamisesta mitään.
Tällaiset perinteet kuitenkin loppuivat Kekkoseen. Kekkonen oli kulttuuri-ihminen. Hän esimerkiksi aina vastasi kirjailijoille, joilta hän oli saanut kirjoja. Antoi jonkin kommentin. Kekkosen jälkeen tällaista ei tiettävästi enää ole tapahtunut, ei ainakaan yhtä järjestelmällisesti kuin hänen presidenttiaikanaan.
Lahden kansanopiston ja Historian ystäväin liiton kesäseminaari järjestettiin tällä viikolla 29. kerran.
(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi).
kari.naskinen@gmail.com