Hitler ei ollut syntynytkään, kun Wagner kuoli. Jo Mein Kampf -kirjassaan (1925-26) Hitler oli kirjoittanut Wagnerista: ”Yhdessä hujauksessa olin lumoutunut. Nuoruuteni innostuksella Bayreuthin mestaria kohtaan ei ollut mitään rajaa.”
Varsinkin Siegfriedin hahmo vetosi Hitleriin. Siegfried on puhdasmielinen sankari, jonka Wagner näki pelastuksena kullan ja vallanhimon rappeuttamalle ihmiskunnalle. Rappiota edustaa lohikäärme, joka vain makaa ja omistaa (ich lieg´ und besitz´) ja jonka Siegfried tappaa.
Tohtorinväitöskirjan Jean Sibeliuksen natsiyhteyksistä tehnyt Antti Vihinen kirjoittaa Suomen Wagner-seuran uusimmassa lehdessä (Wagneriaani, kevät 2013), että 1900-luvulla Wagnerin teosten ”universaalit ja humaanit viestit alkoivat tärveltyä sekopäisten rotuoppien temmellyskentäksi, ja hänen tulkintaoikeuttaan vaalivat tahot radikalisoituivat näiden arjalaisaatteiden kannattajiksi”. Lisäksi Wagnerin perilliset lisäsivät höyryä kaveeraamalla Wagner-faniksi ilmoittautuneen Hitlerin kanssa.
Natsi-Saksassa Wagnerin musiikkia käytettiin seremoniavälineenä, hänen ajatuksiaan siteerattiin, hänen työnsä mystifioitiin ja ikonisoitiin ”saksalaisen rodun” ylväimmäksi saavutukseksi. Kyllähän tätä samaa on tapahtunut Suomessa Sibeliuksen kohdalla, ja Sibeliukseen Hitlerillä oli läheisempi suhde kuin konsanaan Wagneriin. Vuonna 1935 Sibelius jopa sai Aatulta Saksan korkeimman kulttuurikunniamerkin, hopeisen Goethe-mitalin.
Sotien jälkeen Wagner oli tietenkin erityisen vihattu Israelissa. Tietoon oli tullut sekin, että natsien keskitysleireillä oli juutalaisille soitettu kovaäänisten kautta Wagnerin musiikkia. Asetusteitse Israelissa kiellettiinkin Wagnerin musiikin esittäminen. En tiedä Israelin nykyistä Wagner-tilannetta, mutta ainakin sielläkin on äskettäin perustettu oma Wagner-seuransa.
Tahtomattaan on Wagner joutunut kummalliseen asemaan, tietyn ajattelutavan vertauskuvaksi, kuten Vihinen kirjoittaa: ”Hänen humanisminsa ääni muuttuu nykymaailmassa helposti ihmisvihan ääneksi. Kun Francis Ford Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt (1979) amerikkalainen helikopterilaivue hyökkää vietnamilaiskylään, soi taustalla Valkyyrioiden ratsastus. Sillä halutaan alleviivata myyttiä Wagnerista sotaisan ja aggressiivisen tunteen ilmentäjänä ja Hitlerin lempisäveltäjänä. Coppola liittää 1970-luvun aikakaudelle uskollisesti USA:n läsnäolon Vietnamissa fasismiin.”
Wagnerin 200-vuotispäivänä järjestettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa konsertti- ja esitelmätilaisuus, jossa puhui Suomen johtava Wagner-asiantuntija, professori Eero Tarasti. Hän sanoi, että Wagner ei tietenkään voinut tietää mitään kaukana edessäpäin olevasta fasismista. Wagnerin oman filosofian pohjana olivat mm. Sofokles ja 1800-luvulla elänyt venäläinen vallankumouksellinen Mihail Bakunin, jonka näkemyksen mukaan sosialistisessa yhteiskunnassa esimerkiksi ei tarvittaisi poliisia, koska rikollisuus johtuu ei-sosialistisen yhteiskunnan tukahduttavasta, sortavasta luonteesta. Sosialisti Wagner oli, mutta ei kansallissosialisti. Tapani Kansa taas on sosiaalidemokraatti.
Eero Tarasti kertoi, että Richard Wagner oli nuorena halunnut näyttelijäksi, mutta ei sille uralle soveltunut, koska oli liian lyhyt ja puheäänikin oli jotenkin huono. Lisäksi hänen kasvojaan haittasi alkava vyöruusu. Teatteria Wagner olisi halunnut uudistaa, ja siinä hän lopulta onnistuikin luodessaan ennennäkemättömän oopperamaailmansa. Wagner oli kapinallinen, joka taisteli kaavamaisia, teennäisiä ratkaisuja vastaan. Wagner loi musiikkidraaman lajin, jonka ylittänyttä ei ole, eikä hevin tule. – Quod licet Jovi, non licet bovi (Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle). Wagner on Jupiter.
Wagnerin lähtökohtana kaikkeen oli rakkaus. Se on voimista suurin. Hitleristä ei voi sanoa samaa.
(Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, ww.hameenkaiku.fi)
kari.naskinen@gmail.com