1918: Entistä enemmän odottaville ihmisille oli tarjolla entistä vähemmän

Otsikon lause on professori Pertti Haapalan. Se kuvaa sitä tilannetta, mihin Suomessa oli ajauduttu maan itsenäistymisen aikoihin ja heti sen jälkeen. Seurauksena oli kansalaissota.

Vuodenvaihteessa 1917-18 osapuolet olivat jo liian etäällä toisistaan palatakseen enää rauhaa hakevalle linjalle. Suomi oli hajonnut ja haljennut kahtia, ylhäältä alkaen pieniin kyliin asti. Punaisiin ja valkoisiin. Oikeistoon ja vasemmistoon.

Historiantutkija, valt. maist. ja toimittaja Veli-Pekka Leppänen luennoi Lahden kirjastossa 27.1.2013 kansalaissotaan johtaneista syistä. Hän sanoi, että ”poliittinen ruuhkavuosi 1917 oli ilman muuta sisällissodan välitön katalysaattori. Oli monta yleistekijää, maailmansodan kriisiaika, tsaari-Venäjän loppu ja bolshevikkivalta, työttömyyden jyrkkä nousu, ruokareservien ja rahanarvon yhtä jyrkkä lasku sekä vasemmiston saamat parlamentaariset iskut.”

Lainaan seuraavassa Leppäsen luentoa:

Suomi oli ollut kyselemättömän luokkajaon yhteiskunta. Se tarkoitti sääty-yhteiskuntaa, jossa neljän virallisen valtiopäiväsäädyn alapuolella eli elämäänsä varsinainen kurjalisto, varmaankin ihmisten enemmistö. Agraari-Suomessa, tässä pohjoisen kastilaitoksessa, se tarkoitti nimenomaan torppariluokkaa alempia ryhmiä: mäkitupalaisia, lampuoteja, renkejä, piikoja, muonamiehiä, loisia, kiertolaisia.

Kun näihin kerroksiin syntyi, siellä pysyi ja siellä kuoli. Elämänsisältönä ei ollut juuri muuta kuin tehdä raskasta työtä henkensä pitimiksi ja jatkaa sukua.

Yhteiskunta oli jähmeä, pohjaa myöten kauhaiseva sosiaalinen kierto harvinaista.

Varhaisessa 1800-luvun Suomessa luokkajako ristiriitoineen oli varmasti räikeämpää ja elinehdot absoluuttisesti kovempia kuin 1910-luvulla, mutta 1800-luvulla ei kapinoita puhjennut. Miksi näin, mikä näitä aikoja erotti?

Eron edellytyksenä oli, että tämän alhaisoluokan tietoisuus oli muuttunut. Kansanvalistus oli edennyt, etupäässä lukutaitoa levittivät kansakoulu ja kirkko, ja yhdessä elinkeinorakenteen vapautusten kanssa se alkoi murtaa ja avartaa köyhienkin staattista maailmankuvaa, rakentaa jopa itsetuntoa vähä vähältä.

Oma lukunsa olivat vireästi nousseet suomenkieliset sanomalehdet, sitten työväenlehdistö vuosisadan taitteesta alkaen – ne toteuttivat samaa valistustehtävää, tarjoten uusia mullistavia aineksia.

TYÖVÄNELIIKKEEN
MERKITYS KASVOI

SDP:n, ay-liikkeen ja koko työväenliikkeen merkitys kasvoi vavahduttavaksi, jos ei oitis yhteiskuntajärjestystä, niin sen vääristyneitä ilmentymiä haastavaksi. Maanomistusolot kyseenalaistettiin, samoin kunnallisen kansanvallan poissaolo. Maaseutuköyhien välittömät elinehdot koettiin kenties laajimmaksi ongelmakentäksi.

Työväentalojen tihentyvä verkko, niiden lehtilukunurkat, väenkokoukset, urheilu-, näytelmä- ja raittiuspiirit sekä taloilla agiteeraajina kiertämeet eetusalinit ylösrakensivat ja ilmensivät sitä hengen uutta tahtoa ja voimaa, joka heitti yhteiskunnallisen maiseman nurin hyvinkin pian, alle kahdessa vuosikymmenessä. Jo marraskuun 1905 lakko, ja 1907 eduskuntauudistus ja SDP:n voitto sinetöivät osan pysyvää muutosta.

Oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon vaatimus voimistui. Se oli kuitenkin edellyttänyt laajaa pohjakäsitystä siitä, mitä nämä arvot lopulta ovat ja keiden kaikkien niistä kuuluisi nauttia. Tähän määrittelyyn osallistui nyt sellaisia kansanosia, jotka eivät vähän aikaa sitten osanneet siitä edes uneksia, mutta joiden ulottuville kansalaisuus – yllättäen muttei aivan pyytämättä – oli ilmaantunut.

Sivistyspoliittinen edistys astui yhtä jalkaa itsenäisyysaatteen nousun kanssa. Työväenliike oli itsenäisyyden asialla, ja myös huomattava osa Saksan jääkärileirien rekryyteistä oli lähtenyt työläistaustaisista kodeista. Sos.dem. puolue veti johdonmukaisesti perustuslaillista ja tasavaltalaista linjaa.

VANHAT AUKTORITEETIT
ROMAHDUTETTIIN

Yhteiskunnan henkisiä ja hengellisiä auktoriteetteja oli kohdannut äkillinen arvonalennus, jopa romahdus. Kun tsaari keikahti valtaistuimeltaan, samalla kumoutui tsaristinen koneisto santarmeineen ja kuvernööreineen, mikä paisutti kansanjoukkojen voimantunnetta.

”Kansa kaikkivaltias” haastoi myös rovastin kirkossa julistaman jumalan- ja herranpelon, eikä ihmisten alamaisuus taivaallisen ja maallisen esivallan edessä ollut enää niin ehdotonta kuin ennen. Köyhänaatteen, sosialismin, voi mieltää korvanneen uskonnon ja tarjoavan välitöntä maanpäällistä pelastusta.

Venäjän vuoden 1917 kaksi vallankumousta toimivat kuumottavina esimerkkeinä militanteille asemiehille. Bolshevikkikaappaus herätti myös kuvitelman, että vallankumous tarkoittaisi suunnilleen sellaista veretöntä vahtienvaihtoa, jolla oli ensivaiheessa selvitty Pietarissa. Bolshevikkien sittemmin keväällä 1918 käynnistämä punainen terrori ja kesällä syttynyt Venäjän sisällissota todistivat jotain aivan muuta – mutta se tuli jo kaiken kannalta liian myöhään.

Esimerkin voimaa sisälsi sekin, että marraskuun 1917 suurlakon aikana tehdyt 34 surmatyötä jäivät rangaistusta vaille. Kun kovimmasta rikoksesta selviää tuomiotta, voimme ajatella, millaisen ”hällä väliä” -signaalin se heittää yhteiskuntaan.

Tappamisen psykologiasta tiedetään, että pari ensimmäistä ruumista vielä pystyvät säväyttämään tekijää, mutta pian turtumus valtaa ja toiminta urautuu kuin miksi tahansa rutiininomaiseksi työksi.

Suurlakon ajan tapot ja murhat madalsivat kynnystä sortua henkirikoksiin. Niin kävikin, että korpilaki astui voimaan pian sisällissodan alettua – tasapuolisesti kummankin armeijan käytäntönä. Tutkija Marko Tikkaa lainaten, terrori vakiintui ”sodankäynnin muodoksi” ja osaksi ”aseellisesti vallatun alueen hallintaa”.

Suomen työväenliikkeen liepeillä oli alinomaa rehottanut äkkiväärää väkeä, ”lunta tupaan ja jäitä porstuaan” -huutajia. Kuorolaiset olivat kantavan kovaäänisiä, muilta esityksiltään heikompia. Purnaava nurkkapolitikointi kiteytyi heidän tunnusmerkikseen, ei hitaiden uudistusten sitkeä tie. Tyypillistä on, että nämä nopean toiminnan joukot vetivät sakeimman kannatuksen juuri etelän punakaarteissa.

Edessä oli sota, jossa aseita oli riittämiin. Punaisten puolella näitä aseita käytteli lopultakin hyvin kouluttamaton, impulsiivinen sotajoukko. Ihmetyttää, että taistojen tielle käytiin niin olemattomin sotataidoin ja esivalmisteluin.

Kansalaissodan jälkipyykistä tuli likainen ja raskas. Voittajien moraalisissa aspekteissa painoi se, että punaisia pitää rangaista kapinasta esivaltaa vastaan, mutta myös syvästä petoksesta koko henkistä yhtenäiskulttuuria ja arvomaailmaa kohtaan. Tuomioista alkoi pitkä arvorestauraatio, jota opetusta jatkettiin koko ensimmäisen tasavallan ajan.

FELLMANIN PELTO 2013

Sunnuntaina 28.4. kuvataitelija Kaisa Salmi toteuttaa Lahden Fellmaninpuistossa (ent. Fellmanin kartanon pelto) yhteisöllisen performanssin. Vaikka alue tässä yhteydessä viittaa kansalaissodan loppuvaiheeseen, teoksen pyrkimyksenä on käsitellä sotaa sekä kansallisena että kansainvälisenä tragediana ja puolueettomasti.

Fellmanin pellolle koottiin huhti-toukokuussa 1918 punaisten läntisten joukkojen antautuessa yli 20 000 sotilaan ja siviilin keskitysleiri.  Vangit joutuivat viettämään pellolla lähes viikon, ennen kuin siirtäminen Hennalan kasarmialueelle alkoi. Kaisa Salmen osallistavassa taideteoksessa toistetaan tämä tapahtuma nykyaikaisessa muodossa. Teos on sekä Suomessa että kansainvälisesti laajuudeltaan ja toteutustavaltaan ainutlaatuinen ja merkittävä.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com