Juutinen on siis Lappeenrannassa ristiriitainen henkilö, kuten odottaa saattoi – tinkimätön taiteilija, joka toisaalta kuitenkin ymmärtää laitosteatterin ongelmat. Kaikkein tiukimman teatteritaiteen vastapainoksi ja talouden turvaamiseksi on tehtävä myös hieman helpompaa teatteria ja myös puhdasta viihdettä suurelle yleisölle, ja tätä puolta ohjelmistossa edustavat tällä hetkellä Humiseva harju, Myrskyluodon Maija ja Riemurahat, ja tulossa ovat mm. Kun on tunteet ja Suomen hevonen.
Ehkä Juutisen pelastus Lappeenrannassa on osaltaan se, että kaupunki ei taida olla kaikkein junteimmasta päästä johtuen sen kansainvälistymisestä ja yliopistosta.
Juutinen on rakentanut teatterin ohjelmiston niin, että jokaisena näytäntövuotena on ollut yksi taiteellisesti kovatavoitteinen näytelmä. Nyt ohjelmistoon on tullut Kristian Smedsin Sad songs from the heart of Europe. Smeds on kirjoittanut sen omalle työstötavalleen tutunomaisesti Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen pohjalta, mutta niin, että esitys on laajentunut nykyhetkeen nostamalla keskiöön ihmisyyden tämän päivän Euroopassa.
Kysymyksessä on monologi, jonka päähenkilö on Raskolnikovin rakastettu, olosuhteiden pakosta prostituoiduksi ajautunut Sonja. Muitakin henkilöitä monologissa käydään läpi. Smeds itse teki esityksen pari vuotta sitten liettualaisen näyttelijän Aldona Bendoriuten kanssa, ja Juutisen ohjauksessa Sonja on Liisa Sofia Pöntinen (kuva).
Monologi kertoo omaisuuden ja onnen uusjaon läpäisemästä Euroopasta, jossa nuoret miehet suunnittelevat ja toteuttavat äärimmäisiä tekoja – heikoimpien joutuessa maksajiksi. Syyllisiäkin voi hakea, mutta se hakeminen ei lopu koskaan. Syyllisiä ovat aina olleet sekä yksilöt että kollektiivit. Joskus Saksa ja saksalaiset, nyt vaikkapa Unkari ja unkarilaiset. Smedsin mukaan suomalaisetkin ovat syyllistä kansaa: ”Poliisin nähdessään suomalainen miettii ensimmäisenä, mistä jäin kiinni, ja portsarin nähdessään, ettei pääse sisään kun on niin paha ihminen.”
Juutisen versio on rytmiltään hitaampi kuin Smedsin. Juutinen ei hengästytä katsojia yhtä paljon. Sen verran paljon kuitenkin, että asiat jäävät vaivaamaan, koska niitä kaikkia ei katsoja ole esityksen loppuun mennessä saanut sulatelluksi. Jää esimerkiksi miettimään sitä, miksi Sonja lopussa kietoo päänsä ympärille mustan huivin – ei se ihan burgha ole, mutta silti…
Sonja tai Raskolnikov tai joku kysyy, mikä on oikein ja mikä väärin? Oliko koronkiskuriämmän tappaminen hyvä vai paha teko? Tai kysytään, mitä voitaisiin tehdä, ettei köyhällä maaseudulla ja ankeissa lähiöissä tarvitsisi kehittyä uusia raskolnikoveja?
Kaikkia kysymyksiä ei tietenkään esitetä, mutta kotiin ajettaessa Luumäen kohdalla tulee mieleen, että kun saksalaiset ja ranskalaiset suurpankit ovat lainanneet Kreikalle ja asiat ovatkin sittemmin menneet pieleen, niin miksi ainoat kärsijät ovat Kreikan ihmiset? Köyhältä viedään paskatkin housusta.
Surullisia lauluja Euroopan sydämestä, mutta Smedsin näytelmä ei kuitenkaan ole kyyninen eikä toivoton. Vaikka kysymyksessä on dostojevskiläinen kärsimysnäytelmä, on tilaa myös hyväsydämellisyydelle, jota Sonja edustaa omassa rakkauden filosofiassaan. Sonja on huora niin kuin Maria Magdaleenakin. Sonja ei ole pyhimys, mutta hän on pystynyt pitämään itsensä moraalisena ihmisenä. Kaiken huono-osaisuudenkin keskellä hän jaksaa jakaa iloa läheisilleen.
kari.naskinen@gmail.com