Sähköautot liian kalliita

Lahden kaupungin kotihoidon työntekijät ovat saaneet käyttöönsä Nissan Leaf -sähköauton. Kävisi esimerkiksi meille kaikille, mutta kun tällainen auto on liian kallis. Auto maksaa lähes 40 000 euroa. Suunnilleen samankokoinen Nissan Qashqai, viime vuoden myydyin automalli Suomessa, maksaa vain 23 000 euroa.

Sähköautotekniikka on kalliimpaa kuin tavallinen moottoritekniikka. Ympäristöystävällisten sähköautojen yleistyminen olisi kuitenkin kaikin puolin suotavaa, mutta tämä edellyttäisi nykyistä suurempia verohelpotuksia.

Elinkeinoministerinä ollessaan Jyri Häkämies sanoi kesällä 2012 kantanaan, että sähköautot pitäisi vapauttaa kokonaan autoverosta ja arvonlisäverosta. Norjassa näin on menetelty ja siellä myytiin jo vuonna 2011 noin 2000 sähköautoa. Nyt siellä on jo 9000 sähköautoa. Häkämiehen mallissa esimerkiksi Nissan Leafin hinta putoaisi noin kymppitonnilla. Myöhemmin syksyllä Häkämies kuitenkin veti sanansa takaisin ja ilmoitti, ettei aio esittää verohelpotuksia.

Norja on tietenkin mielenkiintoinen sähköautomaa, koska öljyä ei rikkaalta Norjalta puutu. Joka tapauksessa Oslossa on asukasmäärään suhteutettuna enemmän sähköautoja kuin missään muussa Euroopan pääkaupungeista. Suosituimmat automerkit Norjassa ovat Nissan Leaf ja Mitsubishi i-MiEV.

Viime vuonna nappasin oheisen valokuvan Amsterdamissa, jossa sähköautoja varten oli latauspisteitä siellä täällä. Tässä kaksi pientä autoa ovat ladattavina piuhojen päissä. Suomessakin asiaa edistetään, mutta ilman verohelpotuksia ei sähköautojen yleistymisestä ole toivoa. Suomessa on rekisterissä vain pari sataa täyssähköautoa.

Latauspisteitä on joka tapauksessa tulossa lisää. Lahdessa sellainen on Kivimaan uudella ABC-asemalla, jossa akkujen lataaminen täyteen kestää puoli tuntia. Nyt ABC-letju, Fortum ja Nissan ovat päättäneet tehdä Etelä-Suomeen 20 uutta latauspistettä. Lisäksi Nissan ja yhteistyössä muidenkin pohjoismaisten sähköyhtiöiden kanssa, ja tarkoituksena on rakentaa 50 pikalatauspistettä niin, että tämä verkko kattaisi alueen Helsinki - Tukholma - Oslo - Kööpenhamina.

Helsingissä ollaan myös asialla. Kaupunkisuunnitteluvirasto on laatinut kartan, johon on merkitty 113 latauspaikkaa. Muutamia latauspisteitä jo onkin, ja tuo 113 paikan lista on tarkoitus toteuttaa lähivuosina. Järjestelmä tulee toimimaan kaupalliselta pohjalta, joten veronmaksajien subventointia ei enää lataussähkön hintaan sisällytetä.

Verotus on joka tapauksessa iso tekijä tässä kokonaisuudessa. Sähköautojen hankintaa pitäisi helpottaa oleellisesti. Mutta entä sitten 15-20 vuoden kuluttua, jos sähköautokauppa olisi alkanut käydä toivotulla tavalla - silloin alettaisiin harmitella autoverotuoton vähenemistä, sillä tieliikenteen kustannuksiin on edelleen saatava paljon verorahoja.

Sähköautot eivät kuitenkaan ole kokonaisratkaisu maantieliikenteeseen, ei edes henkilöautoliikenteeseen. Ongelma on se, että yhdellä latauksella ei ainakaan nykytekniikkaan perustuvilla autoilla pääse ajamaan kuin 150 kilometriä ja aina sellaisen ajorupeaman jälkeen on pidettävä puolen tunnin lataustauko. Kuka höhlä tällaista reissaamista ainakaan pitkiä matkoja viitsisi tehdä, vaikka latauspisteitä olisikin tarpeeksi?

Sekin on otettava huomioon, että auton ilmastoinnin ja lämmityslaitteen käytöllä ajon aikana, korkealla ajonopeudella sekä alhaisella ulkolämpötilalla on myös vaikutuksensa sähköauton toimintasäteeseen - ajomatka yhdellä latauksella voi jäädä jopa alle sadan kilometrin. Käytännössä on siis niin, että pelkästään sähkömoottorilla toimiva auto on lähinnä vain kaupunkiauto.

Jotkut autonvalmistajat ovat kylläkin esitelleet systeemeitä, jossa tyhjäksi ajettu akku vaihdetaan palveluasemalla muutamassa minuutissa täyteen akkuun. Tällainen tietenkin helpottaisi sähköauton käyttöä pidemmillä matkoilla. Vaihtoakkupalvelu vaatisi kuitenkin eri automerkkien käyttämien akkujen ulkomittojen, napojen sijainnin ja mallin sekä jännitetason standardisointia, mikä ei ole kovin todennäköistä.

kari.naskinen@gmail.com

Tappelu valtalaista kesällä 1917 oli kansalaissodan esinäytös

Kansalaissodan alkamisesta tuli tänään 27.1.2013 täyteen 95 vuotta. Näissä merkeissä järjestivät SAK:n ammatillinen paikallisjärjestö sekä SDP:n, Vasemmistoliiton ja SKP:n paikalliset yhdistykset Lahdessa seminaarin ”Suomen työväen vallankumouksen tavoitteet ja tragedia”. Sodan syistä esitelmöinyt historiantutkija, Helsingin Sanomien toimittaja, valt. tri Veli-Pekka Leppänen sanoi, että mikään yhtäkkinen päähänpisto ei punaisten liikkeellelähtö ollut. Kaikki oli alkanut jo paljon aikaisemmin, ja eräänlainen kansalaissodan esinäytös oli valtalaista käyty tappelu, mikä alkoi kesällä 1917 ja jatkui pitkälle syksyyn.

Valtalaissa oli kysymys siitä, keillä ja millä olisi ylin määräysvalta Suomessa: eduskunnalla, Suomen senaatilla vai Venäjän hallituksella, Suomen porvareilla vai Suomen sosialisteilla, vai tulisiko jokin uusi kombinaatio. Prosessi oli pitkällinen – valtalain hyväksynnästä A.F. Kerenskin käskyyn hajottaa eduskunta – ja koitui henkeäsalpaavaksi nöyryytykseksi  vasemmistolle.

”Se pohjusti otollista mielialaa katkerammalle joukkoradikalismille, ohi ja yli parlamentaaristen menettelyjen. Lisääntyi jupina, että tällaisella kansanvallalla ei ole mitään tekoa eikä tehoa. Ehyen kansan idylliä romutti erikseen se, että senaatin porvarit olivat mukana järjestämässä eduskunnan hajotusta. Porvarien tavoitteena oli päästä eroon eduskunnan sosialistienemmistöstä, mikä hanke laukesi kauniisti yhteen kerenskiläisten intressien kanssa”, sanoi Leppänen.

”Samankaltainen esitapaus olivat lokakuun hajotusvaalit, joissa sosialistit menettivät enemmistönsä. Sitä ei mitenkään tahdottu uskoa todeksi heidän riveissään. Tämäkin häviö tuntui porvarien suunnitelmalliselta petokselta. Petos se toki olikin, mutta lopultakin enemmän vaalikansan kuin porvaripuolueiden.”

SDP:n äänimäärä kyllä nousi, mutta oikeiston vaaliliitto riitti kääntämään enemmistön porvaripuolueille. Joka tapauksessa vaalitulos vahvisti vasemmalla pahansisuisia mielialoja, kuten Leppänen sanoi:

”Yhä laajemmin kuultiin palopuheita, että parlamentaarinen tie on nyt käyty loppuun, se on kokeiltu ja huonoksi nähty, ja että vain suorasukaisen joukkovoiman keinoin, uhkaamalla saadaan ripeästi niitä kaivattuja tuloksia. Vaikka tämä ei kohonnut vallitsevaksi ajattelutavaksi sosialidemokraattisen puolueen eikä SAJ:n päättäjissä, se yleistyi köyhälistön keskuudessa muuten.”

Seuraava vaihe oli sitten, että hävittyjen valtalaki- ja vaalitaistojen päälle puhkesi suurlakko 14.10.1917. Leppänen luonnehti lakkoa valtapoliittiseksi, vaikka sen tunnuksiksi nostettiinkin enimmäkseen SDP:n Me vaadimme -ohjelman kohtia, kuten elintarvikekysymystä ja kunnallista demokratiaa. Suurlakko kesti viisi ylikiihtynyttä päivää. Lakon vaatimuskohtien suhteen jäätiin kuitenkin yhtä levälleen ja ymmälleen kuin ennenkin. Valtalakiselkkauksen, vaalien ja suurlakon myötä aloite oli luisunut porvareille, vaikka ei P.E. Svinhufvudin uudella senaatilla varmaa otetta vallasta ollutkaan.

”Lakolla oli kuitenkin yksi varteenotettava ja vaarallinen tulos: poliittisten kahakoiden ja salamurhien uhreina oli kuollut 34 ihmistä. Enää ei pitäydytty sanailussa ja uhoilussa, vaan sisällissodan esinäytöksessä virtasi veri”, sanoi Leppänen.

Umpikujan takaseinä oli sitten edessä tammikuussa 1918. Leppänen siteerasi lyhyen ytimekkäästi professori Pertti Haapalaa: ”Oli syntynyt kierre, jossa entistä enemmän odottaville ihmisille oli tarjolla entistä vähemmän.”

KANSALAISSOTAA
EI ENÄÄ OLE

Lahden kirjastossa pidetyssä seminaarissa ei puhuttu kansalaissodasta. Nyt on virallinen termi näköjään sisällissota. Aikaisemminhan oli niin, että vasemmistolaiset puhuivat kansalaissodasta ja oikeistolaiset vapaussodasta. Nyt ollaan kuitenkin konsensus-Suomessa, jossa kaikki muka vetävät yhtä köyttä ja siksi kansalaissotakin on muuttunut neutraaliksi sisällissodaksi.

Lahti vasemmalle -yhdistyksen puheenjohtaja Antti Holopainen (Vas) palautti seminaarissa mieliin sen, millainen kaupunki Lahti oli kansalaissodan syttyessä ja sen päättyessä: omia asukkaita oli 5200, valkoisia auttamaan tuli 3000 saksalaista sotilasta ja sodan päätyttyä Hennalan keskitysleirillä oli 28 000 punavankia.

Seuraavan kerran Fellmaninpuistoon (ent. Fellmanin pelto) kootaan iso joukko ihmisiä huhtikuun 28. päivänä, jolloin taiteilija Kaisa Salmi toteuttaa siellä 22 000 ihmisen yhteisöllisen performanssitapahtuman Fellmanin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti.

Performanssiin voi ilmoittautua Facebookissa (www.facebook.com/FellmaninPelto) ja
Lahden taidemuseon verkkosivuilla (www.lahdenmuseot.fi/museot/fi/taidemuseo/fellmanninpuisto).

(Tämä juttu on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Markkinoilla entistä enemmän epäkuranttia tavaraa

Olen muutaman viime kuukauden aikana leikannut lehdistä talteen ilmoituksia, joilla kuluttajia varoitetaan viallisista ja vaarallisista tuotteista. Niitä on kertynyt iso nippu, ja jokaisessa ilmoituksessa pyydetään ko. tuotteen ostaneita ihmisiä palauttamaan ne – jos ei ole vielä kuollut tai sairastunut. Esimerkiksi:

- Exxellent Electric -silitysrauta (voi antaa sähköiskun)
- Royal-suklaapatukka (suklaasta löytynyt muovinpalasia)
- Fazermint-suklaakonvehdit (sisältää allergeenejä)
- Dumle-makeispussi (sisältää allergeenejä)
- HD Pad 7” Android 4.0 -tablettitietokone (voi antaa sähköiskun)
- Axxel-työvalaisin (voi antaa sähköiskun)
- Procap EP-127 -kuulosuojain (voi aiheuttaa vaaraa kuulolle)
- Benton BX 3 -akkulaturi (voi antaa sähköiskun)
- Bilteman USB-latauslaite (palonvaara)
- Happy Summer -leikkitunneli (voi aiheuttaa silmävamman)
- Hartwallin Fenix-juoma (sisältää kiellettyä kromikelaattia)
- Korpelan myllyn ruislese (seassa saattaa olla jauhoissa viihtyvä hyönteinen jauhokoisa)
- Gardinia Andrea -kangaslaskoskaihdin (pieni lapsi voi kuristua pitkään, roikkuvaan säädinketjuun)

Tullilaitos on se instanssi, joka Suomessa yrittää estää vaarallisten tuotteiden maahantuonnin ja hoitaa myös sisämarkkinoiden tuotevalvonnasta. Muita vastaavia ovat Elintarviketurvallisuusvirasto (Evira) sekä Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes). Maailmankaupan kasvun ja tuotannon globalisoitumisen seurauksena markkinoille tulee kuitenkin enemmän ja enemmän terveydelle ja turvallisuudelle vaarallisia tuotteita ja tuoteväärennöksiä. Kaikkea epäkuranttia tavaraa ei vain saada heti torjutuksi.

Vähän aikaa sitten luettiin uutisista, että Englannissa on myyntiin tullut väärennettyjä kortsuja. Kaukoidässä pienin kustannuksin valmistetut kumit ovat testeissä osoittautuneet herkiksi rikkoutumaan. Heathtrown lentokentällä viranomaisten haaviin jäi 1,5 miljoonan punnan arvosta väärennettyjä kondomeja. Samanlainen saalis paljastui Yorkshiressä.

Vielä eivät Britannian syntyvyystilastot ole korreloineet heikkolaatuisten kortsujen yleistymistä.

Italian poliisi löysi viime vuonna yli 50 miljoonaa väärennettyä tuotetta, suuri osa peräisin Kiinasta. Tavattiin esimerkiksi kaksi miljoonaa junalippua, jotka oikeuttivat matkaan Rooman rautatiasemalta Fiumicinon lentokentälle.

Palermon satamasta Sisiliasta löytyi puolestaan 9000 laatikkoa täysin tehotonta pesupulveria, jota kaupiteltiin tunnetun merkin alla. Pohjois-Italiassa poliisi takavarikoi väärennettyjä Applen ja Nokian puhelimia.

Suomessa on viime aikoina keskusteltu D-vitamiinivalmisteiden sisällöstä. Ajankohtainen aihe on juuri nyt tietenkin se, mitä aineita sisältävät Suomen maajoukkueen jääkiekkoilijat.

(Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Kunnat ovat valtion alihankkijoita

Helsingin Sanomien Muut lehdet -palstalta osui silmiin Kalevan pääkirjoituksessa ollut maininta, että valtiovalta on kasannut kuntien hoidettaviksi ainakin 535 lakisääteistä tehtävää. Uusia velvoitteita tulee jatkuvasti, mutta valtionavustuksia niiden hoitamiseksi ei.

Helsingin kaupungin tietokeskuksen lahtelainen erikoistutkija Heikki Helin kirjoittaa, että kuntien lainamäärä on kasvanut vuosittain 2000-luvulla, ja tämä kehitys johtuu nimenomaan valtion toimenpiteistä, joilla on leikattu kuntien tulopohjaa ja lisätty tehtäviä. (Kunnat velkakierteessä; tutkimuskatsaus 2012:7)

Helin toteaa Jyrki Kataisen hallituksen leikanneen ja leikkaa edelleen kuntien valtionosuuksia niin, että vuoteen 2015 mennessä lakisääteisten palvelujen järjestämiseen tarkoitettua valtionosuutta on vähennetty yhteensä 1,1 miljardia euroa. – ”Ei ole vaikea ennustaa, että kuntien velkaantuminen jatkuu. Kunnallistalous tulee kiristymään.”

Tilanne kunnissa on vaikea. Helinin tarkastelemissa 11 suurimmassa kaupungissa vuosikate ei riitä investointien (omahankintamenon) kattamiseen. Niinpä kaupungit joutuvat ottamaan lisää velkaa. Esimerkiksi Lahden kaupungin talouteen Kataisen hallituksen leikkaukset tekevät 22 miljoonan euron loven. Se vastaa noin 1,5 veroprosentin tuottoa.

Onkohan se perustuslaki vai mikä, missä sanotaan, että kunnilla on itsehallinto. Ei pidä paikkaansa, sillä valtio vaikuttaa hyvin ratkaisevasti kuntien verotuloihin ja valtionosuuksiin. Valtio myös päättää, mitä palveluja ja millä tavoin kuntien on tarjottava.

Jotkut sanovat, että kuntien pitäisi toimia kuten yritykset. Helin sanoo, että niin toimivatkin: ”Kuntien asema muistuttaa suurfirman alihankkijan asemaa.”

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Tikkakosken mannekiinit

Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Antero Rokka esittelee itsensä pataljoonan komentajalle, majuri Sarastielle: ”Maanviljelijä Kannakselt. Nykyään Tikkakosken mannekiini.” Tikkakosken mannekiineja olivat kaikki ne, jotka talvisodasta alkaen käyttivät Tikkakoski Oy:n valmistamia Suomi-konepistooleja. Rokka vilahtaa lyhyesti myös Jari Nissisen kirjoittamassa näytelmässä Suomi-konepistooli, joka sai keskiviikkona 16.1. kantaesityksensä Lahden kaupunginteatterissa.

Näytelmä on pikakelauksena etenevä elämäkerta Suomi-konepistoolin keksijästä Aimo Lahdesta (1896 - 1970). Kansakoulupohjalta hänestä kehittyi taitava asesuunnittelija, jonka keksintöjä olivat monet muutkin aseet kuin kuuluisaksi tullut KP m/31. Erikoinen vaihe oli, kun Lahti perusti kolmen upseerin kanssa osakeyhtiön kehittämään ja markkinoimaan konepistoolia, koska puolustusministeriö ei vielä 1920-luvulla ollut tosissaan kiinnostunut uudesta aseideasta. Miehet myivät konepistoolin valmistusoikeuden Jyväskylän maalaiskunnassa toimivalle Tikkakosken Rauta- ja Puuteollisuus Oy:lle, joka jo aiemmin oli tehnyt lukkoja englantilaiseen Maxim-konekivääriin. Myöhemmin yhtiön nimi lyheni Tikkakoski Oy:ksi.

Tikkakoski oli yksi osa Jyväskylän seudun sotateollisuusryhmää. Muut olivat Aimo Lahden työnantaja Tourulan kivääritehdas, Rautpohjan tykkitehdas ja Vihtavuoren ruutitehdas. Erikoista onkin, että näytelmän tilasi Nissiseltä nimenomaan Lahden kaupunginteatteri – mutta eiköhän se aikanaan pääse myös Jyväskylän kaupunginteatterin ohjelmistoon.

Taru Mäkelän ohjaama näytelmä on sirpaleinen, harppoo pitkin askelin tapahtumasta toiseen, mutta pysyy kuitenkin hyvin kasassa. Ei mikään suuri näytelmä, mutta kiinnostanee tästä kapeasta aihealueesta innostuneita – muille pitkäveteinen.

Jarkko Miettinen tekee hyvän roolityön viinaanmenevänä keksijänerona. Mukana on myös näytelmän kirjoittanut Jari Nissinen, joka esittää Aimo Lahden yhtä yhtiökumppania. Muita roolihenkilöitä ovat Mikko Jurkan esittämät majuri Arvo Saloranta ja valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zdanov; on myös ministereitä, joku kenraali jne. Tärkeä henkilö on myös Laura Huhtamaan esittämä rouva Ida Lahti, joka ratkaisi miehensä puolesta sen, ettei tämä hyväksynyt rahakasta työkutsua yhdysvaltalaiselta asetehtaalta.

Näytelmällä on myös toinen puolensa. Vaikka Suomi-konepistooli ei ole mikään pasifistinen näytelmä, niin asebisneksen hulluus tule kyllä esille. Kuten Saloranta sanoo, aseteollisuus toivoo sotia. Joukkotuhoaseista ei tällä toimialalla kuitenkaan tykätä, sillä niillä tuhotaan potentiaalisia asiakkaita. Ei ole syytä viskoa atomipommeja alueille, joilla on hyviä ostajia. Paljon ostajia riittääkin, sillä huumeiden ohella asekauppa on maailman suurinta liiketoimintaa. Suomikin vie aseita nykyisin noin sataan maahan, esimerkiksi Bahrainiin, Egyptiin ja Saudi-Arabiaan. Suomi puolestaan ostaa aseita mm. Israelista.

Tikkakosken mannekiineista vielä se, että sanonnan alkuperä johtaa alikersantti Viljami Pylkäkseen, joka jatkosodan aikana kuului samaan komppaniaan Väinö Linnan kanssa. Pylkäs esitteli itsensä saksalaisille ”Tikkakosken mannekiiniksi”, kun hänelle myönnettiin natsiarmeijan Rautaristi. Linna on kertonut, että Pylkäs oli esikuvana, kun hän hahmotteli Rokan henkilöhahmoa.

Yhden Tikkakosken mannekiinin minäkin tunnen. Kun nuorena toimittajana kävin keväällä 1968 tekemässä juttua Tikkakoskella, siellä haastateltavakseni ilmestyi kolminkertainen olympiamitalisti Vilho Ylönen, joka armeijan leivistä eläkkeelle siirryttyään oli palkattu ase-esittelijäksi Oy Tikkakoski Ab:lle. Nykyisin Tikkakoskella tehdään ainakin talvirenkaiden nastoja, joiden valmistus alkoi jo 1959. Tikkakoski-yhtiötä ei enää ole, vaan Kometa-nastoja tekee saksalaisen rengasfirman Continentalin omistama Tikka Spikes Oy.

kari.naskinen@gmail.com

Kuka keksi uutisen?

Kuka keksi rakkauden, kysyy Kaija Koo laulussaan. Nykyisin on oltava tarkkana siitä, kuka keksii minkäkin uutisen. Lahdessa ilmestyvä Etelä-Suomen Sanomat teki jutun jostakin asiasta ja mainitsi, että lähteenä oli käytetty Glamour-lehteä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan myöhemmin Etelä-Suomen Sanomat pyysi anteeksi ja oikaisi, että Glamour-lehdestä jutun oli ensin lainannut verkkolehti Voice, josta vasta ESS oli asian napannut itselleen.

Tämä lapsellisuuksiin mennyt tekijänoikeuksista kiinni pitäminen näyttää meistä lukijoista hölmöltä. Kun taas pääsiäisenä tiedotusvälineessä palataan muistelemaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista, on näiden juttujen loppuun pantava, että ensimmäisenä asiasta kertoi Raamattu – vai oliko se sittenkin The Palestine Post vai Gazzetta dello Golgata?

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden parhaat urheilijat

Kumpi on parempi urheilusaavutus, keihäänheiton olympiapronssi vai suunnistuksen maailmanmestaruus? Vastaavanlaisia kysymyksiä ja vertailuja voi tehdä vaikka millä mitalla, eikä ehdottoman oikeita vastauksia ole. Viime vuoden parhaat suomalaiset urheilijat on kuitenkin taas pantu järjestykseen ja tulokset julkistetaan tiistaina 15.1.

Kriteereitä on monenlaisia, ja kukin valintaan osallistunut äänestäjä on pannut ne sellaiseen arvojärjestykseen kuin on itse halunnut. Esimerkiksi: pitkänmatkanjuoksussa tulee kovempi hiki kuin korkeushypyssä, golf vaatii enemmän taitoa kuin voimanosto, tennistä harrastetaan maailmassa enemmän kuin pesäpalloa, F1-kilpailut keräävät enemmän katsojia kuin taekwondo jne.

Oma listani muodostui seuraavaksi:

1. Janne Korpi, lumilautailun maailmancup-pisteissä kolmen eri lajin voitot. Jumalattoman suuret katsojamäärät maailmalla keräävä taitolaji ja nuorison suosikkilaji.
2. Mika Immonen - Petri Makkonen, biljardin parikilpailun maailmanmestaruus.
3. Osku Palermaa, keilailun MM-pronssi ja mukana Suomen EM-kultajoukkueessa.
4. Jarkko Nieminen, viime vuonna parhaimmillaan tenniksen maailmanlistalla sijalla 39.
5. Kimi Räikkönen, tärkeimmän moottoriurheilulajin MM-kolmonen. Suorituksen erinomaisuutta korosti se, että Räikkönen teki paluun F1:een kahden taukovuoden jälkeen.
6. Pekka Koskela, pikaluistelussa MM-pronssia.
7. Juha Korhonen, maailman paras pesäpalloilija.
8. Tuuli Petäjä, olympiahopea ja EM-pronssi purjelautailussa.
9. Krista Pöllänen, keilailun EM-hopea.
10. Antti Ruuskanen, olympiapronssi keihäänheitossa.

Viime vuoden paras suomalaisjoukkue oli keilailun EM-kultajoukkue Osku Palermaa, Perttu Jussila, Joonas Jähi, Petteri Salonen.

Vuoden valmentaja, vaikka ei olekaan suomalainen, on argentiinalainen Daniel Castellani, joka johti Suomen maajoukkueen lentopallon tämän vuoden EM-lopputurnaukseen.

(Tämä juttu on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä.)

kari.naskinen@gmail.com

Teatteria koko elämä

Leo Tolstoin Anna Kareninasta on tehty noin 15 elokuvaa, useita tv-sarjoja, oopperoita, baletteja, musikaaleja (Lahden kaupunginteatterissakin 2000-01) ja tietenkin näyttämöversioita vaikka millä mitalla. Joe Wrightin ohjaama elokuva on omalaatuisensa; se on kuin elokuvaa teatterissa tai teatteria elokuvassa. Kaikki tapahtuu ikään kuin vanhassa, koristeellisessa teatterisalissa, josta kuitenkin irtaudutaan aina tilanteen mukaan. Tulee mieleen Baz Luhrmannin elokuvamusikaali Moulin Rouge (2001), joskaan Anna Kareninassa ei lipsahdeta samalla tavalla fantasian puolelle. Toinen mielleyhtymä vei minut Lahden kaupunginteatteriin, jossa 1989-90 esitettiin Raija-Sinikka Rantalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla, siinä ison näyttämön takaseinä avautui ulkoilmaan ja nykyhetkeen osoittaen, että näytelmässä esille otetut asiat eivät vanhene koskaan.

Elokuvan käsikirjoittaja on maineikas dramaturgi ja näytelmäkirjailija Tom Stoppard. Elokuva ei kuitenkaan ole filmattua teatteria, vaan kokonaisuus on mielenkiintoinen sekoitus monesta eri tyylilajista. Hetkittäin ollaan jopa musikaalimaisissa, taitavasti koreografioiduissa joukkokohtauksissa, joskaan kukaan ei laula.

Nämä ratkaisut tukevat sitä Tolstoin tarinaa, mikä selvästi osoittaa, että teatteriahan koko elämä on. Miehet, naiset, avioliitot, elämä, kuolema, kaikki yhtä mylläkkää omissa lavasteissaan – tosin kuitenkin niin, että romaanin sanoin ”nainen on akseli, jonka ympäri kaikki pyörii”.

Tolstoin romaani (1875-77) alkaa virkkeellä: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tätä teemaa tarkastellaan monelta puolelta. Oleellista joka tapauksessa on, että rakastuminen on hurja asia. Kun se usein kehittyy jopa psykoosin asteelle, se on suurempi kaikkia muita voimia. Siinä omat lapsetkin jäävät toiseksi. Elokuvassa Wrightin suosikkinäyttelijä Keira Knightley (niin minunkin) on järisyttävän rakkauden vallassa, ja jos katsoja ei tietäisi Annan surkeaa kohtaloa, niin ilman muuta toivoisi koko ajan, että voi kun Annan ja kreivi Vronskin rakkaus onnistuisi ja että Anna pääsisi eroon itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta aviomiehestään.

Annan ja korkea-arvoisen virkamiehen Aleksei Kareninin avioliitto toimii niin kuin monet muutkin pelkkien kulissien varassa. Elokuvassa nämä (teatteri)kulissit ovat kuitenkin hyvin vahvat, ne kestävät ratsastuskilpailujen järjestämisen ja jäisten junienkin tulon asemalle. Suurin kaikista on kuitenkin rakkaus, mutta se on toisaalla. Anna ja Vronski elävät osittain samoissa kulisseissa ympäröivän seurapiirin kanssa, mutta pääsevät siitä myös irtautumaan.

Erikoisen hienosta, poikkeuksellisesta toteutustavastaan huolimatta Wrightin - Stoppardin Anna Karenina on uskollinen Tolstoille, ja eiväthän nämä elämän tosiasiat miksikään ole muuttuneet puolessatoista vuosisadassa.

Rakasta, kärsi ja unhoita – tämä ei Annalle käy. Mieluummin hän hyppää junan alle. Palaan asiaan vielä myöhemmin, kunhan olen nähnyt Andriy Zholdakin ja Krista Kososen tulkinnan Turun kaupunginteatterissa.

kari.naskinen@gmail.com

Tom Cruise, yksinäinen ratsastaja

James Barr on epäiltynä viidestä murhasta. Ei ole kuitenkaan se Paavo Haavikon Barr-niminen mies, vaan Lee Childsin yhden toimintajännärin henkilö, jota ensimmäisessä Childs-filmatisoinnissa lähtee pelastamaan Jack Reacher. Tappajan jäljillä on melko tavanomainen jännityselokuva, jonka kassamenestys perustuu Tom Cruiseen.

Lee Childsin kirjoissa Jack Reacher on isokokoinen, kovanyrkkinen oikeudenmies. Koska Tom Cruise kuitenkin on pieni, on Lee Childs joutunut sanomaan, että olisi ollut mahdotonta löytää näyttelijää, joka olisi täyttänyt hänen luomansa sankarihahmon fyysiset mitat ja olisi vielä ollut karismaattinenkin. Näin oli tietenkin paras sanoa, koska Cruise oli ostanut romaanin filmausoikeudet, toimi elokuvan tuottajana ja oli tuottajana valinnut pääosaan itsensä.

Eipä silti, ei Cruise huono ole. Pituutta ei ole kuin 168 cm, mutta eivät muutkaan kovisleffojen sankarit kovin kookkaita ole, esimerkiksi Daniel Craig 178 cm ja Matt Damon 176 cm. Cruisen näyttelijäntaidoista ei paljon hyvää ole sanottu, mutta mitäs oli aikoinaan sankareista suurimman John Waynen osaaminen – ilmeitä oli kaksi ja kävelytyylejä yksi. Cruise sentään on paljon monipuolisempi näyttelijä kuin Wayne.

John Wayne osasi ratsastaa ja saman asian ajaa, kun Tom Cruise osaa kaahata autoilla. Erinomainen takaa-ajokohtaus on tässä uudessakin elokuvassa, jossa Cruisen ajokkina on Chevrolet Camaro SS. Miljonäärifilmitähtien tavoin Cruise on autojenkeräilijä, ja tällä hetkellä tallissa ovat ainakin Bugatti Veyron ja Porsche 911.

Hollywoodissa Tom Cruise raivasi tiensä tähtiin sitkeällä työllä. Ensimmäiset sivuroolit alle 20-vuotiaana eivät mitään ihmejuttuja olleet, mutta sitten tärähti onnekkaasti päärooli kummalliseen komediaan Riskibisnes (1983), ja varsinainen läpimurto oli Top Gun (1986). Näyttelijänimagostaan Cruise on pitänyt tarkkaa huolta, hän ei ole lähtenyt riskeeramaan mitään. Roolivalinnat ovat olleet sellaisia, että Cruise on pystynyt esittämään sankaria, tai ei ainakaan kovin ”huonoja ihmisiä”. Samalla hän on pitänyt kiinni kaupallisesta menestyksestään, mikä on merkinnyt sitä, että yhtä poikkeusta lukuun ottamatta hän ei ole lähtenyt mukaan vähänkään korkeampia elokuvataiteen kriteereitä tavoitteleviin tuotantoihin. Se yksi poikkeus on Paul Thomas Andersonin Magnolia (1999).

Siitäkin Tom Cruise osaa huolehtia, että on elokuvissaan ainoa tähti. Jack Reacherissa hän on kuin yksinäinen ratsastaja, joka tulee kaupunkiin panemaan asiat järjestykseen. Toiminnassaan hän ei lue lakikirjan pykäliä, vaan tulkitsee ainoastaan sitä, mikä on oikein ja mikä väärin, ja Cruise on oikeuden ja oikeudenmukaisuuden puolella. Oman aikamme John Wayne.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvinvointiyhteiskunnalla on myös nurja puolensa

Kom-teatterin näytelmässä Karkkipäivä on nainen, joka rakastaa videokameraansa. Sillä hän tekee omaa videopäiväkirjaansa. Laura Malmivaara heijaa kameraa sylissään kuin pientä lasta. On sentään hellittävänä kamera, sillä oman lapsensa tämä yksinhuoltajaäiti on teljennyt kotiin yhteen huoneeseen – on ollut siellä kotiarestissa ilmeisesti viikon tai pari rangaistuksena jostakin.

Markus Nummen romaaniin (2010) perustuva näytelmä osuu kohdalleen. Viistosti edessäni katsomossa istui noin kolmekymppinen nainen, joka räpläsi kännykkäänsä vielä hetken senkin jälkeen, kun näytelmä oli alkanut, ja heti väliajan alettua hän napsautti puhelimensa auki ja alkoi selata Facebookia.

Näytelmä toki käsittelee lasten huonontunutta asemaa paljon laajemmin. Ollaan sen kovasti mainostetun hyvinvointiyhteiskunnan nurjalla puolella. Sossun naiset juoksevat ristiin rastiin ja yrittävät vähäisillä resursseillaan tehdä minkä voivat. Mikään ei kuitenkaan auta, koska osittain järjestelmäkin on mätä.

Pisa-tutkimuksissa ollaan kyllä kärjessä, samoin kansainvälisissä kilpailukyky- ja onnellisuusvertailuissa. Kuitenkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) raportin mukaan köyhyys Suomessa on kasvanut ja toimeentulo-ongelmat ovat yleisiä perus- ja vähimmäisturvan varassa elävillä. Lapsia elää nyt suhteellisen köyhyysrajan alapuolella saman verran kuin 1970-luvun alkupuolella. Toimeentulo-ongelmat ovat yleistyneet alle kouluikäisten lasten perheissä 2000-luvulla. Jne.

Entä mitä on tehty? Vaikkapa se, että vuonna 1994 poistettiin toimeentulotukia saavilta lapsiperheiltä lapsilisät. Suurin osa tämän iskun kohteiksi joutuneista on köyhiä yksinhuoltajaperheitä. Toimeentulotukia saavia lapsiperheitä on yli 50 000. Kymmenesosa lapsiperheistä ei siten saa lapsilisiä lainkaan. Tämäkään ei kuitenkaan kaikille riitä, vaan Kokoomuksen aivoriihissä päädyttiin syksyllä 2012 esittämään koko lapsilisäjärjestelmän romuttamista.

Kom-teatterin näytelmässä ei tällaisia tilastotietoja esitetä, mutta näytelmä pani kiinnostumaan faktoista. Lapsiin kohdistuneet pahoinpitelyrikokset ovat viime vuosina selvästi lisääntyneet; Suomi on korkealla sijalla erityisesti alle vuoden ikäisten lasten kuolemaan johtavissa pahoinpitelytilastoissa; vanhemmat pahoinpitelevät jollain tavalla arviolta noin 50 000 lasta vuosittain. Suomessa surmataan suhteellisesti laskien eniten lapsia länsimaissa; lapsen surmaa useimmiten mielenterveysongelmista kärsivä äiti.

Vuosittain yli sata suomalaisnuorta tekevät itsemurhan. Itsemurhayrityksiä arvellaan olevan 10-15-kertainen määrä. WHO:n tilastojen mukaan suomalaiset nuoret miehet tekevät viidenneksi eniten itsemurhia maailmassa. Nuorten naisten tilastossa: suomalaiset ovat toisena.

Lasten huostaanotot ovat yli kaksinkertaistuneet 2000-luvulla. Huostaanotettuja lapsia on tällä hetkellä reilusti yli 10 000. Tyypillisiä syitä huostaanottoon ovat vanhempien kasvatusongelmat, alkoholinkäyttö ja väkivalta.

THL:n tuoreen tutkimusraportin mukaan lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisy on aloitettava varhain kaikissa arjen kehitysympäristöissä. Lasten tilanne pitäisi myös ottaa huomioon aina, jos vanhemmilla on ongelmia.

Komin näytelmä on tehty tragikomedian keinoin. Silti ei paljon naurata. Paitsi se, kun pienen väärinkäsityksen perusteella mies sanoo toiselle, että tekös olette se, joka on saanut tuomion taposta – tämä vastaa: ”En ole istunut taposta, olen insinööri.”

Ohimennen näytelmässä sivutaan myös pedofiiliproblematiikkaa. Varsinkaan mies ei uskalla mennä auttamaan vaikkapa yksin kadulla itkeskelevää lasta, sillä joku voi tehdä ilmoituksen pedofiilistä.

P.S.
Oikaisu

Tutkijatohtori Ilkka Haapola oikaisi väitettäni lapsilisien poistamisesta vuonna 1994:

"Kyse oli vain siitä, että lapsilisät muutettiin muiden tulolähteiden (ansiotulojen, sosiaalietuuksien jne.) kanssa samanarvoisiksi toimeentulotukilaskelmissa huomioitaviksi tuloiksi ja samanaikaisesti lapsiperheiden toimeentulotukea (ns. lasten perusosia) korotettiin suurin piirtein lapsilisien verran. Tämä toimenpide ei siis paljoakaan muuttanut toimeentulotuen varassa elävien lapsiperheiden käteenjääviä tuloja. Sen ensisijainen tarkoitus olikin vähimmäisturvan selkeyttäminen ja virtaviivaistaminen. Siihen asti lapsiperheiden toimeentulotuen taso määritettiin niin, että se yhdessä lapsilisien kanssa takasi vähimmäistoimeentulon. Toimeentulotuen taso vastasi nyt suoraan lakisääteisen vähimmäistoimeentulon tasoa, ja jos perheen ensisijaiset tulot jäivät tuon tasoa pienemmiksi, niin erotus katettiin toimeentulotuella."

"Tästä 1994 toteutetusta vähimmäisturvan järkiperäistämisestä koitui toimeentulotuen saajille jopa pientä etua paria vuotta myöhemmin, kun lapsilisiä leikattiin 10 prosentilla. Vanhassa systeemissä tämä olisi merkinnyt välitöntä tulonmenetystä myös toimeentulotuen saajille. Sen sijaan nyt kävikin niin, että toimeentulotuki korvasi köyhimmille lapsiperheille tämän tulonmenetyksen aina vuoteen 1998 saakka, jolloin Lipposen hallitus vihdoin sai kovan, pari vuotta kestäneen väännön jälkeen tehtyä saman leikkauksen myös toimeentulotukeen."

"1990-luvun lama oli rankkaa aikaa, mm. nuorille lapsiperheille. Monissa tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu (mm. Karisto ym. Matkalla nykyaikaan, 1998), että perustoimeentuloturvaan ei paljonkaan kajottu ennen vuosikymmenen puoliväliä. Siihen käytiin käsiksi vasta Lipposen hallituksen ensimmäisessä budjetissa vuodelle 1996, jolloin mm. työmarkkinatuen lapsikorotuksista leikattiin 60 % (kuukausitasolla pahimmillaan yli 1000 mk) ja sairausvakuutuksen määräytymisperusteita muutettiin niin, että vähimmäisäitiyspäiväraha putosi runsaasta 1900 markasta 1500 markkaan (ja tälle vähimmäistasolle jäivät käytännössä kaikki ne uudet äitiysrahan saajat joiden päiväraha olisi vanhojen perusteiden mukaan ollut 1900-2100 mk/kk)."

kari.naskinen@gmail.com

Luokkataistelun henkeä

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on esittänyt vuosipalkkansa alentamista.160 000 eurosta 126 000:een. Presidentin kuukausipalkka on siis tällä hetkellä noin 13 300 euroa, ja tämä on verotonta, siis nettona käteen.

Niinistö antaa ymmärtää, että oleskeluyhteiskunnassa kaikkien pitää nyt tinkiä omista eduistaan. Niinistö kulkee nyt arvojohtajana moraalirintaman kärjessä – ja populistijohtaja Soinikin saa olla tarkkana, sillä Niinistö puhaltaa jo niskaan.

Oleskelijoita ovat esimerkiksi työttömät ja syrjäytyneet, jotka vain vetelehtivät muiden kustannuksella. Niinistön esimerkkiä noudattaen näiden muidenkin olisi myönnyttävä Kokkilan - Häkämiehen - Kataisen - EK:n ehdotuksiin palkanalennuksista ja työajan pidennyksistä.

On yllättävää, että Niinistö osoittautui sittenkin kovan oikeistolaisen politiikan edustajaksi, vaikka häntä on pidetty jopa Kokoomuksen yleistä linjaa pehmeämpänä, hieman inhimillisempänä ja humaanimpana. Kokoomuslaisen ”työväenpuolueen” presidenttiehdokkaasta on lopulta kuoriutunut kovapintainen luokkataistelija, joka Kokoomuksen nuorten liiton tavoin syyllistää niitä, jotka ovat kokoomuslaisittain katsoen ”heikointa ainesta”.

kari.naskinen@gmail.com

Autokaupan vapautumisesta puoli vuosisataa

Viime vuonna Suomessa myytiin noin 111 000 uutta henkilöautoa. Viime vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun henkilöautot vapautettiin tuontisäännöstelystä, ja se olikin iso asia Suomen autoistumiselle. Kun vuonna 1961 oli uusia autoja merkitty ensirekisteriin 27 800, niin autokaupan vapauduttua kesällä 1962 nousi sen vuoden rekisteröintimäärä 41 000:een. Vuoteen 1962 ajoittuu sekin merkkipaalu, että japanilaiset autot tulivat Suomeen, ensimmäisenä Autokeskus Oy:n lokakuussa tuoma laivalastillinen Datsun Bluebirdejä.

Autokaupassa ja Suomessa muutenkin elettiin taloudellista huippuvaihetta 1980-luvun lopulla, ja 1989 tehtiin kaikkien aikojen autoennätykseksi 177 000 uutta rekisteröintiä. Sitten iskivät pankkikriisi ja lama, ja 1993 henkilöautoja myytiin vain 55 800.

Puoli vuosisataa sitten myyntitilaston kärjessä oli Moskvitsh (kuva), joita 1962 myytiin 6062.

6062 Moskvitsh
5049 Volkswagen
4748 Skoda
4083 Ford
2072 Wartburg
1725 Peugeot
1648 Opel
1477 Simca
1329 Volga
1297 Renault
1110 Volvo
1072 Austin
  926 Mercedes Benz
  909 Morris
  529 Fiat

Tuonnin vapauduttua kärkeen nousi Ford. Mosse putosi viidenneksi, millä sijalla se oli pitkään seuraavinakin vuosina.

Mielenkiintoista on havaita, että vuoden 2012 tilaston kärki on melko samanlainen kuin 1962:n, Mossen tilalle on vain tullut yksi japanilainen: 1) Volkswagen, 2) Toyota, 3) Skoda, 4) Ford.

kari.naskinen@gmail.com

Niinistö ja jumala-aisti

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö lähtee siitä, että on olemassa joku jumala, joka on koko homman yläpuolella, ja siksi presidentti toivotti uudenvuodenpuheessaankin jumalan siunausta. Kun Niinistö näin menetteli, hän samalla asetti itsensä tuon epämääräisen jumalolennon viralliseksi edustajaksi maan päällä.

Samalla Niinistö myönsi nyt ensimmäisen kerran, että hän ei sittenkään halua olla koko kansan presidentti, vaikka hän vaalikampanjassaan tähän suuntaan itsestään puhui.

Niinistö kuuluu siihen Suomessakin koko ajan vähenevään joukkoon, jonka mielestä ihmisellä on erityinen jumala-aisti. Tämän aistin, sensus divinitatis, tunnisti ensimmäisenä uskonpuhdistaja Jean Calvin 1500-luvulla, ja tämän aistin avulla ihminen saa varmaa tietoa jumalasta. Kosmologian professori Kari Enqvist analysoi uudessa kirjassaan kalvinistista oppia, ja sen mukaan ihmisen uskonnottomuudelle on selityksenä se, että synti ja pahuus ovat turruttaneet tämän jumala-aistin. (Uskomaton matka uskovien maailmaan, WSOY 2012)

Synti taas on saatanasta, kuten Vatikaanissakin tiedetään. Vatikaanin radioasema on esimerkiksi julistanut, että ”Rooman yliopiston fysiikan laitoksella voi haistaa saatanan läsnäolon”. Samalla sai tuomion CERNin entinen pääjohtaja, kuuluisa italialainen fyysikko Luciano Maiani. Paavillisen aistimuksen vahvisti oikeaksi pääministeri Silvio Berlusconin parlamenttiin nostama tanssityttö Gabriella Carlucci, joka sanoi julkisesti epäilevänsä Maianin tieteellistä kyvykkyyttä.

Uudenvuodenpuheessaan Niinistö tarjosi Suomen korkeimmalta istuimelta omaa maailmankatsomustaan meille muillekin. Tämä on vastoin yhteiskunnallista katsomusvapautta. Tietyn sisäpiirin, samoin ajattelevien jumalansiunaustoivotus ei kuulu valtion ylimmän virkamiehen tehtäviin. Yksityishenkilönä Niinistö voi ajatella mitä lystää, mutta tasavallan presidenttinä hänen tulisi olla kaikenlaisten taikauskomusten yläpuolella ja jättää ne omaan arvoonsa.

Enqvistillä on hyvä vertailu siitä, mikä on tieteellisen tiedon ja jumala-aistin antaman tiedon välillä: ”Tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä mitään. Uskonto antaa kaikkiin kysymyksiin täsmälleen saman vastauksen: tutkimattomia ovat Herran tiet. Tämäkään lausuma ei selitä mitään, sillä se on identtinen tokaisulle ´en tiedä´.”

Niinistökään ei voi tietää mitään jumalan olemassaolosta. Hän kuitenkin käyttää sananvapauttaan, ja uskovaisilla sananvapaus onkin suurempi kuin muilla. Tästä oli osoituksena Vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton muutama vuosi sitten toteuttama kampanja, jossa linja-autojen kylkiin liimattiin iso teksti: ”Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä”. Se aiheutti valtavan vastalauseryöpyn aina piispa John Vikströmiä myöten. Sen sijaan ev.lut. kirkko sai rauhassa kampanjoida mainostekstillään ”Jesse diggaa sua ehdoitta”. Nyt Sale diggaa Jesseä.

kari.naskinen@gmail.com