Pitkästä pitkästä aikaa ovat dokumenttielokuvat palanneet elokuvateattereihin.
Omalta ”elokuvauraltani” en muista, että olisin 50 vuoteen nähnyt pitkiä
dokumentteja ennen paria viime vuotta muualla kuin aikoinaan elokuvakerhoissa, jolloin
tutuiksi tulivat Santiago Alvarezin,
Emile De Antonion, Luis Bunuelin, Joris Ivensin, Dziga
Vertovin ja muiden mestareiden klassikot. Nyt on kaupalliseen
teatterilevitykseen tullut useita suomalaisia dokumenttielokuvia, jotka ovat
kohtalaisen hyvin saaneet katsojiakin.
Suomen elokuvasäätiö antoi viime vuonna tuotantotukea noin 30 dokumenttielokuvalle. Yllättävä takaisku kuitenkin oli, että Yleisradio vähensi dokumenttitukeaan 40 prosenttia. Ylen merkitys on alalle iso, sillä televisio on joka tapauksessa tärkein esityspaikka dokumenttielokuville. Kiitosta Yle tietenkin ansaitseekin, ja esimerkiksi vuosi sitten Teema-kanavalla nähty, Peter von Baghin valitsema dokumenttielokuvien sarja oli loistava: mm. Nanook – pakkasen poika, Mies ja elokuvakamera, Les Hurdes – maa ilman leipää, 79 kevättä, Millhouse – valkoinen komedia.
Dokumenttielokuvan kulta-aikoja ovat olleet 1920-luku ja toinen maailmansota jälkimaininkeineen. Yleisesti ottaen trendi on ollut, että kun ajat ovat huonot, dokumenttielokuva nousee. Johtuu siitä, että dokumenttielokuva on sukua journalismille, ja kun ympäröivässä maailmassa asiat sujuvat kehnosti, astuvat kriitikot esiin.
Dokumenttielokuvan pioneeri Robert Flaherty sanoi, että dokumenttielokuvat ovat ”filmejä elämästä”. Sitten kun elämä taas on palannut suunnilleen raiteilleen, ei näitä elokuvia ole tehty yhtä paljon. Elokuvan historian klassikkoteoksessa, Arthur Knightin Elävissä kuvissa (1957) todettiin dokumenttielokuvan painuneen 1950-luvulla rappiotilaan.
Suomi ei ole nyt huonossa jamassa, mutta siitä huolimatta dokumenttielokuva elää historiansa parasta aikaa: Mama Africa, Miesten vuoro, Rouva presidentti, Säilöttyjä unelmia, Tuntematon emäntä, elokuvataiteen valtionpalkinnon saanut Kovasikajuttu ym.
Nykyisin televisio on dokumenttien keskeinen levitysmuoto. Kun jalkapalloilija Jari Litmasesta (kuva) kertova Kuningas Litmanen aikanaan saa tv-esityksensä, se kerää satoja tuhansia katsojia. Sama koskee dopingelokuvaa Sinivalkoinen valhe.
Litmas-elokuvan jo näinkin Finnkinon teatterissa. Se on hieno tarina Jari Litmasesta, joka kansainvälisiä mittareita käyttäen on yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisurheilijoita. Arto Koskisen ohjaama elokuva näyttää vähemmän näitä asioita seuranneillekin, miten suuresta asiasta on kysymys, kun mennään kansainvälisen jalkapalloilun megatasolle. Tuolla tasolla Litmanen pelasi, voitti kerran Mestareiden liigan maalikuninkuuden ja valittiin maailman kolmanneksi parhaaksi jalkapalloilijaksi! Siinä eivät keihäänheittäjien kultamitalit paljon vertailussa paina.
Se kuitenkin täytyy sanoa, että elokuva on liian pitkä (1:45) sellaiselle katsojalle, joka ei ole asiaan vihkiytynyt. Onhan aihe kuitenkin hyvin kapea, käsittelee yhtä jalkapalloilijaa. Elokuvan muotokin on yksinkertainen: Litmanen tekee hienoja maaleja ja sitten taas välillä puhuvat päät kehuvat Litmasta. Elokuva ei levene selittämään jalkapallon ”syvintä olemusta” ja syitä siihen, miksi se on maailman suosituin urheilumuoto.
Jari Litmasesta itsestään elokuva tarjoaa parempaa näköiskuvaa kuin mihin on totuttu. Litmasen haastattelut on voitu tehdä rauhassa ilman edessä tai takana olevaa ottelua ja ilman ympärillä pyörivää toimittaja- ja kameralaumaa. Näin Litmanen on pystynyt vapautumaan ja kertomaan asioista paremmin ja leppoisammin. Paljon jää kuitenkin vieläkin kertomatta, esimerkiksi perhe-elämäänsä Jari Litmanen ei halua juurikaan tuoda esille. Jari Litmasesta on tehty elokuva jalkapalloilijana, se siitä.
Yksi oikein huono kohtakin elokuvassa on: amsterdamilaisessa sairaalassa huonossa kunnossa oleva suomalaisnainen kertoo taistelleensa terveeksi siksi, koska Litmanenkin oli kamppaillut omien loukkaantumistensa kanssa. Ihmeparantuminen. Aamen.
[Tämä juttu on aiemmin julkaistu verkkolehti Hämeen Kaiussa, www.hameenkaiku.fi]
kari.naskinen@gmail.com
Suomen elokuvasäätiö antoi viime vuonna tuotantotukea noin 30 dokumenttielokuvalle. Yllättävä takaisku kuitenkin oli, että Yleisradio vähensi dokumenttitukeaan 40 prosenttia. Ylen merkitys on alalle iso, sillä televisio on joka tapauksessa tärkein esityspaikka dokumenttielokuville. Kiitosta Yle tietenkin ansaitseekin, ja esimerkiksi vuosi sitten Teema-kanavalla nähty, Peter von Baghin valitsema dokumenttielokuvien sarja oli loistava: mm. Nanook – pakkasen poika, Mies ja elokuvakamera, Les Hurdes – maa ilman leipää, 79 kevättä, Millhouse – valkoinen komedia.
Dokumenttielokuvan kulta-aikoja ovat olleet 1920-luku ja toinen maailmansota jälkimaininkeineen. Yleisesti ottaen trendi on ollut, että kun ajat ovat huonot, dokumenttielokuva nousee. Johtuu siitä, että dokumenttielokuva on sukua journalismille, ja kun ympäröivässä maailmassa asiat sujuvat kehnosti, astuvat kriitikot esiin.
Dokumenttielokuvan pioneeri Robert Flaherty sanoi, että dokumenttielokuvat ovat ”filmejä elämästä”. Sitten kun elämä taas on palannut suunnilleen raiteilleen, ei näitä elokuvia ole tehty yhtä paljon. Elokuvan historian klassikkoteoksessa, Arthur Knightin Elävissä kuvissa (1957) todettiin dokumenttielokuvan painuneen 1950-luvulla rappiotilaan.
Suomi ei ole nyt huonossa jamassa, mutta siitä huolimatta dokumenttielokuva elää historiansa parasta aikaa: Mama Africa, Miesten vuoro, Rouva presidentti, Säilöttyjä unelmia, Tuntematon emäntä, elokuvataiteen valtionpalkinnon saanut Kovasikajuttu ym.
Nykyisin televisio on dokumenttien keskeinen levitysmuoto. Kun jalkapalloilija Jari Litmasesta (kuva) kertova Kuningas Litmanen aikanaan saa tv-esityksensä, se kerää satoja tuhansia katsojia. Sama koskee dopingelokuvaa Sinivalkoinen valhe.
Litmas-elokuvan jo näinkin Finnkinon teatterissa. Se on hieno tarina Jari Litmasesta, joka kansainvälisiä mittareita käyttäen on yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisurheilijoita. Arto Koskisen ohjaama elokuva näyttää vähemmän näitä asioita seuranneillekin, miten suuresta asiasta on kysymys, kun mennään kansainvälisen jalkapalloilun megatasolle. Tuolla tasolla Litmanen pelasi, voitti kerran Mestareiden liigan maalikuninkuuden ja valittiin maailman kolmanneksi parhaaksi jalkapalloilijaksi! Siinä eivät keihäänheittäjien kultamitalit paljon vertailussa paina.
Se kuitenkin täytyy sanoa, että elokuva on liian pitkä (1:45) sellaiselle katsojalle, joka ei ole asiaan vihkiytynyt. Onhan aihe kuitenkin hyvin kapea, käsittelee yhtä jalkapalloilijaa. Elokuvan muotokin on yksinkertainen: Litmanen tekee hienoja maaleja ja sitten taas välillä puhuvat päät kehuvat Litmasta. Elokuva ei levene selittämään jalkapallon ”syvintä olemusta” ja syitä siihen, miksi se on maailman suosituin urheilumuoto.
Jari Litmasesta itsestään elokuva tarjoaa parempaa näköiskuvaa kuin mihin on totuttu. Litmasen haastattelut on voitu tehdä rauhassa ilman edessä tai takana olevaa ottelua ja ilman ympärillä pyörivää toimittaja- ja kameralaumaa. Näin Litmanen on pystynyt vapautumaan ja kertomaan asioista paremmin ja leppoisammin. Paljon jää kuitenkin vieläkin kertomatta, esimerkiksi perhe-elämäänsä Jari Litmanen ei halua juurikaan tuoda esille. Jari Litmasesta on tehty elokuva jalkapalloilijana, se siitä.
Yksi oikein huono kohtakin elokuvassa on: amsterdamilaisessa sairaalassa huonossa kunnossa oleva suomalaisnainen kertoo taistelleensa terveeksi siksi, koska Litmanenkin oli kamppaillut omien loukkaantumistensa kanssa. Ihmeparantuminen. Aamen.
[Tämä juttu on aiemmin julkaistu verkkolehti Hämeen Kaiussa, www.hameenkaiku.fi]
kari.naskinen@gmail.com