Tie pohjoiseen -leffan alkukuvissa nähdään pätkiä Jack Kerouac -elokuvasta Matkalla. Matkalla ollaan Kaurismäenkin elokuvassa, mutta ei yhtä rajusti ja syvältä luotaavasti. Alun komediallisten jaksojen jälkeen matkanteko muuttuu surumieliseksi balladiksi, kun isän ja pojan suhde sekä taakse jääneen elämän salaisuudet vähitellen paljastuvat. On iloja ja suruja. Koska kysymyksessä kuitenkin on leimallisesti viihde-elokuva, pyöristyvät jyrkimmätkin asiat pehmeäreunaisiksi. Meininki ei silti ole yhtä hauskaa kuin Junnu Vainion rallissa Matkalla pohjoiseen.
Loiri sanoi pari vuotta sitten, että ei enää lähtisi elokuviin, ellei käsikirjoitus olisi todella kiinnostava. Kaurismäen ja Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus tähän elokuvaan ei ole kovin kummoinen, mutta kyllähän se pitää myöntää, että Loiri saa omalla karismallaan juttuun ytyä. Edelmannin puisevuuskaan ei haittaa, sillä vastakohtana Loirille hän tekee vain lisää tilaa Loirille.
Loiri on kuin Litmanen, ylitse muiden. Kun joku sanoo Loirille, että haista sinä vittu, niin yleisö on myyty Loirin vastatessa, että hyvä idea.
Elokuvassa on joitakin loistavia jaksoja, ehkä paras, kun Loiri ja Edelmann menevät hotellin hiljaisen ravintolan orkesterikorokkeelle ja esittävät pöydässä istuvalle naiskaksikolle Kuolleet lehdet. Lopputekstien aikana kuullaan vielä duettona Juha Tapion Tuomittuna kulkemaan.
Kaikkiaan mukava tarina, joka aikanaan tulee televisiossa saamaan miljoonayleisön. Siitä huolimatta, että tarina on epäuskottava. Ei Musiikkitalossa esiintyvä tähtipianisti noin helposti olisi vedätettävissä hulttioisänsä reissulle varastetulla Pontiacilla Helsingistä Vaajakosken ja Tuurin kautta Kemijärvelle.
kari.naskinen@gmail.com