Iltalehdessä esitettiin viime viikolla muutamia tietokilpailukysymyksiä Miss Suomi -ehdokkaille. Sunnuntaina missiksi valittu Sara Chafak esimerkiksi veikkasi, että Kalevalan tekijä oli Väinämöinen. Eniten arveltiin tekijäksi Aleksis Kiveä, mutta kymmenestä tytöstä ei kukaan osannut nimetä oikeaa tekijää Elias Lönnrotia.
Kolme tiesi, että Erkki Tuomioja on ulkoministeri. Sen sijaan peräti kahdeksan osasi sanoa, että jääkiekkojoukkue KalPa on Kuopiosta. Tämä tosin onkin tärkeä tiedonalue, koska kohta kaikki kymmenen tyttöä ovat SM-liigapelaajien tyttöystäviä. Helsinkiläinen Sara Chafak kuului niiden kahden tietämättömän joukkoon, mutta kyllä hänkin varmaan sen älyää, että tärkeintä on tutustua HIFK:n ja Jokerien pelaajiin.
Missit ovat noin 20-vuotiaita, joten ainakin peruskoulu on käytynä. Joutuukin kysymään, mitä ne siellä koulussa oikein opettavat. Kai tällaiseen yleistietämättömyyteen on jokin yleisempikin syy.
Toisaalta ei tämä mikään suomalainen ilmiö ole. Stern-lehden teettämän selvityksen mukaan 18-30-vuotiaista saksalaisista vain 20 prosenttia tietää, mikä on Auschwitz ja mitä siellä on tapahtunut.
Suomi on aina pärjännyt erinomaisesti maailmanlaajuisessa Pisa-tutkimuksessa, mutta uusin tutkimustulos paljastaa, että suomalaisten koululaisten lukutaito on nyt heikentynyt. Opetushallituksen opetusneuvos Pirjo Sinko on todennut tästä, että ensimmäistä kertaa Suomen historiassa on lukutaito kääntynyt laskuun. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että tuhannet nuoret lähtevät peruskoulusta kykenemättä lukemaan jatko-opinnoissa riittävällä tasolla.
Helsingin yliopiston matematiikan laitoksen dosentti Marjatta Näätänen on nähnyt, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen uusien opiskelijoiden matematiikantaidotkin ovat heikentyneet dramaattisesti. Nykyisistä ylioppilaista iso osa ei selviytyisi edes vanhan keskikoulun laskennon pääsykoetehtävistä – puhumattakaan peruskoulun päättävistä.
Ylioppilaskokeen hyväksymisrajaakin on jouduttu alentamaan, jotta reputtajien määrä ei olisi noussut kohtuuttoman suureksi.
kari.naskinen@gmail.com
Uusi Lahti Cup lässähti viimeisellä kerrallaan neljän joukkueen kaikki pelaa -tapahtumaksi, josta puuttuu jatkoonpääsyjännitys. On joka tapauksessa 30-vuotisen taipaleen loppurätingin aika. Kun kunkin vuoden neljälle parhaalle annetaan pisteitä 4, 3, 2, 1, muodostuu maratontaulukko ennen tämän viikonvaihteen pelejä seuraavaksi:
HJK 47
Haka 40
Kuusysi 40
FC Lahti 30
MyPa 17
TamU 13
KuPS 10
Reipas 10
Ilves 9
Inter 9
Jaro 8
Jazz 6
Kotkan TP 6
TPS 6
TPV 5
FinnPa 4
Jokerit 4
MP 4
TP-Seinäjoki 4
Suomen maajoukkue 4
MIFK 3
PPT 3
Ruotsin maajoukkue 3
TVMK (Viro) 3
Lahden kaupunkijoukkue 2
Koparit 2
KePS 2
OTP 2
PP-70 2
Allianssi 1
FC Daugava (Latvia) 1
Norjan maajoukkue 1
PK-35 1
Ponnistus 1
kari.naskinen@gmail.com
Uusi suomalainen komedia Hulluna Saraan on pieni, kevyt tarina isästä ja pojasta, jotka rakastuvat samaan tyttöön. Amerikkalainen Sara on tullut kesäksi Suomeen vetämään amerikkalaisen rivitanssin kurssia ja muutamien sattumusten kautta juoni lähtee liikkeelle. Kyllähän elokuva toimii, mutta jää melko vaatimattomaksi. Vika on siinä, että perusasetelma laukeaa liian aikaisin, kun "kolmiodraama" paljastuu kaikille osapuolille. Kunnon komediallisen virityksen olisi saanut, jos homma ei olisi niin nopeasti paljastunut, vaan komediallista tapahtumista olisi viety eteenpäin perinteisillä väärinkäsitysjutuilla.
Kotimaiset elokuvat ovat tätänykyä teknisesti hyviä, mutta sisällön kanssa on niin ja näin. Populaarikulttuurin tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Markku Koski kirjoittaa uudessa kirjassaan osuvasti: "Moni katsoo elokuvaa samalla tavalla kuin niityllä märehtivät lehmät ohikiitävää junaa. Se ehkä kiehtoo ja kiinnostaa niitä, muttei merkitse mitään sen kummempaa." (Sydän hihassa, WSOY 2011)
Tällaiselle katsojakunnalle Hulluna Saraan menee. Samuli Valkama on ohjannut elokuvan läyhäsestä käsikirjoituksesta sellaiseksi nuorten välipalaksi, josta ei syötyään jää mitään makua. Katsojia saattaa houkutella Saraa esittävä australialainen Emilie de Ravin, joka tuotantoyhtiön tiedotteen mukaan on esiintynyt tv-sarjoissa Roswell ja Lost sekä muutamissa pitkissä elokuvissa. Söpö tyttö.
Miehet ovat sympaattinen Jussi Nikkilä ja hänen isäänsä, parhaat päivänsä nähnyttä rokkitähteä esittävä Ville Virtanen. Jonkinlaista särmää tuo sentään isän vanhaa heilaa esittävä Tiina Lymi.
Elokuva on kuvattu Luolavuoren lähiössä Turussa. Yleiskuvat alueesta eivät ole yhtä komeat kuin Vares-elokuvien Turusta, mutta ilmeisesti pienellä budjetilla on liikkeellä oltukin.
kari.naskinen@gmail.com
Eniten myyty automalli viime vuonnakin oli Toyota Corolla. Toiseksi nousi Hyundai Elantra ja kolmas oli kiinalainen Wuling Sunshine. Kiinalaisen auton kohdalla puhutaan 3,8 metriä pitkästä minivanista (kuva) eli vastaavanlaisesta kuin ovat Suomessa esimerkiksi tilataksit, mutta mahdollista on, että myyntitilastoon lasketaan mukaan myös Wuling Sunshinen avolavapaku.
Seuraavassa 25 myydyintä automallia:
1 020 000 Toyota Corolla
1 010 000 Hyundai Elantra
943 000 Wuling Sunshine
919 000 Ford Focus
815 300 KIA Pride
781 100 Ford Fiesta
780 000 VW Polo
745 000 VW Jetta
726 000 Toyota Camry
702 000 Fordin F-sarja
691 000 Chevrolet Cruze
648 000 VW Golf
590 000 Nissan Tiida/Versa
574 000 Opel/Chevrolet Corsa
565 000 VW Passat-malli-
555 100 Honda Civic
550 000 Toyota Yaris/Vios
528 000 Honda CR-V
515 000 Hyundai Sonata
487 000 Honda Accord
478 000 Chevrolet Silverado
472 000 Suzuki Alto
464 000 Opel/Chevrolet/Buick Astra
455 000 Toyota Hilux
426 000 Toyota Prius
COROLLA KAIKKIEN
AIKOJEN YKKÖNEN
Kaikkien aikojen myyntitilaston kärki (luvut miljoonia):
32,0 Toyota Corolla
30,0 Fordin F-sarja
25,0 VW Golf
22,3 VW kupla
20,0 Ford Escort
17,7 Honda Civic
16,5 Fordin T-malli
15,8 Honda Accord
14,1 VW Passat
14,0 Chevrolet Impala
12,5 Ford Fiesta
12,0 Opel/Vauxhall/Chevrolet Corsa
11,9 Oldsmobile Cutlass
11,7 Chrysler Voyager
10,5 Toyota Camry
10,4 Mazda 323
10,0 Opel/Vauxhall/Chevrolet/Buick Astra
9,8 BMW:n 3-sarja
9,2 Fiat Uno
8,9 Renault Clio
8,8 Renault 5
8,2 Ford Mustang
8,1 Renault 4
6,8 Fiat Punto
6,7 Ford Taurus
kari.naskinen@gmail.com
Näiden vaalien yksi voittaja on jo nyt ns. sosiaalinen media (some). Varsinkin Facebookin ja Twitterin kautta on käyty erittäin vilkasta vaalikeskustelua, ja ehdokkaat itsekin ovat hyödyntäneet tätä ilmaista viestintämahdollisuutta lukuunottamatta Timo Soinia, joka ilmeisesti ei usko kannattajiensa osaavan käyttää tietokoneita ja internettiä. Kaikilla muilla ehdokkailla oli ennen ensimmäistä kierrosta vaalivideot Youtubessakin.
Tuoreen tiedon mukaan Pekka Haavisto on juuri ohittanut Sauli Niinistön "Facebook-fanittajien" määrissä. Tällaiset vertailut ovat arkipäivää varsinkin Yhdysvalloissa. Siellä pidetään jatkuvasti tarkkaa kirjaa esimerkiksi siitä, miten paljon Fb-tykkääjiä on eri palloilusarjojen joukkueilla, ja määrät ovat isoja.
TV 2:ssa on alkanut jo erityinen ohjelmakin, jonka rungon muodostavat somen välityksellä ohjelmaan lähetyt aiheet, kysymykset ja kommentit. Tämä arkipäivisin klo 19.20 alkava kymmenminuuttinen Suora linja on tosin vielä sekava, koska tekijät eivät ole saaneet kunnolla järjestykseen Facebook- ja Twitter-viestejä + Skype-haastatteluja. Nyt vain pitäisi huolehtia siitä, etteivät kaikki ajankohtaisohjelmat muutu tällaisiksi.
Eikä kannata antaa periksi kaikkein aktiivisimmille somen käyttäjille. Yksikin tällainen valitti jossakin sitä, että presidenttiehdokkaat eivät riittävän kuuliaisesti vastanneet hänen heille esittämiinsä kysymyksiin. Eivät ehdokkaat eivätkä edes heidän avustajansa voi koko ajan päivystää koneidensa ääressä ja olla vastaamassa kaikille.
Nykyaikaa tämä nyt joka tapauksessa on. Tänäänkin ovat omat kaverini Facebookissa ja seuraajani Twitterissä kommentoineet vaaleja niin ahkerasti, että en ole viitsinyt niitä enää lukea.
Naistenlehti Olivia on jo toteuttanut tämän vuoden ensimmäisen numeronsa "joukkoistamalla". Lehti on rakentanut järjestelmän, mistä käytetään termiä crowdsourcing. Digitaalisen työkalun avulla lukijat pääsevät osallistumaan toimituksen työhön, antamaan palautetta ja päättämään osittain lehden sisällöstä sekä ulkoasusta.
Hankkeen vetäjä on tutkija-toimittaja Tanja Aitamurto, joka valmistelee väitöskirjaa crowdsourcingista vierailevana tutkijana Standfordin yliopistossa Yhdysvalloissa.
”On kiinnostavaa nähdä kuinka journalistisen prosessin avaaminen vaikuttaa Olivian sisältöön: tuleeko jutuista erilaisia, koska ne syntyvät uudella tavalla. Crowdsourcingin avulla Oliviassa syntyy uudenlainen silta paperilehden ja digitaalisen tekemisen välille”, Tanja Aitamurto sanoo.
Politiikkaan liittyen tällä some-villityksellä on kummallisiakin vaikutuksia. Ainakin Lahden kaupunginvaltuustosta on kesken kokousten lähetetty Facebook-viestejä. Kun siellä ennen luettiin iltapäivälehtiä, niin nykyisin näplätään älypuhelimia ja iPadeja.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden oopperayhdistys täyttää keväällä 50 vuotta, joten olikin jo aika saada Giuseppe Verdin upea Trubaduuri Lahteenkin. Se on laulullisesti vaativa, ja sekö lienee ollut syynä, ettei sitä aikaisemmin ole täällä esitetty. Vaikka kyllähän Lahden ooppera on koviinkin suorituksiin yltänyt, se on mm. ainoa maakuntaooppera, joka on kutsuttu Savonlinnan oopperajuhlille esiintymään.
Lahden Trubaduuri on hyvä. Helsinkiläiset ammattiarvostelijat olivat väärässä haukkuessaan sen, Rondo-lehden päätoimittaja Harri Kuusisaari Etelä-Suomen Sanomissa ja Hannu-Ilari Lampila Helsingin Sanomissa. Motkottivat jopa siitä, että oopperan juoni on sekavan monimutkainen. Mitä sekavaa siinä nyt on, koska jutun juonihan paljastetaan katsojille heti alussa; ainoa sekavuudesta kärsivä taitaa olla kreivi Luna, jolle lopussa tulee yllätyksenä, että teloituttamansa Manrico olikin hänen veljensä.
Noiden arvostelujen perusteella voisi luulla, että nämä rondot ja lampilat eivät oopperoita kovin paljon tunnekaan, tai sitten heidän Lahden-reissunsa oli mennyt pilalle - jos vaikka Z-junassa oli sattunut jotakin epämukavaa.
Ei esitys tietenkään ole samaa luokkaa kuin esimerkiksi viimevuotinen Trubaduuri Metropolitanissa, jonka pääsi Suomessakin näkemään elokuvateatterissa. Toki Sondra Radjanovski ja Dmitri Hvorostovski vetivät komeammin kuin Satu Jaatinen ja Raimo Laukka, ja levyllä Jussi Björling laulaa vakuuttavammin kuin Lahdessa Kalle Koiso-Kanttila.
Tästä huolimatta Lahden esitys on laulullisestikin erinomainen. Ei esimerkiksi olisi yllätys, jos sopraano Satu Jaatisesta lähitulevaisuudessa tulisi seuraava tämän kaupungin iso oopperatähti Kirsi Tiihosen, Lilli Paasikiven ja Mika Pohjosen jälkeen. Erikoisen hyvin roolinsa hoiti myös kouvolalainen bassobaritoni Heikki Aalto, jolla jo onkin ollut soolotehtäviä Kansallisoopperassa. Baritoni Raimo Laukka ei ehkä enää ole kirkkaimmassa kunnossaan, mutta roolityö kreivi Lunana oli vakuuttava. Virolainen mezzosopraano Merle Silmato mustalaisäitinä lauloi hyvin, mutta sellainen romanihenkinen värikkyys puuttui näyttelemisestä.
Ammattiarvostelijat kiinnittivät huomiota siihen, että oululaiselta Kalle Koiso-Kanttilalta jäi korkea c laulamatta. Otin etukäteen selvää, mistä aariasta on kysymys, ja totta totta, aariassa Di quella pira Koiso-Kanttila keplotteli korkean c:n ohi.
Lahden oopperakuoro on tunnetusti korkealaatuinen. Niin nytkin. Kuoron liikkuminen oli paikoin vähän hajanaista, mutta laulu kulki, esimerkiksi hieno Miserere soi lämpimiä väreitä aiheuttaen.
Sama koskee orkesteria. Atso Almila johti sitä taas mallikelpoisesti. Kai on niin, että Trubaduurin isoista kokonaisuuksista orkesteri on paras, täys kymppi.
Lavastaja Minna Välimäki hallitsee kaupunginteatterin ison näyttämön. Jylhä lavastus on komea ja se liikkuu hyvin sekä syvyys- että korkeussuunnassa.
Niin innostunut olin Lahden Trubaduurista, että illalla piti lähteä Aleksin Pubin karaokeen huitaisemaan Saarenmaan valssi; sukulaiset kehuivat, että meni melkein kuin Georg Otsilla.
KYMMENEN PARASTALahden ooppera ry:n 50-vuotisen toiminnan kunniaksi tähän vielä sen kaikkien aikojen kymmenen kärki (vuodesta 1970 alkaen, koska vasta silloin tulin Lahteen oopperoitakin katsomaan):
1. Puccini: La Boheme (2007)
2. Tshaikovski: Jevgeni Onegin (1981)
3. Puccini: Tosca (1979)
4. Sallinen: Ratsumies (1987)
5. Verdi: Trubaduuri (2012)
6. Bizet: Carmen (1972)
7. Verdi: Otello (1983)
8. Mascagni: Cavalleria rusticana (1971)
9. Smetana: Myyty morsian (1980)
10. Leoncavallo: Pajazzo (1971)
On siellä ollut kovia tekijöitä, Ritva Auvinen, Heikki Keinonen, Kalevi Koskinen, Pertti Lehtinen, Aili Purtonen, Esa Ruuttunen, Tapani Valtasaari jne.
kari.naskinen@gmail.com
Keskisuomalaisen entinen päätoimittaja, professori Erkki Laatikainen ehdotti kolme vuotta sitten, että seuraavaksi tasavallan presidentiksi valittaisiin Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen. Näin ei tapahtunut, vaan nyt Suomen rikkaimmisto saa oman presidenttinsä. Tämän takeena on ollut, että rikkaimmisto on koko vaalikampanjan ajan ollut voimakkaasti presidenttiehdokas Sauli Niinistön tukena.
Vaikutusvaltaisimmassa asemassa yhteiskunnassa oleva porukka on tehnyt vaalikampanjaa sekä Kokoomusta rahoittamalla että omia tiedotusvälineitään hyödyntämällä. Laatikainen on nähnyt, että media on puolensa valinnut: esimerkiksi MTV3, Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Iltalehti, Aamulehti, Kauppalehti ja paljolti Yleisradio ovat Niinistön takana.
Maakuntien isot sanomalehdet kuuluvat pääosin samaan sarjaan. Lahdessa tein vertailun siitä, miten Etelä-Suomen Sanomat noteerasi presidenttiehdokkaiden vierailut Lahdessa. Isot kuuden palstan jutut lehti teki Sauli Niinistöstä, Paavo Lipposesta ja Pekka Haavistosta, mutta sen verran piti eroa saada aikaan, että Lipposesta pantiin lehteen takaapäin otettu kuva. Puolet pienemmät jutut olivat Paavo Arhinmäestä ja Paavo Väyrysestä sekä vielä pienemmät Timo Soinista ja Sari Essayahista.
Televisiossa eniten puheaikaa on annettu Niinistölle.
Luonnollistahan tämä tietenkin on. Mahdollisuuksiaan käyttävät ne, joilla siihen on eniten varaa. Kannattajat panostavat siihen ehdokkaaseen, jonka he olettavat parhaiten edistävän etujaan. Kun tiedotusvälineistön vaikutusvaltaisin osa on lähellä kokoomuslaista ajattelua olevien hallussa, on selvää, että tämä näkyy vaalien tuloksessa. Eikä kysymys ole vain tiedotusvälineiden omistussuhteista, sillä kuten Laatikainen nyt kirjoitti, "journalistien enemmistö on tämän päivän Suomessa kokoomuslaisia ja vihreitä" (blogi 16.1.). Ei olisi enää yllätys, jos vaalien toiselle kierrokselle menisivät Niinistö ja Haavisto.
Lehtimaailmassa on tapahtunut iso mullistus. Vastikään on neljä pientä demarilehteä jouduttu taloussyistä lakkauttamaan. Kohta on jäljellä vain muutama iso lehtitalo. Helsingin Sanomat omistaa jo palan Etelä-Suomen Sanomiakin, jonka hallituksessa istuu myös Hesaria kustantavan Sanoma Newsin toimitusjohtaja Pekka Soini. Sanoma Oy:n Oikotie Oy:ssä ovat nykyisin omistajina myös Etelä-Suomen Sanomat, Kaleva ja Turun Sanomat.
Oman yhtenevän ryhmänsä muodostaa Keskisuomalaisen ympärillä oleva ryhmittymä. Laatikaisen entinen työnantaja omistaa myös Savon Sanomat, Iisalmen Sanomat ja Warkauden Lehden. Lisäksi sen yhteistyökumppaneihin kuuluvat samaan ulkoasuun muokatut Etelä-Suomen Sanomat ja Karjalainen sekä Ilkka ja Pohjalainen.
Ei tällaisille kokoonpanoille pienemmät mitään mahda. Eivät Toivo Sukarin Masku-mainokset Uutispäivä Demarissa paljon auta. Niinistön tukena oleva Sukari vain laskee, että on hyvä pitää suhteita yllä varmuuden vuoksi myös toiseen suuntaan. Samasta oli kysymys, kun lakkautettu Viikko-Häme (SDP) sai ilmoitustuloja Osuuskauppa Hämeenmaalta ja välillä muiltakin isoilta lahtelaisyrityksiltä - ikään kuin ojennettiin kättä ay-liikkeelle.
Mutta nyt siis Niinistö. Vaikka presidentiltä on valtaa hävinnyt, on presidentti edelleen "maan isä" tavalla tai toisella, riippuu siitä, miten presidentti roolinsa ottaa. Eikä Niinistö mikään patamusta mörkö ole, vaikka rikkaimmiston suosikki onkin. Parempi sentään Niinistö kuin Jorma Ollila, jota Niinistö houkutteli porvareiden yhteisehdokkaaksi vuoden 2000 vaaleihin. Kokoomuskaan ei voi olla ollenkaan varma Niinistön lojaalisuudesta, sen verran eri linjoilla Niinistö on ollut Kokoomuksen nykyjohdon kanssa joissakin asioissa.
kari.naskinen@gmail.com
Kesän taidenäyttelyistä yksi tärkeimmistä on nykyisin Salmelassa Mäntyharjulla. Taidekeskus Salmelan ensi kesän näyttelyn 13 taiteilijasta kaksi on taas Lahden taideinstituutista valmistuneita, taidemaalari Juha Kuosmanen ja kuvanveistäjä Elisa Lientola (kuvassa hänen "Satasilmäinen järkensä", 2008). Muut esille pääsevät taiteilijat ovat:
TAIDEMAALARIT
Kristian Krokfors, Helsinki
Milla Kuisma, Tampere
Tapani Mikkonen, Espoo
Marika Mäkelä, Helsinki
Tuomas Mäntynen, Helsinki
Topi Ruotsalainen, Kuopio
GRAAFIKOT
Tiina Kivinen, Espoo
Johanna Koistinen, Helsinki
Tuula Lehtinen, Tampere
KUVANVEISTÄJÄT
Aaron Heino, Helsinki
Arvo Siikamäki, Helsinki
kari.naskinen@gmail.com
Kumpi on parempi, moottoripyöräilyn sivuvaunuluokan maailmanmestari vai jääkiekon MM-kisojen pistepörssin voittaja? Onko kovempi juttu voittaa maailmanmestaruus hiihtosuunnistuksessa vai voimanostossa?
On paikallaan, että urheiluvuoden menestyjät pannaan huomenna maanantaina paremmuusjärjestykseen nimenomaan Hartwall-areenalla, joka on urheiluviihteen ja usein muunkin viihdebisneksen keskeinen paikka Suomessa.
Alun kysymyksiin en osaa vastata. Koska kuitenkin olen vanhaa perua Urheilutoimittajain liiton jäsen, osallistuin äänestykseen. Kun en pystynyt järjestämään eri urheilulajeja toinen toistensa edelle, äänestin pelkästään omien mieltymysteni mukaan, ja ykköseksi nousi ylivoimaisesti sen ihmeellisen riemastuttavan ilmaveivimaalin kiekkokisoissa tehnyt Mikael Granlund.
Granlundin maali oli meille suomalaisille tärkeä. Sen näki televisiosta 1,7 miljoonaa suomalaista. Tätä suuremmat katsojaluvut olivat viime vuonna vain tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla (2,3 miljoonaa), saman illan puoli yhdeksän uutislähetyksellä (2,2) ja MM-kisojen loppuottelulla Ruotsia vastaan (2,1).
Granlundin maali oli viime vuoden paras yksittäinen viihdetapahtuma. Siksi Granlund. Koska tällaista listaa ei voi absoluuttisen oikein kukaan tehdä, kirjoitin omalle listalleni oman mieltymykseni mukaan neljä moottoriurheilijaa, ja otin mukaan myös kolme omien nykylajieni edustajaa. Niin että tällaisiin pohjiin maanantain gaalaillan palkitsemiset perustuvat.
1. Mikael Granlund, ilmaveivimaailmanmestari
2. Juha Salminen, maailman kaikkien aikojen paras enduroajaja, taas maailmanmestaruus
3. Osku Palermaa, keilaaja maailman huipulla, PBA World Championshipin voitto
4. Peetu Piiroinen, kolmannen kerran voitto lumilautailijoiden tärkeimmässä sarjassa (TTR-kiertue)
5. Joonas Kylmäkorpi, maarata-ajon maailmanmestari toisen kerran peräkkäin
6. Mika Ahola, viisinkertainen enduron maailmanmestari
7. Mikko Oivanen, lentopallon Maailmanliigan pistepörssin voittaja
8. Pekka Päivärinta, sivuvaunuluokan maailmanmestari
9. Jarkko Nieminen, jatkoi viime yönä hyvää pelaamistaan
10. Roope Korhonen, vuoden paras pesäpalloilija
kari.naskinen@gmail.com
Israelilaisen Savyon Liebrechtin (64) näytelmä Hannah ja rakkaus on alkuperäiseltä nimeltään The Banality of Love, missä on viittaus politiikan teoreetikon Hannah Arendtin kirjaan The Banality of Evil. Pahuuden arkipäiväisyydestä näytelmä nimenomaan kertoo. Se on kuvaus Hannah Arendtin ja filosofi Martin Heideggerin rakkaussuhteesta, mikä oli kaikin tavoin epäsymmetrinen. Kun suhde alkoi 1924, oli Heidegger 35-vuotias yliopiston lehtori ja Hannah 18-vuotias opiskelija. Heidegger oli kova natsi ja Hannah juutalainen, Heideggerin oma "pikku jude".
Heidän rakkaudessaan sinänsä ei ollut mitään pahaa. Rakkaus vain oli suurempi kuin Heideggerin silloin levittämä pahuus. Heidegger oli kansallissosialistisen puolueen jäsen ja 1933 hänet nimitettiin Freiburgin yliopiston rehtoriksi, joka virkaanastujaispuheessaan kehotti kuulijoitaan kannattamaan Adolf Hitleriä. Hän myös antoi määräyksen natsitervehdyksen käyttämisestä yliopistoalueella. Heideggeria pidettiin yhtenä natsien ideologina vuoteen 1934, jolloin hänen sanotaan eronneen puolueesta. Toisten tietojen mukaan hän kuitenkin maksoi jäsenmaksunsa aina vuoteen 1945 asti; näin sanoo ainakin Heideggerin natsismia tutkinut Victor Farias.
Vuosia sinne tai tänne, natsi Heidegger oli. Hänen filosofisen ajattelunsa on kuitenkin mielenkiintoista, kun sitä tietenkin peilaa nimenomaan natsismiin, sillä Heideggerin yksi perusprinsiippejä oli "silleen jättäminen", mistä hän kirjoitti kirjankin. Saksassakin asiat jätettiin aikoinaan "silleen", annettiin vain viedä eikä vikisty.
Hannah Arendt oli samaa mieltä. Hän selitti natsien pahuuden niin, että se oli silloin arkipäiväisyyttä, jonka annettiin rullata eteenpäin omaa rullaustaan. Toteltiin niin kuin alamaisten kuuliaisesti piti. Tätä problematiikkaa käsittelee myös Jari Juutinen näytelmässään Minä olen Adolf Eichmann (2005). Eichmannkin oli vain "junanlähettäjä", joka noudatti aikatauluja - junien piti lähteä täsmällisesti ajallaan, oli sitten määränpäänä Auschwitz tai Dachau. Juutisen mielestä 2000-luvun mukavuudenhakuisella ja itsekeskeisellä länsimaisella ihmisellä ei ole juuri varaa tuomita Adolf Eichmannia. - "Me käymme Thaimaassa lomalla, vaikka tiedämme lentämisen vaikutukset ympäristöön. Ostamme tuotteita, jotka tiedämme lasten valmistaneen keskitysleiriolosuhteissa. Onkohan meistä todella heittämään sitä ensimmäistä kiveä?"
Liebrecht on sanonut, että "pahan arkipäiväisyys on mekanismi, joka auttoi natseja tekemään eron itsen ja todellisuuden välille. Arendtilla oli tämä sama erottelu omassa elämässään ja omissa tunteissaan. Siitä huolimatta, että hän tiesi sen olevan väärin. Hän tiesi, mutta seurasi sydäntään."
Teki väärin. Ei rakkaudenkaan nimissä saisi tehdä mitä tahansa. Vielä aikuisenakin, Yhdysvaltoihin muuttaneena, hän yritti käännättää Heideggerin käsikirjoituksia englanniksi. Vuonna 1961 hän oli Israelissa raportoimassa Eichmannin oikeudenkäyntiä New Yorker -lehdelle, ja kun hän kirjoitti tapahtumista myös kirjan, hän toi esille saksanjuutalaisten johdon yhteistyöhankkeita natsien kanssa toisen maailmansodan aikana. Israelissa Arendtia syytettiin Eichmannin puolustuksen avustamisesta.
Liebrechtin näytelmä palkittiin Israelissa 2009 vuoden parhaana näytelmänä. Erinomainen se on nyt myös Suomessa, jossa sen ensi-ilta oli viime kesänä Korjaamolla Helsingin teatterifestivaaleilla. Nyt sama produktio menee Lahden kaupunginteatterissa, 15.2. se siirtyy Turun kaupunginteatteriin ja 28.2. Tampereen työväen teatteriin.
Esitys on hyvä. Taru Mäkelä on ohjannut sen perinteisen puheteatterin kaavaan, ei ole videopätkiä keskitysleireistä eikä muutakaan modernia, vaan tarinaa vie eteenpäin Kirsti Simonsuuren suomentama teksti. Hannah Arendtia esittävät Elena Leeve ja Seela Sella, Heideggeriä Matti Onnismaa sekä kahta muuta henkilöhahmoa Kasimir Baltzar. Vaikka näyttelijät tekevät hienoa työtä, niin Hannahin ja Heideggerin intohimon esittäminen jää vaisuksi, sillä rajusta intohimostahan kysymys oli.
kari.naskinen@gmail.com
Kävin juuri katsomassa Arto Salmisen romaaniin perustuvan elokuvan Varasto. Illalla on vuorossa Savyon Liebrechtin näytelmä Hannah ja rakkaus Lahden kaupunginteatterissa. Molemmat on ohjannut kuuluisan elokuvasuvun Taru Mäkelä.
Varastollakin on yhteys Lahden kaupunginteatteriin, jossa se esitettiin viime vuonna. Taru Mäkelä on ehdolla ohjaaja-Jussin saajaksi, eikä huono valinta olisikaan. Elokuva noudattelee tietenkin Salmisen tekstiä, mutta on erilainen kuin näytelmäversio. Elokuva on selvästi kepeämpi verrattuna näytelmään, joka oli yhteiskunnallisessa läpikäynnissään armottoman suorasanainen.
RTV-myymälän kassaneitiä esittävä Minttu Mustakallio selaa yhdessä kohtauksessa hetken Stephen Hawkingin Ajan lyhyttä historiaa (WSOY, 1988). Elokuvan nähneille voi kuitenkin oheislukemiseksi suositella Juha Siltalan Työelämän huononemisen lyhyttä historiaa (Otava, 2004). Kassaneidillä ei ole hajuakaan mistään, toisin kuin päähenkilöllä, kellarikerroksessa työskentelevällä varastomies Rouskulla (Kari-Pekka Toivonen), joka vastaa myymälänhoitajan sisäpuheluun: "Oletteko te siellä alhaalla?" - Rousku: "Kyllä ollaan, alemmas ei enää päästä".
Kun ison myymäläketjun johtaja (Esko Salminen) pitää esitelmää omasta yrittäjänurastaan, hän korostaa, että tärkeintä on, mitä viivan alle jää. Siihen toinen varastomies Raninen (Aku Hirviniemi) vastaa: "Viivan alla ollaan me".
Rousku ja Raninen ovat poikamiehiä, eivät siis ex-aviomiehiä, mutta Rousku tietää hyvin tarkkaan asemansa yhteiskunnassa: "Minä olen ex-ihminen". Rouskun ja Ranisen paikka on varasto, ja sinne vie joskus tulevaisuudessa myös heidän lastensa tie. Köyhyys ja huono-osaisuus ovat periytyviä, kuten tutkimustuloksetkin todistavat. Köyhät kyykkyyn ja pimeään varastoon. Siellä niiden on "hyvä olla", kunhan niille hommataan halpaa viinaa ja pornoa.
Asiat ovat niin huonosti, että enää ei ole jäljellä solidaarisuuttakaan. Eikä köyhällä ole varaa moraaliinkaan. Joskus ei kaveria jätetty, nyt jätetään, sillä yhteisvastuu ei enää kuulu järjestelmään. Rousku näyttää tämän toteen työpaikallaan.
Tämä kaikki käydään läpi elokuvassakin, mutta kokonaisuudessaan se on kuitenkin kevyt komedia. Tähän suuntaan on vienyt sekin, että tekstistä on karsittu räävittömiä sanoja ja sanontoja siksi, että elokuvalle oli pyritty saamaan rahoitusta myös kirkon taholta; ei kuitenkaan saatu.
Taru Mäkelä on jopa puolustellen (häpeillen?) paljastanut, että hän halusi tehdä elokuvan vain yleisöä varten (tarkoittaa tietenkin ns. suurta yleisöä = paljon katsojatuloja). Taru Mäkelän sormessa on Taideteollisen korkeakoulun maisterin sormus varustettuna tekstillä "Pro Arte Utili" (hyödyllisen taiteen puolesta), ja Taru Mäkelä tulkitsee niin, että elokuvaa ei kannata tehdä pelkästään itseilmaisuun tai muille tekijöille.
"Elokuva on kuin lahja, joka on lämpimin ajatuksin paketoitu katsojan avattavaksi", kirjoittaa Taru Mäkelä. (Episodi 29.12.2011)
Tätä lämpimyyttä ohjaaja korostaa vielä elokuvan lopussa, jossa on turhanaikainen epilogi siitä, miten hyvin asiat lopulta ovat. Kaupunginteatterin näytelmästä ei poistuttu lämpimiin ajatuksiin vajonneina.
Tästä huolimatta elokuva on omassa lajissaan hyvä. Dialogi on herkullista. Parasta komedianäyttelemistä pitkiin aikoihin. Pienemmissäkin rooleissa tehdään taitavaa työtä, mistä yhtenä osoituksena on Hannele Laurin Jussi-ehdokkuus naissivuosasta.
Entä elokuvantekijöiden moraali? Varaston tiedoista elokuvayleisö näkee, että mukana on myös Vesa-Matti Loiri, mutta rooli on niin pieni, että jos katsoja sopimattomalla hetkellä kaivaa nenäliinaa taskustaan, voi Loiri jäädä huomaamatta.
kari.naskinen@gmail.com
Viulisti Elina Vähälä on Lahden kaupunginorkesterin solistina, kun se parin viikon kuluttua tekee konserttimatkan Lontooseen ja Birminghamiin. Lahtelaisten vierailua hehkutetaan jo Birminghamin konserttitalon internetsivulla:
"Mikä muu kuin Suomen paras orkesteri voisi paremmin ottaa meidät henkeäsalpaavalle matkalle Jean Sibeliuksen teoksiin? Hänen musiikkinsa on heidän veressään, ja jokainen kappala on kuin heleä postikortti säveltäjän kotimaasta: kaunis pohjoinen maisema viulukonsertossa, synkät vedet myyttisessä Tuonelan joutsenessa ja nukkuvan lumiset näkymät 5. sinfoniassa."
Lisäksi ohjelmassa on Karelia-sarja. Orkesteria johtaa Okko Kamu.
Myös lontoolaisen Cadogan-konserttitalon sivuilla puhutaan Suomen parhaasta orkesterista.
kari.naskinen@gmail.com
Meneillään olevan Vares-sarjan neljännen elokuvan Kaidan tien kulkijat ohjasi ruotsinsuomalainen Anders Engström, joka ohjasi myös sarjan aloittaneen Pahan suudelman. Nämä ovat sarjan vähän paremmat elokuvat. Ne erottuvat kahdesta Lauri Törhösen ohjaamasta elokuvasta siinä, että tempo on rauhallisempi ja väkivaltaa on vähemmän.
Vaikka Uusikaarlepyystä kotoisin oleva Engströn muuten on hieman tuntemattomampi Suomessa, niin alan mies hän on. Ruotsissa hän on tehnyt useita jaksoja mm. tv-sarjoihin Anna Holt, Irene Huss, Wallander ja Varustamo.
Jussi Varesta Engström käsittelee enemmän klassisena yksityisetivätyyppinä kuin Törhönen, jonka elokuvissa kaikki vain tapahtuu vähän niin kuin vahingossa ja ratkaisut tulevat valmiina Vareksen syliin, joka istuskelee baarissa.
Toki baarissa ollaan nytkin, mutta ympäristö on erilainen. Tällä kertaa ei olla Turussa, vaan hihhuliuskonnollisessa pikkukylässä kaksinkielisellä Pohjanmaalla. Tämä tuo vaihtelua ja uutta särmää tähän sarjaan, jossa jo oltiinkin pyöritty kyllästymiseen asti samoissa turkulaisissa nurkissa. Ne samat ilmakuvat Turusta sentään näytetään alussa. Jussi-paitoja ei sentään ole kellään, mutta eipä tule Jussi-palkintojakaan.
On siis tapahtunut murha, mutta koska paikkakunnan omat poliisit eivät pääse tutkimuksissaan mihinkään, palkkaa normaaliuskovaisten seurakunnan pastori Vareksen töihin.
Hämmennys on valmis, kun outo hiippari ilmestyy kylään. Sanoo olevansa jokin lehtimies, juo Jaloviinaa ja iskee silmänsä kirjastonhoitajaan - ja mikä ettei, Jallu on hyvää ja Merja Larivaara on aikuisista suomalaisista näyttelijöistä seksikkäin. Antti Reinin replikointi on tutun varesmaista, sellaista kevyttä arjen aforistiikkaa. Kari Tapiokin laulaa.
Viime vuoden katsotuin suomalainen elokuva oli Pahan suudelma. Kuuden katsotuimman joukossa olivat myös Törhösen elokuvat. Viime vuosi ei kuitenkaan ollut kotimaiselle elokuva läheskään yhtä hyvä kuin edellisvuosi: katsojamäärä putosi kahdesta miljoonasta 1,2:een. Määrä ei korvaa laatua - viime vuonna valmistui ensi-iltoihin 23 elokuvaa, ja tänä vuonna on alustavien tietojen mukaan tulossa uusi kaikkien aikojen ennätys 29.
Suomalaisten elokuvien katsojamäärä putosi enemmän kuin katsojamäärä kokonaisuudessaan. Viime vuonna oli katsojia kaikkiaan 7,1 miljoonaa, edellisvuonna 7,6 miljoonaa.
Suomalaisten elokuvien kymmenen kärki:
1. Anders Engström: Vares - Pahan suudelma
2. Aki Kaurismäki: Le Havre
3. Lauri Törhönen: Vares - Sukkanauhakäärme
4. Juha Wuolijoki: Hella W
5. Ville Jankeri: Pussikaljaelokuva
6. Lauri Törhönen: Vares - Huhtikuun tytöt
7. Lauri Nurkse: Veijarit (ensi-ilta 2010)
8. Dome Karukoski: Napapiirin sankarit (2010)
9. Peter Lindholm: Missä kuljimme kerran
10. Jalmari Helander: Rare Export (2010)
Seuraavan Vares-leffan nimi on Uhkapelimerkki, joka saa ensi-íltansa Törhösen ohjaamana 16.3.
kari.naskinen@gmail.com
Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien etusivulla on iso kuva Lahden taiteilijatalosta. Alla olevassa tekstissä sanotaan, että se oli sitä aikaa 1970-luvulla, "kun Lahti rakensi itseään kulttuurikaupungiksi". Samoihin aikoihin aloitti toimintansa Lahden taidekoulu, josta sittemmin kehittyi Lahden taideinstituutti. Nykyisin se kuuluu Lahden ammattikorkeakouluun, jonka hallitus on päättänyt lakkauttaa koko tämän kuvataiteen koulutusohjelman.
Kuvanveistäjä Jukka Lehtinen kirjoitti ESS:n yleisönosastossa (14.12.2011), että jos hän vielä taideinstituutin murhan jälkeen kuulee Lahden herrojen juhlapuheissa sanan "kulttuurikaupunki", hän poistuu paikalta lähimpään baariin kaljalle.
Lahden ammattikorkeakoulun omistaa Päijät-Hämeen koulutuskonserni, jonka hallitus niin ikään on taideinstituutin lakkauttamispäätöksen takana. Koulutuskonsernin suurin omistaja puolestaan on Lahden kaupunki, mutta kaupungin edustajia konsernin hallituksessa on vain viisi ja muiden Päijät-Hämeen kuntien edustajia kuusi. Ei kuitenkaan ole tullut tietoon sellaista äänestystulosta, että lahtelaiset olisivat hävinneet taistelun taideinstituutista äänin 5-6. Vaikka mistäpä näitä tietää, sillä koulutuskonsernin hallitus on määrännyt kaikki asiansa periaatteessa salaisiksi - hallituksen jäsenille on määrätty salassapitovelvollisuus.
Alan asiantuntijoita ei asiaa käsiteltäessä ole kuultu. Ei ole otettu huomioon esimerkiksi sitä, että valtakunnallisesti Lahden taideinstituutti on Helsingin kuvataideakatemian ohella merkittävin kuvataiteen koulutusohjelma koko maassa. Yhtenä osoituksena tästä on se, että minkään muun ammattikorkeakoulun taiteilijat eivät näy yhtä vahvasti ja menestyksekkäästi taidekentällä.
Lahden kaupunginhallitus on vedonnut taideinstituutin säilyttämisen puolesta. Kuuleeko kukaan? Nyt lahtelaiset kuvataidejärjestöt ovat toimittaneet oman vetoomuksensa opetus- ja kulttuuriministeriölle. Lukeeko kukaan? Ministeri Paavo Arhinmäki?
Vetoomuksessa todetaan, että Lahden taideinstituutilla on ainutlaatuinen asema laadukkaan kuvataiteen ammatillista koulutusta antavana yksikkönä. Se on Lahden kaupungin omasta tahdosta perustettu 1971. Vapaan taiteen lisäksi Lahteen perustettiin Taideteollisuuden oppilaitos, ja kultaseppäkoulutus siirrettiin Helsingistä Lahteen. Näiden yhteistyöstä on syntynyt korkeatasoinen, toisiaan ammattialoina ruokkiva koulutuskulttuuri (Taideinstituutti ja Muotoiluinstituutti).
Taideinstituutin lakkauttaminen on tämän takia herättänyt voimakasta arvostelua myös valtakunnallisesti. Kun Lahden päättäjät usein ovat huolissaan Lahden imagosta, niin nyt sitä on taas murjottu. Lahden taideinstituutissa opettajana toiminut Erkki Pirtola kirjoitti viimeksi Voima-lehdessä (10/2011), että "lopettamispäätös kuulostaa yhtä absurdilta kuin jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä".
Hyppyrimäet kuuluvat Lahteen, ja niin kuuluu myös kuvataide. - "Pikemminkin kuvittelisi satsattavan lisää juuri tällaiseen toimintaan [taide] ja hyödynnettävän sitä kaikin tavoin. Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja sosiaalisemmaksi. Mielikuvitusta ja tunneaivoja on koulutettava", sanoo Pirtola.
Lahdessa kannetaan tällä hetkellä suurta huolta kaupungin keskustan elinvoimaisuudesta. Toivotaan, ettei se muutu sellaiseksi hiljaiseksi kyläksi, jollaista toinen Jukka Lehtinen, espoolainen valokuvaaja esittää teoksessaan Sunnyland (kuvassa). Taideinstituutin lopettaminen ei tähän vaikuta, mutta Lahden henkisestä ilmapiiristä se antaa samean kuvan. Kai tätä kulttuurikaupungin rakentamisen lopettamista on sitten mentävä murehtimaan täällä maailman muotoilupääkaupungissa Aleksin Pubiin tai Tehobaariin
kari.naskinen@gmail.com
Kun en nyt pariin kuukauteen ole maksanut MTV3:n Max-kanavan korttimaksua, en ole tänä talvena nähnyt lähetyksiä hiihtokilpailuista. Näin on hiihto pudonnut pois lajivalikoimastani, koska kuulun niihin puolittaisiin penkkiurheilijoihin, jotka eivät enää lehdistä viitsi urheilutuloksia seurata.
Hiihto on mielenkiintoinen televisiolaji. Yhteys hiihtoon kuitenkin katkeaa, jos lajin kilpailuja ei näe. Hiihtoliiton kannattaisi ottaa tämä huomioon, kun on huolissaan hiihdon tulevaisuudesta Suomessa. Mistä niitä uusia hiihtäjiä tulee, jos kiinnostusta lajiin torjutaan myymällä maailmancupin lähetysoikeudet maksukorttikanaville?
Syyttää voi myös Yleisradiota. Kyllä sen "julkisen palvelun" tehtävään pitäisi kuulua myös suomalaisille tärkeimpien urheilulajien pitäminen itsellään. Kun julkista palvelua näyttävät olevan esimerkiksi hölmöt tv-sarjaelokuvat ja iskelmähumppalähetykset, niin kyllä myös hiihdon pitäisi olla.
Suomen ylivoimaisesti suosituin urheilulaji jääkiekkokin on jo siirtynyt kokonaan pois Yleisradiolta. Tästä eteenpäin nähdään ilman korttimaksuja vain MM-kisojen viimeiset ottelut ja Suomen ottelut. Jääkiekon osalta tilanne on kuitenkin sikäli toisenlainen, että sen suosiota ei romahduta edes maksukanaville siirtyminen, koska jääkiekon perässä ollaan suurin joukoin maksoi mitä maksoi.
Omat törkeytensä on jääkiekonkin tv-systeemissä. SM-liigan runkosarjan pelit näkyvät Urho-kanavalta, mutta jos haluaa nähdä myös play off -pelit, joutuu ostamaan erikseen Nelonen Pro -kanavan. Maajoukkueen ottelut puolestaan näkyvät Canal+:lta.
kari.naskinen@gmail.com
Lahdessa ei ole yhtään kokoushotellia. Tämä havainto on tehty kokousjärjestäjille laaditussa hakemistossa, jota levitetään internetissä (http://www.kokouspaikat.com/) ja yrityksille jaettavan lehden muodossa.
Kokoushotelleiksi kelpaavia on tietenkin paljon pääkaupunkiseudulla ja nykyisin myös Pohjois-Suomessa. Muista paikkakunnista parhaissa asemissa ovat Jyväskylä (5 kokoushotellia), Hämeenlinna (4), Tampere (4), Kuopio (3) ja Oulu (3). Jos Lahden seudulla haluaa järjestää kokouksen samassa paikassa missä yöpyy, on mentävä Vierumäelle.
Seurahuone oli aikoinaan Lahden ykköshotelli ja -ravintola. Nykyisellään se on käytännössä kahden tähden hotelli. Nyt kun sen omistus siirtyi SOK:lta Osuuskauppa Hämeenmalle, niin toivottavasti alkaa tapahtua jotakin. Hämeenmaa on onnistunut markettibisneksessä selvästi muita paremmin, joten eiköhän osaamista ja taloudellisia voimavaroja löydy hotellisektorillekin.
Seurahuone tarvitsee kolme rakenteellista muutosta:
1) Hotellin vastaanotto on järjestettävä sellaiseksi, että vastaanottovirjailijan luo ei tarvitse jonottaa kadulla oven ulkopuolella. Sisäänkäynti pääovesta.
2) Hotellin asiakkaita varten on tehtävä lobbybaari, tai siis normaali vastaanottoaula, jossa on myös baaritiski ja muutamia asiakaspöytiä. Nykyisin jos hotelliasiakas haluaisi lähteä ottamaan yömyssyn, joutuisi tunkemaan Memphisin meluisaan nuorisoravintolaan.
3) Seurahuoneen isosta, vanhasta tanssiravintolasalista tehtävä auditoriomainen kokoussali.
Ekstratoive: keskiviikkoillan herkkupöytä kerran kuussa. Kyllä meitä vanhoja keskiviikkopöydän ystäviä vielä hengissä on, ja sen tuntevia on paljon muuallakin kuin Lahdessa.
kari.naskinen@gmail.com
Maanantaina televisiosta tulleessa ohjelmassa nähtiin kuinka Toyotan pääjohtaja Akio Toyoda tunnusti yhtiönsä syyllistyneen ahneuteen, mistä on ollut seurauksena liikennekuolemia ja sittemmin Toyotan myynnin romahtaminen. Yhdysvaltain kongressin kuulustelussa pääjohtaja sanoi, että heidän autotuotantonsa pääperiaate oli aina ollut se, että ensin laatu ja vasta sitten määrä, mutta 2000-luvulla tuo ajattelu oli kääntynyt päinvastaiseksi - "Olen pahoillani, pyydän anteeksi", sanoi Toyoda.
Syynä tähän oli, että Toyota otti tavoitteekseen nousta maailman suurimmaksi autonvalmistajaksi ohi General Motorsin. Tulos oli karmea: Toyotan autoissa alkoi olla kaasupoljin-, jarru- ja niihin liittyviä elektroniikkavikoja. Useiden niistä aiheutuneiden kuolonkolareiden jälkeen Toyota on joutunut kutsumaan takaisin yli kymmenen miljoonaa autoa jälkitarkastuksiin.
On epäilys, että Toyotan viat ovat johtaneet 30-40 kuolemaan. Kun ensimmäiset tällaiset onnettomuudet sattuivat, Toyota ilmoitti, että syy on luultavasti ollut auton lattiamaton luiskahtaminen kaasupolkimen päälle. Kävi kuitenkin nolosti, kun alkoi ilmaantua tapauksia, joissa mattoa ei ollut ollutkaan.
Viime vuonna Toyotan myynti USA:ssa pieneni 7,5 %. Sen sijaan GM:n myynti kasvoi 14 %, Fordin 11 % ja Chryslerin 25 %. Japanilaisista automerkeistä myyntiään kasvattivat Mitsubishi 46 %, Nissan 16 % ja Suzuki 13 %.
Suomessakin Toyota meni viime vuonna alaspäin. Se oli ollut yli kymmenen vuotta Suomen myydyin merkki, mutta nyt sen ohi meni Volkswagen. Henkilöautomyynti kasvoi Suomessa viime vuonna 14 %, mutta Toyotan myynti väheni 12 %.
Viime vuonna myyntiään kasvattivat eniten Mitsubishi 63 %, Hyundai 54 % ja KIA 45 %.
Kun otetaan mallikohtaisessa myynnissä mukaan 20 suosituinta autoa, olivat viime vuoden suurimmat häviäjät Toyota Corolla -27 %, Toyota Auris -23 % ja Volvo V70 -21 %. Suurimmat myynninlisäykset: VW Passat +83 %, Mersun C-sarja +38 %, BMW:n 5-sarja 35 %.
Suomeen Toyota tuli 1964. Ensimmäinen myyntimalli oli Toyota Crown. Ne olivat niitä aikoja, kun japsiautoille naureskeltiin. Ha-jo-si-ko to-jo-ta-si? Jo 1973 Toyota kuitenkin nousi rekisteröintitilaston kärkeen ja tällä hetkellä se on Suomen autokantatilaston ylivoimainen ykkönen. Rekisterissä on noin 365 000 Toyotaa; seuraavina ovat VW ja Ford. Mallikohtaisesti tilaston kärjessä ovat Toyota Corolla, VW Golf ja Opel Astra.
kari.naskinen@gmail.com
Harmi, ettei Pentti "Pesa" Vuorion säätilastoja enää julkaista Etelä-Suomen Sanomissa. Kun olen kuitenkin päässyt Pesan edelleen jatkaman tilastoinnin yksityiselle jakelulistalle, näkyy vuoden ensimmäisen päivän osalta, että ei syntynyt tänä vuonna lämpöennätystä, vaikka tässä jonkinlaisesta ilmastonmuutoksesta onkin puhuttu.
Puolenpäivän aikaan tätä kirjoittaessani meidän ikkulaudalla oleva lämpömittari näyttää lukemaa -4,8 astetta. Ei lähelläkään Lahden lämpöennätystä, joka on vuodelta 2007: +3 astetta.
Pesan tilastot lähtevät vuodesta 1940. Tuolta talvisotavuodelta löytyy myös toisen äärimmäisyyden yksi ennätys: tammikuun kylmin yksittäinen päivä Lahdessa on ollut 17.1.1940, jolloin mittari näytti -40,6. Tammikuun lämpöennätys on päivämäärältä 10.1.2007: +7,5.
Mutta se ilmaston yleinen lämpeneminen? Tammikuiden minimilämpötilat Pesan jaksottamina ovat toteutuneet keskimääräisesti näin:
1940-1952: -13,2
1953-1982: -12,2
1983-2011: -9,9
Vastaavasti maksimilämpötilat:
1940-1952: -6,7
1953-1982: -5,2
1983-2011: -3,6
Siis lämpenemään päin. Tästä on yhtenä todisteena sekin, että perhoslajeja on nykyisin enemmän kuin ennen. Lyhyessäkin ajassa on tapahtunut selvä muutos: kun vuonna 2000 Suomessa rekisteröitiin 2402 perhoslajia, niin tuoreimman laskennan mukaan niitä on nyt noin 2560.
kari.naskinen@gmail.com
