Kun Aki Kaurismäen Le Havre -elokuvan alkutekstit paljastavat, että elokuvan tuotantoyhtiö on Sputnik Oy ja että yksi näyttelijöistä on Laika-niminen koira, ollaan heti tutuilla vesillä. Kaurismäkeläinen elokuva on aina kuin ruiske nostalgiaa. Ajetaan vanhoilla autoilla ja ennen kaikkea: puhutaan ja eletään hitaammalla rytmillä kuin tänä päivänä todellisessa elämässä. Oleellista on tietenkin sekin, että Kaurismäki tekee elokuvansa edelleen filmille, eikä elokuvan valmiiksi saattamisessa käytetä digitaalista huijaustekniikkaa.Aki Kaurismäen elokuvissa myös poltetaan tupakkaa. Sekin on savuinen merkki entisiltä ajoilta. Kaurismäki selittää asiaa toisinkin: ”Jos elokuvassa kahdesta ihmisestä toinen polttaa ja katselee jonnekin ja toinen ei, se joka polttaa, näyttää siltä kuin se ajattelisi. Ihminen joka ei puhu eikä tee mitään, näyttää pökkelöltä.” (Voima 6/2011)
Kaurismäen elokuvissa ajatellaan, se on selvä. Le Havren keskeinen ajattelu on, että vielä on toivoa paremmasta. Kaurismäki tuntuu sanovan, että kun maailman viralliset säännöt ahdistavat ja ajavat huono-osaisimpia ihmisiä nurkkaan, niin löytyy sittenkin myös halua auttaa. Jopa viranomaisorganisaatioissa voi siellä täällä olla inhimillisiä pilkahduksia, vaikka valtiolliset ja muut ylätason systeemit eivät toimikaan sellaisilla periaatteilla, joihin kuuluvat toivo ja empatia. Toivoa paremmasta on, vakuuttaa elokuvan Happy end -loppukin.
Kaurismäki sanoo Voiman haastattelussa valtion olevan ”taloudellinen yhteenliittymä, jonka tarkoituksena on pitää kansa sen verran hengissä, että sen kustannuksella voi elää” – siis valtio voi elää.
Le Havren pääosissa ovat tavalliset, pienet ihmiset, eivät kaikkein huonommassa jamassa olevat, mutta sellaiset melkein syrjäytyneet. Heidän kauttaan Kaurismäki pääsee sanomaan, että köyhä antaa vähästäänkin, mutta rikas ei puolestaankaan.
Tämä köyhien toisiaan auttaminen on se toivonsäde, mikä tässä humaanissa elokuvassa on. Eikä auttamisen rajana ole ihonväri tai mikään muukaan ulkokohtainen tekijä. Tärkein on ihminen. Elokuvan loppu myös haluaa sanoa, että hyvyys palkitaan.
Ranskalaisessa satamakaupungissa tapahtuvassa elokuvassa ei käsitellä Suomen asioita, mutta monet ilmiöthän ovat tällä hetkellä samankaltaisia kaikkialla Euroopassa. Kun nuori pakolaispoika pääsee elokuvan alussa karkuun poliiseilta, pohditaan lehden seuraavan päivän etusivulla, onko pakolaisella yhteyksiä al-Qaidaan. Suomen nykytilanteen näissä maahanmuuttoasioissa Kaurismäki kokee niin, että suomalaisuus on samaa kuin ennenkin. – ”Rasismi ei kansan syvissä riveissä ole lisääntynyt. Nyt sille on vain annettu kanavia, missä sitä saa tuoda esille rajattomasti.”
Suomalaisuutta on aina myös Kaurismäen ulkomaillakin tekemissä elokuvissa. Le Havressa on baarissa Fazerin suklaata ja Laitilan limsoja, ja yksi satamassa oleva laiva on Sillanpää-varustamon Rakel. Tässä suhteessa Kaurismäki on hengenheimolainen Renny Harlinin kanssa.
Kaupallisen ”tuotesijoittelunkin” Kaurismäki osaa, kuten kerrottiin Helsingin Sanomissa (10.9.). Laitilan juomatehdas on Sputnik Oy:n sponsori, ja lisäksi Le Havren baarissa poliisi tilaa nimenomaan punaviiniä Domaine de Courbissac 2006.
Suomalaisina näyttelijöinä elokuvassa ovat Kati Outinen, Elina Salo ja Ilkka Koivula. Henkistä velkaansa Kaurismäki maksaa Francois Truffautille ja Jean-Luc Godardille käyttämällä jälleen Le Havressakin Jean-Pierre Leaudia.
Hauska kaurismäkeläinen kohtaus on myös vanhan ranskalaisen rokkarin Little Bobin (Roberto Piazza) esiintyminen hyväntekeväisyyskonsertissa. Jatkoa Annikki Tähden, Markus Allanin ja Veikko Lavin esiintymisille Kaurismäen elokuvissa.
kari.naskinen@gmail.com