Kun Valtiokonttorin pääjohtaja J.K. Paasikivi 16.6.1904 kuuli kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia kohtaan ammutuista laukauksista, hän harmitteli, ettei Bobrikov ollut kuollut. Kuoli toki muutamia tunteja myöhemmin niihin vammoihin, joita Eugen Schaumanin (kuva) ampumat kolme luotia olivat aiheuttaneet.Paasikiven ensireaktio kuvasi niitä mielialoja, joita Venäjän keisarikunnan Suomen suuriruhtinaskunnassa tuolloin tunnettiin sortajaesivaltaa kohtaan. Myöhemmin virallisissa yhteyksissä Paasikivikin tosin puhui sävyisämmin ja kirjoitti tapahtuneesta rikoksesta.
Suomalaisten mielestä Schauman oli joka tapauksessa suuri kansallissankari. Asiasta luennoi Historian ystäväin liiton ja Lahden kansanopiston XXVII kesäseminaarissa "Sankaruus ja syyllisyys historiassa" tällä viikolla professori Seppo Zetterberg, joka myös on kirjoittanut Schaumanin elämäkertateoksen Viisi laukausta senaatissa (Otava, 1986). Schaumania verrattiin mm. niihin antiikin Kreikan murhaajiin, jotka onnistuivat ottamaan hengen tyranneilta - samanlainen jalo, ylevä teko oli Bobrikovin murha.
Yhden poikkeuksen Schaumaniin suhtautumisessa on tehnyt entinen pääministeri Matti Vanhanen, jonka mielestä Schauman oli terroristi, joten tuota attentaattipäivää 16.6. ole syytä juhlia.
Onneksi Vanhanen ei vielä tuolloin ollut minkäänlaisessa vallassa, niin pystyttiin Schaumanin hautajaisista tekemään iso kansalaistapahtuma. Schauman nimittäin ampui Bobrikovin ammuttuaan myös itsensä. Jean Sibeliuskin sävelsi Schaumanin kunniaksi surumarssin In memorian, jonka Lahden kaupunginorkesteri ainoana on levyttänyt (2006). Runoja Schaumanista kirjoittivat ainakin J.H. Erkko ja Bertel Gripenberg.
Zetterbergin mukaan Schaumanin teon takana oli silti muutakin kuin pelkkä viha sortajaa vastaan. Kouluylihallituksen apukamreeri Eugen Schauman oli nimittäin syksyllä 1903 "saanut pakit" tyttöystävältään Elin Borgströmiltä, minkä jälkeen Schaumanin mieli mustui ja hän alkoi pohtia itsemurhaa. Pohdinta päätyi siihen, että kun tässä nyt itsensä tappaa, niin voisihan sen tehdä jotenkin komeamminkin ja peräti kansakuntaa hyödyttäen. Niin sitten kävikin, ensi kolme luotia vihattuun Bobrikoviin ja sitten kaksi luotia omaan sydämeen. (Hyvä joka tapauksessa, että Schauman ampui Bobrikoffin eikä Sinebrykoffia.)
SOTASYYLLISET EIVÄT
HETI SAANEET SANKARUUTTA
Sankareiksi on historia tehnyt myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Säätytalossa 1945-46 tuomitut kahdeksan suomalaista. Väitöskirjankin asiasta tehnyt valt. tri Jukka Tarkka kuitenkin sanoi, että kansan silmissä tämä Suomen jatkosodan aikaista poliittista johtoa edustanut kahdeksikko ei heti noussut sankariasemaan.
"Kansa oli tuolloin hävityn sodan jälkeen herroja vastaan, kun nämä olivat kohtalokkaasti lyöneet päänsä Karjalan mäntyyn", sanoi Tarkka.
Seminaarin ohjelmassa oli Tarkan luennon aiheen otsikoksi pantu "Kansalaiset vastaan valvontakomissio". Tarkka sanoi, että tällaista asetelmaa ei alkuun ollut, vaan tilannetta kuvaavampi asetelma oli "Suomen polittinen eliitti vastaan valvontakomissio".
Oikeudenkäynnistä sinänsä Tarkka sanoi luentonsa lopuksi, että "ei se ollut sen kummallisempi asia kuin muutkaan sodan aikana tapahtuneet järjettömyydet".
Sankariasemaan nuo kahdeksan sotasyyllistä joka tapauksessa nousivat. Yhtenä osoituksena virallisestakin sankaruuden tunnustamisesta oli se, että myöhemmin näistä tuomituista kaksi nimitettiin professoreiksi, kaksi kunniatohtoreiksi, kaksi valittiin kansanedustajiksi, yksi KOP:n johtokuntaan, yksi sai ministerin arvonimen, Risto Rydistä paljastettiin muotokuva valtioneuvoston istuntosalista ja hänelle pidettiin presidentilliset hautajaiset, ja kuudelle syylliseksi tuomitulle järjestettiin hyvät paikat Hautaniemen hautausmaalta.
kari.naskinen@gmail.com