Uutispäivä Demarin uutispäällikkö Sari Saloranta yhtyi siihen perussuomalaiseen junttiasenteeseen, millä on suhtauduttu Guggenheim-museohankkeeseen: ”Käsi ylös – kuinka moni jaksaa lähteä työpäivän jälkeen modernin taiteen näyttelyyn tai kokeelliseen teatteriin?” (UD 27.1.)Onneksi näin isoja ratkaisuja ei tehdä käsiennostodemokratialla. Jos tehtäisiin, ei Lahdessa olisi Sibeliustaloa, eikä Hämeenlinnassa kulttuuri- ja kongressikeskus Verkatehdasta. Hyvä myös, ettei toissa vuonna Riihimäellä järjestetty kansanäänestystä kepulaisten tekemästä valtuustoaloitteesta, minkä tavoitteena oli teatterin lopettaminen. Puhumattakaan Kansallisoopperasta, joka käsiä nostamalla olisi varmaan turhimman laitoksen ykköspaikalla.
Taiteen ja julkisten peruspalveluiden, vakavan taiteen ja kevyen viihteen välillä koetaan usein ristiriitaa. Kerta toisensa jälkeen asetetaan valtion ja kuntien määrärahoja vertailutilanteeseen, paljonko pannaan teatterille ja paljonko terveyskeskusten toiminnan parantamiseen, paljonko sinfoniaorkesterille ja paljonko joukkoliikenteen tukemiseen. Jos näistä asioista päätettäisiin kansanäänestyksillä, jäisi kulttuurielämä auttamatta tappiolle. Siksi ei kaikissa asioissa pidä kansalaismielipiteelle korvaansa lotkauttaa.
Sibeliustalo, Verkatehdas ja Guggenheim-hanke koetaan ikään kuin loukkauksina kansaa kohtaan. Samoin kaikki sellainen taide, mikä on modernimpaa kuin Tuntematon sotilas. James Bond -elokuvia katsova presidentti Mauno Koivisto sanoikin viimeisessä uudenvuodenpuheessaan, mikä on taiteen tehtävä: taiteessa on oltava kaksi tärkeää asiaa – pitää olla jotakin sanottavaa ja pitää olla kykyä sanoa se. Koivisto tarkoitti, että vaikeasti ymmärrettävä, kokeellinen taide ei kelpaa.
TAIDEVIHAN TAKANA
ON HERRAVIHA
Bolshevikkien yksi lentävä lause vallankumouksen pyörteissä oli, että ”taide kuuluu kansalle”. Varsinkin kalliimpaa taidetta kuitenkin vihataan nyt lähes sata vuotta myöhemmin. Yksi syy on herraviha. Tiedetään, että sinfoniaorkestereiden konserteissa ja teattereiden ensi-illoissa käy tummapukuisia herroja ja heidän pyntättyjä daamejaan, ja väliajalla nauttivat konjakkia. Pitääkö tätä eliitin harrastusta vielä verovaroin pönkittää?
Kuva ei ole oikea. Käyn joskus oopperassakin, ja jos ei ole juuri se ensi-ilta, niin kyllä katsojaporukka on hyvin sekalaista seurakuntaa. On pukumiehiä, mutta yhtä lailla nuoria farkuissaan ja villapuseroissaan, vanhempia ihmisiä tavallisissa vaatteissaan. Eivätkä halvimmat liput maksa enempää kuin liput lätkämatsiin.
Kun Helsingin musiikkitaloa alettiin suunnitella, tämä eliittiasiakin nousi tietenkin esille. Mielenkiintoisen kommentin julkiseen keskusteluun toi Kansan Uutiset pääkirjoituksessaan (23.10.2003), jossa se totesi alkeellisimman ja taantumuksellisimman argumentin musiikkitaloa vastaan olevan se, että taidemusiikki on herrojen kulttuuria. Sitten pääkirjoituksessa vielä otettiin esille se, mitä edesmennyt kommunistirunoilija Pentti Saarikoski sanoi taiteesta: ”Ei meidän pidä luoda taidetta, jota työmies ymmärtää, vaan työmies, joka ymmärtää taidetta.”
Sivistyneen näkökulman Uutispäivä Demarin Guggenheim-keskusteluun toi kansanedustaja Päivi Lipponen, joka kirjoitti kulttuurista, taiteesta ja luovuudesta myös talouden näkökulmasta – sen lisäksi, että taide on itseisarvo, koska siinä perimmältään ilmenee ihmisyyden ydin. (UD 25.1.)
”Luovuus on kykyä kyseenalaistaa, sietää erilaisuutta, ottaa riskejä ja löytää uusia tapoja toimia”, kirjoitti Päivi Lipponen. Tätä tarvitaan nyt erityisesti, kun enenevästi siirrytään kohti aineetonta taloutta. ”Enää ei paukuteta vasaraa liukuhihnan ääressä. Tietoyhteiskunnassa raaka-aineet ja koneet korvautuvat luovuudella ja tiedolla. Ihmiset kuluttavat yhä enemmän elämyksiä, merkityksiä ja palveluita.”
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportissa samasta asiasta kirjoittavat professori Antti Hautamäki ja tutkimuskoordinaattori Kaisa Oksanen. He näkevät, että luovuuteen liittyvät asiat ovat nousseet merkittävään asemaan ja että kulttuurin rooli on 2000-luvulla korostunut erityisesti osana innovaatio- ja elinkeinopolitiikkaa. Taloutemme voimavaroja ovatkin jo nyt lahjakkuus, luovuus, taidot, kyvyt, innovaatiot ja suvaitsevaisuus.
Kysymys on siitäkin, että yhteiskunnallisen toiminnan tavoitteiksi eivät enää riitä bkt:n kasvu, ostovoiman kehitys, työllisyyden lisääminen, asuntojen koko ja tuloerojen pienentäminen. Tästä hyvänä esimerkkinä oli sosiaalidemokraattien tulevaisuusfoorumi Lahdessa syksyllä 2007: kokousasiakirjassa oli valmiiksi painettuna, että ”mitä enemmän aistillista mielihyvää, sitä enemmän onnea”.
Provokaattorin roolin seminaarissa otti Hämeenlinnan kaupunginjohtaja Tapani Hellstén, jonka mielestä voi kyseenalaistaa se, pitääkö kunnan ollenkaan rahoittaa asukkailleen erilaisia harrastusmahdollisuuksia savenvalannasta rivitanssiin ja henkisen kasvun kursseihin.
Kyllä pitää, ja Lahteen olisi rakennettava taidemuseo.
kari.naskinen@gmail.com