Nykypäivän ahneudesta kaksi elokuvaa tehnyt Oliver Stone jatkaa Wall Street -elokuvansa toisessa osassa siitä, mihin ensimmäisessä jäi. Teema on sama, rikkaiden rikastuminen keinoja kaihtamatta. Pohjana ovat tosielämän tapahtumat ja ilmiöt. Uudessa elokuvassa eletään vuotta 2008 ja Yhdysvalloista koko maailmaan levinnyttä syvää lamaa. Eikä epäilystäkään, etteikö Stone voisi taas kymmenen vuoden kuluttua tehdä elokuvan samasta asiasta.Elokuvan ihmiset ovat kauniita. Niin kauniita kuin rahalla saa. Muotopuolilla ei tähän maailmaan ole asiaa. Tämän pörssipeliporukan toimet eivät päivänvaloa kestä, tai jos juridisesti kestävätkin, niin eivät moraalisesti. Mielenkiintoinen sattuma on, että elokuvan päänaisnäyttelijä on Paula Lehtomäen näköinen.
Suomikin on viimeiset pari vuotta kärsinyt USA subprime-sekoilun synnyttäneestä lamasta. Ei tosin olisi kärsinyt yhtä paljon, jos asiaan olisi reagoitu nopeammin. Jo tammikuussa 2008 mm. Kauppalehdessä oli iso juttu siitä, miten Suomea uhkaa karmea lama. Kesällä 2008 Jutta Urpilainen monen taloustieteilijän mukana vaati Matti Vanhasen hallitukselta ripeitä toimia, mutta varsinkin valtiovarainministeri Jyrki Kataisen toppuuttelu esti lamantorjunnan, kunnes vasta seuraavan vuoden puolella alettiin jotakin tehdä, ja sekin väärin, kun lähdettiin keventämään verotusta. Nyt on sitten nähty, että Suomen bruttokansantuote on tämän laman aikana pienentynyt eniten maailmassa, jopa enemmän kuin surkeassa Islannissa.
Elokuvassa kauhistellaan tietenkin sitä, miten tässä nyt käy, kun valtion pitää tulla apuun, pelastamaan kapitalismia. Onko tämä askel sosialismiin, maailman pahimpaan asiaan? Niin se askel vain otettiin. General Motorskin pelastettiin sosialistisen veronkeruujärjestelmän ansiosta.
Elokuvan alussa kuvataan ohimennen puistossa leikkiviä lapsia, jotka puhaltelevat saippuakuplia. Niiden tavoin talouden hurjien nousukausien kuplat ovat aina puhjenneet. Tuoreimpia ovat olleet it-kupla ja vakuuskupla, ja nyt Stone ennustaa, että myös vihreään energiapolitiikkaan liittyvä bisnesnoste osoittautuu tulevaisuudessa kuplaksi.
Tämän kaiken on Stone tehnyt kuin mahtipontisen oopperan kaikkine juonitteluineen. Välillä taustalla soikin muutamia tahteja oopperamusiikista.
Se vain tällaista rahamaailman ulkopuolella oleva maallikkokatsojaa häiritsee, ettei ymmärrä kaikkea. Terminologia on outoa. Kun esimerkiksi puhutaan treidauksesta tai shorttaamisesta, niin mitä lienevät – paras vain ajatella, että jostakin huijauksesta on kysymys.
Michael Douglas on taas loistava. Hänellä on sama rooli kuin edellisessäkin elokuvassa, josta sai Oscarin. Pörssihuijari Gordon Gekko vapautuu monien vuosien jälkeen vankilasta. Ajat ovat muuttuneet, ja Wall Streetin entinen finanssiguru huomaa joutuneensa ulkopuolelle siitä maailmasta, jota hän aikaisemmin suvereenisti hallitsi. Hänen on rakennettava uransa uudelleen, kovemmin kuin koskaan ennen.
”Raha ei lepää” -lause on vielä merkityksellisempi kuin aikaisemmin. Siitä pitää huolen tämänkertaisen elokuvan pääkonna Josh Brolin (kuvassa vas.). Yhden monista sivurooleista tekee upeasti 95-vuotias teräsmies Eli Wallach (kuvassa oik.), jonka filmografia on pitkä ja laadukas. Jo pelkästään Eli Wallachin takia tämä elokuva kannattaa katsoa. Hänen ensimmäinen huippuroolinsa oli John Hustonin Sopeutumattomissa (1960), yhdessä Clark Gablen, Marilyn Monroen ja Montgomery Cliftin kanssa. Wallachin muita muistettavia leffoja ovat mm. 7 rohkeata miestä (1960), Hyvät, pahat ja rumat (1966), Kummisetä, osa III (1990), Menneisyyden ote (2003) ja Wall Street II:n ohella toinen tämän vuoden kärkielokuviin kuuluva Haamukirjoittaja (2010).
kari.naskinen@gmail.com