Rikosylikonstaapeli Timo Harjunpää on väkivaltainen sekopää. Toki hän selvittää tutkittavaksi tulevat murhatapaukset, mutta ei kaukaa hae, etteikö Harjunpää olisi hengenheimolainen murhaajan kanssa. Harjunpäästä paljastuu jopa sadistisia piirteitä. Tällaisen kuvan Harjunpäästä antaa Olli Saarelan elokuva Harjunpää ja pahan pappi.Elokuva ei juurikaan poikkea esikuvinaan olleista amerikkalaisista väkivaltaelokuvista. Se on sisällöltään musta kuin yö, ja tätä korostavat kohtausten tummat sävyt. Eikä aihekaan ole omaperäinen, sillä sarjamurhaajan kloonit löytyvät Hollywoodista. Myös ruotsalaisissa rikoselokuvissa on jahdattu vastaavanlaisia murhaajia.
Jonkinlaisiksi referenssi-elokuvikseen Saarela on maininnut David Fincherin Seitsemän (1995) ja Abel Ferraran Pahan poliisin (1992).
Kun sitten katsoo elokuvaa toiselta kantilta, paljastuu se ammattitaitoiseksi työksi. Enää eivät suomalaiset rikoselokuvat jää jälkeen amerikkalaisista. Saarelankin elokuva on teknisesti huippuluokkaa.
Juoni etenee muuten sujuvasti, mutta Harjunpään "sielunmaisemaa" valottavia takaumia on liikaa. Toinen häiritsevä elementti ovat Kauniit ja rohkeat -tyyliset isot lähikuvat, ja sieltä Amerikastahan tämäkin on matkittu. Heiluvasta käsivarakamerasta joutuu nykyisin kärsimään jatkuvasti, niin nytkin. Ennen kun kuvattiin vaikkapa juoksujalkaa tapahtuvaa takaa-ajoa, tehtiin liikkuvaa kameraa varten kiskot; nyt kuvaaja juoksee kuvattaviensa kanssa ja jälki on sen näköistä.
Elokuva alkaa, kun Harjunpään teini-ikäinen tytär tapetaan. Kuolema hajottaa Harjunpään perheen ja Harjunpään mieli järkkyy. Tyttären murhaaja joutuu kiinni, mutta motiivia ei elokuvassa kunnolla selitetä. Työssään Harjunpää tutkii outoja metrokuolemia. Luullessaan pääsevänsä lähelle murhaajaa hän joutuu havaitsemaan, että murhaaja onkin päässyt lähemmäksi häntä. Samalla Harjunpäällä sekoittuvat oma kostonhalu ja tutkittavat murhat. Vaikea uskoa, että elämänhallintansa näin pahasti kadottanut poliisi elävässä elämässä saisi jatkaa työssään.
Saarela on perustellut näkemystään: "Minua kiinnostavat ne kohtaukset, joissa oikudenmukaisuuteen pyrkivä, tehokas ja palkjon pahaa nähnyt poliisi voi hajota ja pirstaloitua niin, että hänestä tulee tappaja. Voiko tällainen ihminen koskaan palata ennalleen? Enpä usko." (Lumo 1/2010)
Pelkkänä väkivaltaelokuvana tämä toimii näinkin, mutta kuten alkuperäiskirjan lukeneet kriitikot ovat todenneet, Matti Yrjänä Joensuun romaania ei elokuvasta paljon tunnista.
Kaiken huipuksi Saarela pilaa loputkin tarinasta tälläämällä elokuvan lopputekstiksi jonkin raamatunlauseen tai jotakin vastaavaa, missä puhutaan muistaakseni pelastuksesta, armosta tai sellaisista höpöhöpöjutuista.
kari.naskinen@gmail.com