Etelä-Afrikan rugbyjoukkueen pelipaitaan pukeutunut presidentti Nelson Mandela kätteli joukkueen kapteenia Francois Pienaaria, kun oli alkamassa vuoden 1995 MM-finaali Johannesburgissa. Kuvassa heitä esittävät elokuvassa Invictus - Voittamaton Morgan Freeman ja Matt Damon. Mandelalle rugbyjoukkue oli tärkeä. Siinä pelasi vain yksi musta mies, mutta Mandela oivalsi, että kannustamalla mustien vihaamaa joukkuetta ja antamalla sille täyden tukensa hän saattaisi saada mustat hurraamaan valkoisten kanssa ensimmäistä kertaa yhteisen asian puolesta. Näin myös kävi.Uusi presidentti Mandela tiesi, että entiset viholliset, afrikaanerit, tunsivat epäluuloa uutta hallintoa ja häntä itseään kohtaan. Mandela arvioi, että rugby olisi se väylä, jota kautta hän voisi saada yhteyden tähän kansanryhmään. Mandela otti ison turvallisuusriskin menemällä loppuottelupäivänä stadionille. Tämä kuitenkin kannatti, sillä entinen valkoinen valtaryhmä hyväksyi hänet presidentikseen, vasta nyt, vuosi Mandelan presidentiksitulon jälkeen.
Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa sanoi fil. tri Jouko Kokkonen, että nykymuotoisia olympiakisoja ei olisi ilman kansallisuuksien vertailuja. Urheilu on osa kansainvälistä politiikkaa, ja kansallistakin, kuten varsinkin Suomessa tiedetään (TUL - SVUL).
Mandela käytti urheilua yhdistävänä tekijänä. Niin on tehty monta muutakin kertaa. Suomen itsenäistymispyrkimyksiä ja kansan yhteishenkeä paransi menestys Tukholman olympiakisoissa 1912, ja Tapio Rautavaaran voitto hävittyjen sotien jälkeen Lontoossa 1948 teki eetvarttia. Tosin näihin molempiin tilanteisiin liittyi myös uhoa: Suomi näytti Venäjän tsaarinvallalle ja TUL näytti porvareille. Vuonna 1936 Berliinissä puolestaan Hitler näytti ruskeaa keskisormea koko maailmalle. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto satsasi paljon kilpaurheiluun, ja DDR näytti muulle maailmalle dopingin avulla, että sen urheilijat ovat parempia kuin lännen urheilijat.
Vääränlaisesta nationalismista yritettiin 1920-30-luvuilla päästä eroon sosiaalidemokraattisen liikkeen järjestämissä Työväen olympialaisissa. Niissä ei lippuja nostettu salkoihin, eikä edes jaettu mitaleita, vaan parhaille urheilijoille annettiin kunniakirjat. Historiapäivillä aiheesta luennoinut professori Seppo Hentilä kertoi, että suomalaiset kuitenkin vetivät näissä kisoissa omaa linjaa: muista poiketen TUL:n urheilijoilla oli verkkareissaan Suomen liput.
Muiden maiden edustajat paheksuivat muutenkin suomalaisia, jotka olivat liian kilpaurheiluhenkisiä. Kun saksalaiset lehtimiehet kävivät Suomessa tekemässä juttuja TUL:n systeemeistä, he panivat merkille, että täällä urheilijat harjoittelivat jopa kaksi kertaa päivässä. Lisäksi he arvelivat, että suomalaisten hyvän menestyksen taustalla olivat aamupuuro, maito ja saunominen.
Keski-Euroopassa työläisurheiluseurat olivat sellaisia, että niiden ohjelmassa oli myös kulttuuriharrastuksia. Niissä korostettiin myös raittiutta ja kasvissyöntiä. Nämä haihattelut kuitenkin loppuivat ainakin Saksassa, kun Hitler lopetti tällaiset urheiluseurat 1933.
Vancouverin kisoissa ei korosteta mitään muuta kuin voittamisen tärkeyttä. Amatöörihaihattelua ei KOK enää tunne - avajaisissakin olympialippua kantoivat mm. maailman kovatuloisin jääkiekkoilija Wayne Gretzky ja F1-maailmanmestari Jacques Villeneuve.
kari.naskinen@gmail.com