Lahden kaupunginteatterin Peer Gynt on komea esitys, se on varsinkin nimiroolin tulkitsevan Tapani Kalliomäen suvereeni soolo. Kumma miten yksi näyttelijä pystyy täyttämään Juhani-salin koko ison näyttämön. Kalliomäki on kuin kolme maalia viime keskiviikkona Suomea vastaan tehnyt Miroslav Klose, täysin ylivoimainen ja kaikki osa-alueet hallitseva.
Näytelmässä kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan. Se hengästyttää kohkaamisellaan ja liian kovalla vauhdillaan. Näytelmä tarvitsisi oman Jari Litmasensa, kuten Suomen jalkapallomaajoukkue. Jos Litmanen olisi keskiviikkona ollut pelissä, hän olisi tapansa mukaan pystynyt rauhoittamaan Suomen joukkueen, kun se Saksan ottaessa jyrävaihteen käyttöön meni paniikkiin. Jos Litmanen olisi ollut mukana, Suomi olisi voittanut 3-2.
Myös Lahden Peer Gynt on paniikissa. Siitä jäävät puuttumaan ne rauhoittavat hetket, jotka selventäisivät asioiden kulkua. Lopputulos on sekava myllerrys niille katsojille, joille tarina ei ole tuttu. Näin varsinkin siksi, että Peer Gynt ei ole Henrik Ibsenin tuotannossa samanlainen ”niskavuorelainen” selväpiirteinen tarina kuin esimerkiksi Lahdessakin nähdyt Nukkekoti ja Villisorsa.
Iso tarina on myös Peer Gynt, mutta se ei ole samalla tavalla kiinni todellisuudessa. Osa tapahtumista tapahtuu Peer Gyntin pään sisässä. Katsojan on kuitenkin itse yritettävä hoksata, mikä on totta ja mikä mielikuvitusta, koska ohjaaja Laura Jäntti ei niitä erottele.
Kalliomäen esittämä Peer on kuin nykynuori. Peer haluaa kaiken, menestystä, rahaa, sankaruutta, arvostusta. Näinhän nuoretkin tällä hetkellä. Unelma-ammatit ovat sellaisia, joissa tullaan kuuluisiksi, mieluiten televisiossa. Sitten kun tässä ei onnistuta, tulee rankkoja pettymyksiä, kuten näytelmässä Peer Gyntille. Tämän Lahdenkin näytelmä tuo hyvin esille.
Rautalangasta väännetään nykykatsojille se, että näin on: yhdessä kohtauksessa ollaan tässä päivässä, kun Peer antaa tv-haastattelua. Tätähän tämä nykyohjaajien tyyli on. Kansallisteatterin ja Tampereen teatterin Shakespeare-esityksissäkin (Othello) käytetään kännyköitä ja konekivääreitä.
Vähän liian pitkältä Lahden Peer Gynt tuntuu. Kolmesta tunnista olisi varttitunnin voinut ottaa pois.
Lopputulos: hyvä esitys joka tapauksessa, täysipainoista teatteria, mutta jää vaikeaksi tätä seikkailutarinaa tuntemattomalle katsojalle, eikä siksi tule olemaan yleisömenestys.
AMMATTITADOTTOMUUTTA,
ROUVA TEATTERINJOHTAJA
Vielä huonommat kassatulot Lahden kaupunginteatteri tulee tekemään Eero-näyttämönsä Rakkausjutulla. Meitä oli lauantai-iltana 50 ihmistä esitystä katsomassa.
Otso Kauton suomentama ja dramatisoima saksalaisen Rote Grutzen ”näytelmä” on sen suomalaista kielenkäyttöä lainaten kuin löysä paska. Koska en viitsinyt istua katsomossa viittä minuuttia pitempää, en paljon tämän enempää pysty esityksestä kirjoittamaan. Minulle riitti, kun naisnäyttelijä heti aluksi tervehti miesnäyttelijää ottamalla kiinni tämän paljaasta ”mulkusta”.
Hyvä teatterinjohtaja Maarit Pyökäri, ette ole tehtävienne tasalla, haistakaa vittu – ollaan nyt sitten samalla tasolla teatterinne kanssa. Koska näin on, tulee mieleen, että teatterin organisaatio pitäisi palauttaa entiselleen. Teatterilautakunta on perustettava uudelleen, ja viimekädessä kaupunginvaltuustolla pitäisi olla mahdollisuus vaikka poistaa törkyesitykset verorahoin ylläpidettävästä taidelaitoksesta.
kari.naskinen@gmail.com
Näytelmässä kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan. Se hengästyttää kohkaamisellaan ja liian kovalla vauhdillaan. Näytelmä tarvitsisi oman Jari Litmasensa, kuten Suomen jalkapallomaajoukkue. Jos Litmanen olisi keskiviikkona ollut pelissä, hän olisi tapansa mukaan pystynyt rauhoittamaan Suomen joukkueen, kun se Saksan ottaessa jyrävaihteen käyttöön meni paniikkiin. Jos Litmanen olisi ollut mukana, Suomi olisi voittanut 3-2.
Myös Lahden Peer Gynt on paniikissa. Siitä jäävät puuttumaan ne rauhoittavat hetket, jotka selventäisivät asioiden kulkua. Lopputulos on sekava myllerrys niille katsojille, joille tarina ei ole tuttu. Näin varsinkin siksi, että Peer Gynt ei ole Henrik Ibsenin tuotannossa samanlainen ”niskavuorelainen” selväpiirteinen tarina kuin esimerkiksi Lahdessakin nähdyt Nukkekoti ja Villisorsa.
Iso tarina on myös Peer Gynt, mutta se ei ole samalla tavalla kiinni todellisuudessa. Osa tapahtumista tapahtuu Peer Gyntin pään sisässä. Katsojan on kuitenkin itse yritettävä hoksata, mikä on totta ja mikä mielikuvitusta, koska ohjaaja Laura Jäntti ei niitä erottele.
Kalliomäen esittämä Peer on kuin nykynuori. Peer haluaa kaiken, menestystä, rahaa, sankaruutta, arvostusta. Näinhän nuoretkin tällä hetkellä. Unelma-ammatit ovat sellaisia, joissa tullaan kuuluisiksi, mieluiten televisiossa. Sitten kun tässä ei onnistuta, tulee rankkoja pettymyksiä, kuten näytelmässä Peer Gyntille. Tämän Lahdenkin näytelmä tuo hyvin esille.
Rautalangasta väännetään nykykatsojille se, että näin on: yhdessä kohtauksessa ollaan tässä päivässä, kun Peer antaa tv-haastattelua. Tätähän tämä nykyohjaajien tyyli on. Kansallisteatterin ja Tampereen teatterin Shakespeare-esityksissäkin (Othello) käytetään kännyköitä ja konekivääreitä.
Vähän liian pitkältä Lahden Peer Gynt tuntuu. Kolmesta tunnista olisi varttitunnin voinut ottaa pois.
Lopputulos: hyvä esitys joka tapauksessa, täysipainoista teatteria, mutta jää vaikeaksi tätä seikkailutarinaa tuntemattomalle katsojalle, eikä siksi tule olemaan yleisömenestys.
AMMATTITADOTTOMUUTTA,
ROUVA TEATTERINJOHTAJA
Vielä huonommat kassatulot Lahden kaupunginteatteri tulee tekemään Eero-näyttämönsä Rakkausjutulla. Meitä oli lauantai-iltana 50 ihmistä esitystä katsomassa.
Otso Kauton suomentama ja dramatisoima saksalaisen Rote Grutzen ”näytelmä” on sen suomalaista kielenkäyttöä lainaten kuin löysä paska. Koska en viitsinyt istua katsomossa viittä minuuttia pitempää, en paljon tämän enempää pysty esityksestä kirjoittamaan. Minulle riitti, kun naisnäyttelijä heti aluksi tervehti miesnäyttelijää ottamalla kiinni tämän paljaasta ”mulkusta”.
Hyvä teatterinjohtaja Maarit Pyökäri, ette ole tehtävienne tasalla, haistakaa vittu – ollaan nyt sitten samalla tasolla teatterinne kanssa. Koska näin on, tulee mieleen, että teatterin organisaatio pitäisi palauttaa entiselleen. Teatterilautakunta on perustettava uudelleen, ja viimekädessä kaupunginvaltuustolla pitäisi olla mahdollisuus vaikka poistaa törkyesitykset verorahoin ylläpidettävästä taidelaitoksesta.
kari.naskinen@gmail.com