Mustaa valkoisella

Ei kovin hulluna Saraan

2012-01-26T10:57:00.000+02:00

Uusi suomalainen komedia Hulluna Saraan on pieni, kevyt tarina isästä ja pojasta, jotka rakastuvat samaan tyttöön. Amerikkalainen Sara on tullut kesäksi Suomeen vetämään amerikkalaisen rivitanssin kurssia ja muutamien sattumusten kautta juoni lähtee liikkeelle. Kyllähän elokuva toimii, mutta jää melko vaatimattomaksi. Vika on siinä, että perusasetelma laukeaa liian aikaisin, kun "kolmiodraama" paljastuu kaikille osapuolille. Kunnon komediallisen virityksen olisi saanut, jos homma ei olisi niin nopeasti paljastunut, vaan komediallista tapahtumista olisi viety eteenpäin perinteisillä väärinkäsitysjutuilla.

Kotimaiset elokuvat ovat tätänykyä teknisesti hyviä, mutta sisällön kanssa on niin ja näin. Populaarikulttuurin tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Markku Koski kirjoittaa uudessa kirjassaan osuvasti: "Moni katsoo elokuvaa samalla tavalla kuin niityllä märehtivät lehmät ohikiitävää junaa. Se ehkä kiehtoo ja kiinnostaa niitä, muttei merkitse mitään sen kummempaa." (Sydän hihassa, WSOY 2011)

Tällaiselle katsojakunnalle Hulluna Saraan menee. Samuli Valkama on ohjannut elokuvan läyhäsestä käsikirjoituksesta sellaiseksi nuorten välipalaksi, josta ei syötyään jää mitään makua. Katsojia saattaa houkutella Saraa esittävä australialainen Emilie de Ravin, joka tuotantoyhtiön tiedotteen mukaan on esiintynyt tv-sarjoissa Roswell ja Lost sekä muutamissa pitkissä elokuvissa. Söpö tyttö.

Miehet ovat sympaattinen Jussi Nikkilä ja hänen isäänsä, parhaat päivänsä nähnyttä rokkitähteä esittävä Ville Virtanen. Jonkinlaista särmää tuo sentään isän vanhaa heilaa esittävä Tiina Lymi.

Elokuva on kuvattu Luolavuoren lähiössä Turussa. Yleiskuvat alueesta eivät ole yhtä komeat kuin Vares-elokuvien Turusta, mutta ilmeisesti pienellä budjetilla on liikkeellä oltukin.

kari.naskinen@gmail.com

Kiinalainen auto kolmanneksi myydyin maailmassa

2012-01-24T16:07:00.000+02:00

Eniten myyty automalli viime vuonnakin oli Toyota Corolla. Toiseksi nousi Hyundai Elantra ja kolmas oli kiinalainen Wuling Sunshine. Kiinalaisen auton kohdalla puhutaan 3,8 metriä pitkästä minivanista (kuva) eli vastaavanlaisesta kuin ovat Suomessa esimerkiksi tilataksit, mutta mahdollista on, että myyntitilastoon lasketaan mukaan myös Wuling Sunshinen avolavapaku.

Seuraavassa 25 myydyintä automallia:

1 020 000 Toyota Corolla
1 010 000 Hyundai Elantra
943 000 Wuling Sunshine
919 000 Ford Focus
815 300 KIA Pride
781 100 Ford Fiesta
780 000 VW Polo
745 000 VW Jetta
726 000 Toyota Camry
702 000 Fordin F-sarja
691 000 Chevrolet Cruze
648 000 VW Golf
590 000 Nissan Tiida/Versa
574 000 Opel/Chevrolet Corsa
565 000 VW Passat-malli-
555 100 Honda Civic
550 000 Toyota Yaris/Vios
528 000 Honda CR-V
515 000 Hyundai Sonata
487 000 Honda Accord
478 000 Chevrolet Silverado
472 000 Suzuki Alto
464 000 Opel/Chevrolet/Buick Astra
455 000 Toyota Hilux
426 000 Toyota Prius

COROLLA KAIKKIEN
AIKOJEN YKKÖNEN

Kaikkien aikojen myyntitilaston kärki (luvut miljoonia):

32,0 Toyota Corolla
30,0 Fordin F-sarja
25,0 VW Golf
22,3 VW kupla
20,0 Ford Escort
17,7 Honda Civic
16,5 Fordin T-malli
15,8 Honda Accord
14,1 VW Passat
14,0 Chevrolet Impala
12,5 Ford Fiesta
12,0 Opel/Vauxhall/Chevrolet Corsa
11,9 Oldsmobile Cutlass
11,7 Chrysler Voyager
10,5 Toyota Camry
10,4 Mazda 323
10,0 Opel/Vauxhall/Chevrolet/Buick Astra
9,8 BMW:n 3-sarja
9,2 Fiat Uno
8,9 Renault Clio
8,8 Renault 5
8,2 Ford Mustang
8,1 Renault 4
6,8 Fiat Punto
6,7 Ford Taurus

kari.naskinen@gmail.com

Sosiaalinen media voitti

2012-01-23T14:33:00.000+02:00

Näiden vaalien yksi voittaja on jo nyt ns. sosiaalinen media (some). Varsinkin Facebookin ja Twitterin kautta on käyty erittäin vilkasta vaalikeskustelua, ja ehdokkaat itsekin ovat hyödyntäneet tätä ilmaista viestintämahdollisuutta lukuunottamatta Timo Soinia, joka ilmeisesti ei usko kannattajiensa osaavan käyttää tietokoneita ja internettiä. Kaikilla muilla ehdokkailla oli ennen ensimmäistä kierrosta vaalivideot Youtubessakin.

Tuoreen tiedon mukaan Pekka Haavisto on juuri ohittanut Sauli Niinistön "Facebook-fanittajien" määrissä. Tällaiset vertailut ovat arkipäivää varsinkin Yhdysvalloissa. Siellä pidetään jatkuvasti tarkkaa kirjaa esimerkiksi siitä, miten paljon Fb-tykkääjiä on eri palloilusarjojen joukkueilla, ja määrät ovat isoja.

TV 2:ssa on alkanut jo erityinen ohjelmakin, jonka rungon muodostavat somen välityksellä ohjelmaan lähetyt aiheet, kysymykset ja kommentit. Tämä arkipäivisin klo 19.20 alkava kymmenminuuttinen Suora linja on tosin vielä sekava, koska tekijät eivät ole saaneet kunnolla järjestykseen Facebook- ja Twitter-viestejä + Skype-haastatteluja. Nyt vain pitäisi huolehtia siitä, etteivät kaikki ajankohtaisohjelmat muutu tällaisiksi.

Eikä kannata antaa periksi kaikkein aktiivisimmille somen käyttäjille. Yksikin tällainen valitti jossakin sitä, että presidenttiehdokkaat eivät riittävän kuuliaisesti vastanneet hänen heille esittämiinsä kysymyksiin. Eivät ehdokkaat eivätkä edes heidän avustajansa voi koko ajan päivystää koneidensa ääressä ja olla vastaamassa kaikille.

Nykyaikaa tämä nyt joka tapauksessa on. Tänäänkin ovat omat kaverini Facebookissa ja seuraajani Twitterissä kommentoineet vaaleja niin ahkerasti, että en ole viitsinyt niitä enää lukea.

Naistenlehti Olivia on jo toteuttanut tämän vuoden ensimmäisen numeronsa "joukkoistamalla". Lehti on rakentanut järjestelmän, mistä käytetään termiä crowdsourcing. Digitaalisen työkalun avulla lukijat pääsevät osallistumaan toimituksen työhön, antamaan palautetta ja päättämään osittain lehden sisällöstä sekä ulkoasusta.

Hankkeen vetäjä on tutkija-toimittaja Tanja Aitamurto, joka valmistelee väitöskirjaa crowdsourcingista vierailevana tutkijana Standfordin yliopistossa Yhdysvalloissa.

”On kiinnostavaa nähdä kuinka journalistisen prosessin avaaminen vaikuttaa Olivian sisältöön: tuleeko jutuista erilaisia, koska ne syntyvät uudella tavalla. Crowdsourcingin avulla Oliviassa syntyy uudenlainen silta paperilehden ja digitaalisen tekemisen välille”, Tanja Aitamurto sanoo.

Politiikkaan liittyen tällä some-villityksellä on kummallisiakin vaikutuksia. Ainakin Lahden kaupunginvaltuustosta on kesken kokousten lähetetty Facebook-viestejä. Kun siellä ennen luettiin iltapäivälehtiä, niin nykyisin näplätään älypuhelimia ja iPadeja.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Trubaduuri - arvostelijat väärässä

2012-01-22T14:23:00.000+02:00

Lahden oopperayhdistys täyttää keväällä 50 vuotta, joten olikin jo aika saada Giuseppe Verdin upea Trubaduuri Lahteenkin. Se on laulullisesti vaativa, ja sekö lienee ollut syynä, ettei sitä aikaisemmin ole täällä esitetty. Vaikka kyllähän Lahden ooppera on koviinkin suorituksiin yltänyt, se on mm. ainoa maakuntaooppera, joka on kutsuttu Savonlinnan oopperajuhlille esiintymään.

Lahden Trubaduuri on hyvä. Helsinkiläiset ammattiarvostelijat olivat väärässä haukkuessaan sen, Rondo-lehden päätoimittaja Harri Kuusisaari Etelä-Suomen Sanomissa ja Hannu-Ilari Lampila Helsingin Sanomissa. Motkottivat jopa siitä, että oopperan juoni on sekavan monimutkainen. Mitä sekavaa siinä nyt on, koska jutun juonihan paljastetaan katsojille heti alussa; ainoa sekavuudesta kärsivä taitaa olla kreivi Luna, jolle lopussa tulee yllätyksenä, että teloituttamansa Manrico olikin hänen veljensä.

Noiden arvostelujen perusteella voisi luulla, että nämä rondot ja lampilat eivät oopperoita kovin paljon tunnekaan, tai sitten heidän Lahden-reissunsa oli mennyt pilalle - jos vaikka Z-junassa oli sattunut jotakin epämukavaa.

Ei esitys tietenkään ole samaa luokkaa kuin esimerkiksi viimevuotinen Trubaduuri Metropolitanissa, jonka pääsi Suomessakin näkemään elokuvateatterissa. Toki Sondra Radjanovski ja Dmitri Hvorostovski vetivät komeammin kuin Satu Jaatinen ja Raimo Laukka, ja levyllä Jussi Björling laulaa vakuuttavammin kuin Lahdessa Kalle Koiso-Kanttila.

Tästä huolimatta Lahden esitys on laulullisestikin erinomainen. Ei esimerkiksi olisi yllätys, jos sopraano Satu Jaatisesta lähitulevaisuudessa tulisi seuraava tämän kaupungin iso oopperatähti Kirsi Tiihosen, Lilli Paasikiven ja Mika Pohjosen jälkeen. Erikoisen hyvin roolinsa hoiti myös kouvolalainen bassobaritoni Heikki Aalto, jolla jo onkin ollut soolotehtäviä Kansallisoopperassa. Baritoni Raimo Laukka ei ehkä enää ole kirkkaimmassa kunnossaan, mutta roolityö kreivi Lunana oli vakuuttava. Virolainen mezzosopraano Merle Silmato mustalaisäitinä lauloi hyvin, mutta sellainen romanihenkinen värikkyys puuttui näyttelemisestä.

Ammattiarvostelijat kiinnittivät huomiota siihen, että oululaiselta Kalle Koiso-Kanttilalta jäi korkea c laulamatta. Otin etukäteen selvää, mistä aariasta on kysymys, ja totta totta, aariassa Di quella pira Koiso-Kanttila keplotteli korkean c:n ohi.

Lahden oopperakuoro on tunnetusti korkealaatuinen. Niin nytkin. Kuoron liikkuminen oli paikoin vähän hajanaista, mutta laulu kulki, esimerkiksi hieno Miserere soi lämpimiä väreitä aiheuttaen.

Sama koskee orkesteria. Atso Almila johti sitä taas mallikelpoisesti. Kai on niin, että Trubaduurin isoista kokonaisuuksista orkesteri on paras, täys kymppi.

Lavastaja Minna Välimäki hallitsee kaupunginteatterin ison näyttämön. Jylhä lavastus on komea ja se liikkuu hyvin sekä syvyys- että korkeussuunnassa.

Niin innostunut olin Lahden Trubaduurista, että illalla piti lähteä Aleksin Pubin karaokeen huitaisemaan Saarenmaan valssi; sukulaiset kehuivat, että meni melkein kuin Georg Otsilla.

KYMMENEN PARASTALahden ooppera ry:n 50-vuotisen toiminnan kunniaksi tähän vielä sen kaikkien aikojen kymmenen kärki (vuodesta 1970 alkaen, koska vasta silloin tulin Lahteen oopperoitakin katsomaan):

1. Puccini: La Boheme (2007)
2. Tshaikovski: Jevgeni Onegin (1981)
3. Puccini: Tosca (1979)
4. Sallinen: Ratsumies (1987)
5. Verdi: Trubaduuri (2012)
6. Bizet: Carmen (1972)
7. Verdi: Otello (1983)
8. Mascagni: Cavalleria rusticana (1971)
9. Smetana: Myyty morsian (1980)
10. Leoncavallo: Pajazzo (1971)

On siellä ollut kovia tekijöitä, Ritva Auvinen, Heikki Keinonen, Kalevi Koskinen, Pertti Lehtinen, Aili Purtonen, Esa Ruuttunen, Tapani Valtasaari jne.

kari.naskinen@gmail.com

Vaikutusvaltaisin enemmistö saa presidenttinsä

2012-01-19T09:31:00.004+02:00

Keskisuomalaisen entinen päätoimittaja, professori Erkki Laatikainen ehdotti kolme vuotta sitten, että seuraavaksi tasavallan presidentiksi valittaisiin Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen. Näin ei tapahtunut, vaan nyt Suomen rikkaimmisto saa oman presidenttinsä. Tämän takeena on ollut, että rikkaimmisto on koko vaalikampanjan ajan ollut voimakkaasti presidenttiehdokas Sauli Niinistön tukena.

Vaikutusvaltaisimmassa asemassa yhteiskunnassa oleva porukka on tehnyt vaalikampanjaa sekä Kokoomusta rahoittamalla että omia tiedotusvälineitään hyödyntämällä. Laatikainen on nähnyt, että media on puolensa valinnut: esimerkiksi MTV3, Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Iltalehti, Aamulehti, Kauppalehti ja paljolti Yleisradio ovat Niinistön takana.

Maakuntien isot sanomalehdet kuuluvat pääosin samaan sarjaan. Lahdessa tein vertailun siitä, miten Etelä-Suomen Sanomat noteerasi presidenttiehdokkaiden vierailut Lahdessa. Isot kuuden palstan jutut lehti teki Sauli Niinistöstä, Paavo Lipposesta ja Pekka Haavistosta, mutta sen verran piti eroa saada aikaan, että Lipposesta pantiin lehteen takaapäin otettu kuva. Puolet pienemmät jutut olivat Paavo Arhinmäestä ja Paavo Väyrysestä sekä vielä pienemmät Timo Soinista ja Sari Essayahista.

Televisiossa eniten puheaikaa on annettu Niinistölle.

Luonnollistahan tämä tietenkin on. Mahdollisuuksiaan käyttävät ne, joilla siihen on eniten varaa. Kannattajat panostavat siihen ehdokkaaseen, jonka he olettavat parhaiten edistävän etujaan. Kun tiedotusvälineistön vaikutusvaltaisin osa on lähellä kokoomuslaista ajattelua olevien hallussa, on selvää, että tämä näkyy vaalien tuloksessa. Eikä kysymys ole vain tiedotusvälineiden omistussuhteista, sillä kuten Laatikainen nyt kirjoitti, "journalistien enemmistö on tämän päivän Suomessa kokoomuslaisia ja vihreitä" (blogi 16.1.). Ei olisi enää yllätys, jos vaalien toiselle kierrokselle menisivät Niinistö ja Haavisto.

Lehtimaailmassa on tapahtunut iso mullistus. Vastikään on neljä pientä demarilehteä jouduttu taloussyistä lakkauttamaan. Kohta on jäljellä vain muutama iso lehtitalo. Helsingin Sanomat omistaa jo palan Etelä-Suomen Sanomiakin, jonka hallituksessa istuu myös Hesaria kustantavan Sanoma Newsin toimitusjohtaja Pekka Soini. Sanoma Oy:n Oikotie Oy:ssä ovat nykyisin omistajina myös Etelä-Suomen Sanomat, Kaleva ja Turun Sanomat.

Oman yhtenevän ryhmänsä muodostaa Keskisuomalaisen ympärillä oleva ryhmittymä. Laatikaisen entinen työnantaja omistaa myös Savon Sanomat, Iisalmen Sanomat ja Warkauden Lehden. Lisäksi sen yhteistyökumppaneihin kuuluvat samaan ulkoasuun muokatut Etelä-Suomen Sanomat ja Karjalainen sekä Ilkka ja Pohjalainen.

Ei tällaisille kokoonpanoille pienemmät mitään mahda. Eivät Toivo Sukarin Masku-mainokset Uutispäivä Demarissa paljon auta. Niinistön tukena oleva Sukari vain laskee, että on hyvä pitää suhteita yllä varmuuden vuoksi myös toiseen suuntaan. Samasta oli kysymys, kun lakkautettu Viikko-Häme (SDP) sai ilmoitustuloja Osuuskauppa Hämeenmaalta ja välillä muiltakin isoilta lahtelaisyrityksiltä - ikään kuin ojennettiin kättä ay-liikkeelle.

Mutta nyt siis Niinistö. Vaikka presidentiltä on valtaa hävinnyt, on presidentti edelleen "maan isä" tavalla tai toisella, riippuu siitä, miten presidentti roolinsa ottaa. Eikä Niinistö mikään patamusta mörkö ole, vaikka rikkaimmiston suosikki onkin. Parempi sentään Niinistö kuin Jorma Ollila, jota Niinistö houkutteli porvareiden yhteisehdokkaaksi vuoden 2000 vaaleihin. Kokoomuskaan ei voi olla ollenkaan varma Niinistön lojaalisuudesta, sen verran eri linjoilla Niinistö on ollut Kokoomuksen nykyjohdon kanssa joissakin asioissa.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden taideinstituutista valmistuneet hyvin esillä

2012-01-16T15:03:00.003+02:00

Kesän taidenäyttelyistä yksi tärkeimmistä on nykyisin Salmelassa Mäntyharjulla. Taidekeskus Salmelan ensi kesän näyttelyn 13 taiteilijasta kaksi on taas Lahden taideinstituutista valmistuneita, taidemaalari Juha Kuosmanen ja kuvanveistäjä Elina Lientola (kuvassa hänen "Satasilmäinen järkensä", 2008). Muut esille pääsevät taiteilijat ovat:

TAIDEMAALARIT
Kristian Krokfors, Helsinki
Milla Kuisma, Tampere
Tapani Mikkonen, Espoo
Marika Mäkelä, Helsinki
Tuomas Mäntynen, Helsinki
Topi Ruotsalainen, Kuopio

GRAAFIKOT
Tiina Kivinen, Espoo
Johanna Koistinen, Helsinki
Tuula Lehtinen, Tampere

KUVANVEISTÄJÄT
Aaron Heino, Helsinki
Arvo Siikamäki, Helsinki

kari.naskinen@gmail.com

Urheiluviihteen vuotuinen kohokohta

2012-01-15T11:45:00.006+02:00

Kumpi on parempi, moottoripyöräilyn sivuvaunuluokan maailmanmestari vai jääkiekon MM-kisojen pistepörssin voittaja? Onko kovempi juttu voittaa maailmanmestaruus hiihtosuunnistuksessa vai voimanostossa?

On paikallaan, että urheiluvuoden menestyjät pannaan huomenna maanantaina paremmuusjärjestykseen nimenomaan Hartwall-areenalla, joka on urheiluviihteen ja usein muunkin viihdebisneksen keskeinen paikka Suomessa.

Alun kysymyksiin en osaa vastata. Koska kuitenkin olen vanhaa perua Urheilutoimittajain liiton jäsen, osallistuin äänestykseen. Kun en pystynyt järjestämään eri urheilulajeja toinen toistensa edelle, äänestin pelkästään omien mieltymysteni mukaan, ja ykköseksi nousi ylivoimaisesti sen ihmeellisen riemastuttavan ilmaveivimaalin kiekkokisoissa tehnyt Mikael Granlund.

Granlundin maali oli meille suomalaisille tärkeä. Sen näki televisiosta 1,7 miljoonaa suomalaista. Tätä suuremmat katsojaluvut olivat viime vuonna vain tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla (2,3 miljoonaa), saman illan puoli yhdeksän uutislähetyksellä (2,2) ja MM-kisojen loppuottelulla Ruotsia vastaan (2,1).

Granlundin maali oli viime vuoden paras yksittäinen viihdetapahtuma. Siksi Granlund. Koska tällaista listaa ei voi absoluuttisen oikein kukaan tehdä, kirjoitin omalle listalleni oman mieltymykseni mukaan neljä moottoriurheilijaa, ja otin mukaan myös kolme omien nykylajieni edustajaa. Niin että tällaisiin pohjiin maanantain gaalaillan palkitsemiset perustuvat.

1. Mikael Granlund, ilmaveivimaailmanmestari
2. Juha Salminen, maailman kaikkien aikojen paras enduroajaja, taas maailmanmestaruus
3. Osku Palermaa, keilaaja maailman huipulla, PBA World Championshipin voitto
4. Peetu Piiroinen, kolmannen kerran voitto lumilautailijoiden tärkeimmässä sarjassa (TTR-kiertue)
5. Joonas Kylmäkorpi, maarata-ajon maailmanmestari toisen kerran peräkkäin
6. Mika Ahola, viisinkertainen enduron maailmanmestari
7. Mikko Oivanen, lentopallon Maailmanliigan pistepörssin voittaja
8. Pekka Päivärinta, sivuvaunuluokan maailmanmestari
9. Jarkko Nieminen, jatkoi viime yönä hyvää pelaamistaan
10. Roope Korhonen, vuoden paras pesäpalloilija

kari.naskinen@gmail.com

Pahuuden arkipäiväisyys

2012-01-13T11:43:00.004+02:00

Israelilaisen Savyon Liebrechtin (64) näytelmä Hannah ja rakkaus on alkuperäiseltä nimeltään The Banality of Love, missä on viittaus politiikan teoreetikon Hannah Arendtin kirjaan The Banality of Evil. Pahuuden arkipäiväisyydestä näytelmä nimenomaan kertoo. Se on kuvaus Hannah Arendtin ja filosofi Martin Heideggerin rakkaussuhteesta, mikä oli kaikin tavoin epäsymmetrinen. Kun suhde alkoi 1924, oli Heidegger 35-vuotias yliopiston lehtori ja Hannah 18-vuotias opiskelija. Heidegger oli kova natsi ja Hannah juutalainen, Heideggerin oma "pikku jude".

Heidän rakkaudessaan sinänsä ei ollut mitään pahaa. Rakkaus vain oli suurempi kuin Heideggerin silloin levittämä pahuus. Heidegger oli kansallissosialistisen puolueen jäsen ja 1933 hänet nimitettiin Freiburgin yliopiston rehtoriksi, joka virkaanastujaispuheessaan kehotti kuulijoitaan kannattamaan Adolf Hitleriä. Hän myös antoi määräyksen natsitervehdyksen käyttämisestä yliopistoalueella. Heideggeria pidettiin yhtenä natsien ideologina vuoteen 1934, jolloin hänen sanotaan eronneen puolueesta. Toisten tietojen mukaan hän kuitenkin maksoi jäsenmaksunsa aina vuoteen 1945 asti; näin sanoo ainakin Heideggerin natsismia tutkinut Victor Farias.

Vuosia sinne tai tänne, natsi Heidegger oli. Hänen filosofisen ajattelunsa on kuitenkin mielenkiintoista, kun sitä tietenkin peilaa nimenomaan natsismiin, sillä Heideggerin yksi perusprinsiippejä oli "silleen jättäminen", mistä hän kirjoitti kirjankin. Saksassakin asiat jätettiin aikoinaan "silleen", annettiin vain viedä eikä vikisty.

Hannah Arendt oli samaa mieltä. Hän selitti natsien pahuuden niin, että se oli silloin arkipäiväisyyttä, jonka annettiin rullata eteenpäin omaa rullaustaan. Toteltiin niin kuin alamaisten kuuliaisesti piti. Tätä problematiikkaa käsittelee myös Jari Juutinen näytelmässään Minä olen Adolf Eichmann (2005). Eichmannkin oli vain "junanlähettäjä", joka noudatti aikatauluja - junien piti lähteä täsmällisesti ajallaan, oli sitten määränpäänä Auschwitz tai Dachau. Juutisen mielestä 2000-luvun mukavuudenhakuisella ja itsekeskeisellä länsimaisella ihmisellä ei ole juuri varaa tuomita Adolf Eichmannia. - "Me käymme Thaimaassa lomalla, vaikka tiedämme lentämisen vaikutukset ympäristöön. Ostamme tuotteita, jotka tiedämme lasten valmistaneen keskitysleiriolosuhteissa. Onkohan meistä todella heittämään sitä ensimmäistä kiveä?"

Liebrecht on sanonut, että "pahan arkipäiväisyys on mekanismi, joka auttoi natseja tekemään eron itsen ja todellisuuden välille. Arendtilla oli tämä sama erottelu omassa elämässään ja omissa tunteissaan. Siitä huolimatta, että hän tiesi sen olevan väärin. Hän tiesi, mutta seurasi sydäntään."

Teki väärin. Ei rakkaudenkaan nimissä saisi tehdä mitä tahansa. Vielä aikuisenakin, Yhdysvaltoihin muuttaneena, hän yritti käännättää Heideggerin käsikirjoituksia englanniksi. Vuonna 1961 hän oli Israelissa raportoimassa Eichmannin oikeudenkäyntiä New Yorker -lehdelle, ja kun hän kirjoitti tapahtumista myös kirjan, hän toi esille saksanjuutalaisten johdon yhteistyöhankkeita natsien kanssa toisen maailmansodan aikana. Israelissa Arendtia syytettiin Eichmannin puolustuksen avustamisesta.

Liebrechtin näytelmä palkittiin Israelissa 2009 vuoden parhaana näytelmänä. Erinomainen se on nyt myös Suomessa, jossa sen ensi-ilta oli viime kesänä Korjaamolla Helsingin teatterifestivaaleilla. Nyt sama produktio menee Lahden kaupunginteatterissa, 15.2. se siirtyy Turun kaupunginteatteriin ja 28.2. Tampereen työväen teatteriin.

Esitys on hyvä. Taru Mäkelä on ohjannut sen perinteisen puheteatterin kaavaan, ei ole videopätkiä keskitysleireistä eikä muutakaan modernia, vaan tarinaa vie eteenpäin Kirsti Simonsuuren suomentama teksti. Hannah Arendtia esittävät Elena Leeve ja Seela Sella, Heideggeriä Matti Onnismaa sekä kahta muuta henkilöhahmoa Kasimir Baltzar. Vaikka näyttelijät tekevät hienoa työtä, niin Hannahin ja Heideggerin intohimon esittäminen jää vaisuksi, sillä rajusta intohimostahan kysymys oli.

kari.naskinen@gmail.com

2 x Taru Mäkelä

2012-01-12T16:13:00.005+02:00

Kävin juuri katsomassa Arto Salmisen romaaniin perustuvan elokuvan Varasto. Illalla on vuorossa Savyon Liebrechtin näytelmä Hannah ja rakkaus Lahden kaupunginteatterissa. Molemmat on ohjannut kuuluisan elokuvasuvun Taru Mäkelä.

Varastollakin on yhteys Lahden kaupunginteatteriin, jossa se esitettiin viime vuonna. Taru Mäkelä on ehdolla ohjaaja-Jussin saajaksi, eikä huono valinta olisikaan. Elokuva noudattelee tietenkin Salmisen tekstiä, mutta on erilainen kuin näytelmäversio. Elokuva on selvästi kepeämpi verrattuna näytelmään, joka oli yhteiskunnallisessa läpikäynnissään armottoman suorasanainen.

RTV-myymälän kassaneitiä esittävä Minttu Mustakallio selaa yhdessä kohtauksessa hetken Stephen Hawkingin Ajan lyhyttä historiaa (WSOY, 1988). Elokuvan nähneille voi kuitenkin oheislukemiseksi suositella Juha Siltalan Työelämän huononemisen lyhyttä historiaa (Otava, 2004). Kassaneidillä ei ole hajuakaan mistään, toisin kuin päähenkilöllä, kellarikerroksessa työskentelevällä varastomies Rouskulla (Kari-Pekka Toivonen), joka vastaa myymälänhoitajan sisäpuheluun: "Oletteko te siellä alhaalla?" - Rousku: "Kyllä ollaan, alemmas ei enää päästä".

Kun ison myymäläketjun johtaja (Esko Salminen) pitää esitelmää omasta yrittäjänurastaan, hän korostaa, että tärkeintä on, mitä viivan alle jää. Siihen toinen varastomies Raninen (Aku Hirviniemi) vastaa: "Viivan alla ollaan me".

Rousku ja Raninen ovat poikamiehiä, eivät siis ex-aviomiehiä, mutta Rousku tietää hyvin tarkkaan asemansa yhteiskunnassa: "Minä olen ex-ihminen". Rouskun ja Ranisen paikka on varasto, ja sinne vie joskus tulevaisuudessa myös heidän lastensa tie. Köyhyys ja huono-osaisuus ovat periytyviä, kuten tutkimustuloksetkin todistavat. Köyhät kyykkyyn ja pimeään varastoon. Siellä niiden on "hyvä olla", kunhan niille hommataan halpaa viinaa ja pornoa.

Asiat ovat niin huonosti, että enää ei ole jäljellä solidaarisuuttakaan. Eikä köyhällä ole varaa moraaliinkaan. Joskus ei kaveria jätetty, nyt jätetään, sillä yhteisvastuu ei enää kuulu järjestelmään. Rousku näyttää tämän toteen työpaikallaan.

Tämä kaikki käydään läpi elokuvassakin, mutta kokonaisuudessaan se on kuitenkin kevyt komedia. Tähän suuntaan on vienyt sekin, että tekstistä on karsittu räävittömiä sanoja ja sanontoja siksi, että elokuvalle oli pyritty saamaan rahoitusta myös kirkon taholta; ei kuitenkaan saatu.

Taru Mäkelä on jopa puolustellen (häpeillen?) paljastanut, että hän halusi tehdä elokuvan vain yleisöä varten (tarkoittaa tietenkin ns. suurta yleisöä = paljon katsojatuloja). Taru Mäkelän sormessa on Taideteollisen korkeakoulun maisterin sormus varustettuna tekstillä "Pro Arte Utili" (hyödyllisen taiteen puolesta), ja Taru Mäkelä tulkitsee niin, että elokuvaa ei kannata tehdä pelkästään itseilmaisuun tai muille tekijöille.

"Elokuva on kuin lahja, joka on lämpimin ajatuksin paketoitu katsojan avattavaksi", kirjoittaa Taru Mäkelä. (Episodi 29.12.2011)

Tätä lämpimyyttä ohjaaja korostaa vielä elokuvan lopussa, jossa on turhanaikainen epilogi siitä, miten hyvin asiat lopulta ovat. Kaupunginteatterin näytelmästä ei poistuttu lämpimiin ajatuksiin vajonneina.

Tästä huolimatta elokuva on omassa lajissaan hyvä. Dialogi on herkullista. Parasta komedianäyttelemistä pitkiin aikoihin. Pienemmissäkin rooleissa tehdään taitavaa työtä, mistä yhtenä osoituksena on Hannele Laurin Jussi-ehdokkuus naissivuosasta.

Entä elokuvantekijöiden moraali? Varaston tiedoista elokuvayleisö näkee, että mukana on myös Vesa-Matti Loiri, mutta rooli on niin pieni, että jos katsoja sopimattomalla hetkellä kaivaa nenäliinaa taskustaan, voi Loiri jäädä huomaamatta.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen paras orkesteri

2012-01-12T10:30:00.003+02:00

Viulisti Elina Vähälä on Lahden kaupunginorkesterin solistina, kun se parin viikon kuluttua tekee konserttimatkan Lontooseen ja Birminghamiin. Lahtelaisten vierailua hehkutetaan jo Birminghamin konserttitalon internetsivulla:

"Mikä muu kuin Suomen paras orkesteri voisi paremmin ottaa meidät henkeäsalpaavalle matkalle Jean Sibeliuksen teoksiin? Hänen musiikkinsa on heidän veressään, ja jokainen kappala on kuin heleä postikortti säveltäjän kotimaasta: kaunis pohjoinen maisema viulukonsertossa, synkät vedet myyttisessä Tuonelan joutsenessa ja nukkuvan lumiset näkymät 5. sinfoniassa."

Lisäksi ohjelmassa on Karelia-sarja. Orkesteria johtaa Okko Kamu.

Myös lontoolaisen Cadogan-konserttitalon sivuilla puhutaan Suomen parhaasta orkesterista.

kari.naskinen@gmail.com

Vaihteeksi taas vähän parempi Vares

2012-01-11T17:42:00.006+02:00

Meneillään olevan Vares-sarjan neljännen elokuvan Kaidan tien kulkijat ohjasi ruotsinsuomalainen Anders Engström, joka ohjasi myös sarjan aloittaneen Pahan suudelman. Nämä ovat sarjan vähän paremmat elokuvat. Ne erottuvat kahdesta Lauri Törhösen ohjaamasta elokuvasta siinä, että tempo on rauhallisempi ja väkivaltaa on vähemmän.

Vaikka Uusikaarlepyystä kotoisin oleva Engströn muuten on hieman tuntemattomampi Suomessa, niin alan mies hän on. Ruotsissa hän on tehnyt useita jaksoja mm. tv-sarjoihin Anna Holt, Irene Huss, Wallander ja Varustamo.

Jussi Varesta Engström käsittelee enemmän klassisena yksityisetivätyyppinä kuin Törhönen, jonka elokuvissa kaikki vain tapahtuu vähän niin kuin vahingossa ja ratkaisut tulevat valmiina Vareksen syliin, joka istuskelee baarissa.

Toki baarissa ollaan nytkin, mutta ympäristö on erilainen. Tällä kertaa ei olla Turussa, vaan hihhuliuskonnollisessa pikkukylässä kaksinkielisellä Pohjanmaalla. Tämä tuo vaihtelua ja uutta särmää tähän sarjaan, jossa jo oltiinkin pyöritty kyllästymiseen asti samoissa turkulaisissa nurkissa. Ne samat ilmakuvat Turusta sentään näytetään alussa. Jussi-paitoja ei sentään ole kellään, mutta eipä tule Jussi-palkintojakaan.

On siis tapahtunut murha, mutta koska paikkakunnan omat poliisit eivät pääse tutkimuksissaan mihinkään, palkkaa normaaliuskovaisten seurakunnan pastori Vareksen töihin.

Hämmennys on valmis, kun outo hiippari ilmestyy kylään. Sanoo olevansa jokin lehtimies, juo Jaloviinaa ja iskee silmänsä kirjastonhoitajaan - ja mikä ettei, Jallu on hyvää ja Merja Larivaara on aikuisista suomalaisista näyttelijöistä seksikkäin. Antti Reinin replikointi on tutun varesmaista, sellaista kevyttä arjen aforistiikkaa. Kari Tapiokin laulaa.

Viime vuoden katsotuin suomalainen elokuva oli Pahan suudelma. Kuuden katsotuimman joukossa olivat myös Törhösen elokuvat. Viime vuosi ei kuitenkaan ollut kotimaiselle elokuva läheskään yhtä hyvä kuin edellisvuosi: katsojamäärä putosi kahdesta miljoonasta 1,2:een. Määrä ei korvaa laatua - viime vuonna valmistui ensi-iltoihin 23 elokuvaa, ja tänä vuonna on alustavien tietojen mukaan tulossa uusi kaikkien aikojen ennätys 29.

Suomalaisten elokuvien katsojamäärä putosi enemmän kuin katsojamäärä kokonaisuudessaan. Viime vuonna oli katsojia kaikkiaan 7,1 miljoonaa, edellisvuonna 7,6 miljoonaa.

Suomalaisten elokuvien kymmenen kärki:

1. Anders Engström: Vares - Pahan suudelma
2. Aki Kaurismäki: Le Havre
3. Lauri Törhönen: Vares - Sukkanauhakäärme
4. Juha Wuolijoki: Hella W
5. Ville Jankeri: Pussikaljaelokuva
6. Lauri Törhönen: Vares - Huhtikuun tytöt
7. Lauri Nurkse: Veijarit (ensi-ilta 2010)
8. Dome Karukoski: Napapiirin sankarit (2010)
9. Peter Lindholm: Missä kuljimme kerran
10. Jalmari Helander: Rare Export (2010)

Seuraavan Vares-leffan nimi on Uhkapelimerkki, joka saa ensi-íltansa Törhösen ohjaamana 16.3.

kari.naskinen@gmail.com

Kun Lahtea rakennettiin kulttuurikaupungiksi...

2012-01-10T11:22:00.003+02:00

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien etusivulla on iso kuva Lahden taiteilijatalosta. Alla olevassa tekstissä sanotaan, että se oli sitä aikaa 1970-luvulla, "kun Lahti rakensi itseään kulttuurikaupungiksi". Samoihin aikoihin aloitti toimintansa Lahden taidekoulu, josta sittemmin kehittyi Lahden taideinstituutti. Nykyisin se kuuluu Lahden ammattikorkeakouluun, jonka hallitus on päättänyt lakkauttaa koko tämän kuvataiteen koulutusohjelman.

Kuvanveistäjä Jukka Lehtinen kirjoitti ESS:n yleisönosastossa (14.12.2011), että jos hän vielä taideinstituutin murhan jälkeen kuulee Lahden herrojen juhlapuheissa sanan "kulttuurikaupunki", hän poistuu paikalta lähimpään baariin kaljalle.

Lahden ammattikorkeakoulun omistaa Päijät-Hämeen koulutuskonserni, jonka hallitus niin ikään on taideinstituutin lakkauttamispäätöksen takana. Koulutuskonsernin suurin omistaja puolestaan on Lahden kaupunki, mutta kaupungin edustajia konsernin hallituksessa on vain viisi ja muiden Päijät-Hämeen kuntien edustajia kuusi. Ei kuitenkaan ole tullut tietoon sellaista äänestystulosta, että lahtelaiset olisivat hävinneet taistelun taideinstituutista äänin 5-6. Vaikka mistäpä näitä tietää, sillä koulutuskonsernin hallitus on määrännyt kaikki asiansa periaatteessa salaisiksi - hallituksen jäsenille on määrätty salassapitovelvollisuus.

Alan asiantuntijoita ei asiaa käsiteltäessä ole kuultu. Ei ole otettu huomioon esimerkiksi sitä, että valtakunnallisesti Lahden taideinstituutti on Helsingin kuvataideakatemian ohella merkittävin kuvataiteen koulutusohjelma koko maassa. Yhtenä osoituksena tästä on se, että minkään muun ammattikorkeakoulun taiteilijat eivät näy yhtä vahvasti ja menestyksekkäästi taidekentällä.

Lahden kaupunginhallitus on vedonnut taideinstituutin säilyttämisen puolesta. Kuuleeko kukaan? Nyt lahtelaiset kuvataidejärjestöt ovat toimittaneet oman vetoomuksensa opetus- ja kulttuuriministeriölle. Lukeeko kukaan? Ministeri Paavo Arhinmäki?

Vetoomuksessa todetaan, että Lahden taideinstituutilla on ainutlaatuinen asema laadukkaan kuvataiteen ammatillista koulutusta antavana yksikkönä. Se on Lahden kaupungin omasta tahdosta perustettu 1971. Vapaan taiteen lisäksi Lahteen perustettiin Taideteollisuuden oppilaitos, ja kultaseppäkoulutus siirrettiin Helsingistä Lahteen. Näiden yhteistyöstä on syntynyt korkeatasoinen, toisiaan ammattialoina ruokkiva koulutuskulttuuri (Taideinstituutti ja Muotoiluinstituutti).

Taideinstituutin lakkauttaminen on tämän takia herättänyt voimakasta arvostelua myös valtakunnallisesti. Kun Lahden päättäjät usein ovat huolissaan Lahden imagosta, niin nyt sitä on taas murjottu. Lahden taideinstituutissa opettajana toiminut Erkki Pirtola kirjoitti viimeksi Voima-lehdessä (10/2011), että "lopettamispäätös kuulostaa yhtä absurdilta kuin jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä".

Hyppyrimäet kuuluvat Lahteen, ja niin kuuluu myös kuvataide. - "Pikemminkin kuvittelisi satsattavan lisää juuri tällaiseen toimintaan [taide] ja hyödynnettävän sitä kaikin tavoin. Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja sosiaalisemmaksi. Mielikuvitusta ja tunneaivoja on koulutettava", sanoo Pirtola.

Lahdessa kannetaan tällä hetkellä suurta huolta kaupungin keskustan elinvoimaisuudesta. Toivotaan, ettei se muutu sellaiseksi hiljaiseksi kyläksi, jollaista Jukka Lehtinen kuvaa teoksessaan Sunnyland (kuvassa). Taideinstituutin lopettaminen ei tähän vaikuta, mutta Lahden henkisestä ilmapiiristä se antaa samean kuvan. Kai tätä kulttuurikaupungin rakentamisen lopettamista on sitten mentävä murehtimaan täällä maailman muotoilupääkaupungissa Aleksin Pubiin tai Tehobaariin

kari.naskinen@gmail.com

Hiihto pois lajivalikoimasta

2012-01-08T17:05:00.003+02:00

Kun en nyt pariin kuukauteen ole maksanut MTV3:n Max-kanavan korttimaksua, en ole tänä talvena nähnyt lähetyksiä hiihtokilpailuista. Näin on hiihto pudonnut pois lajivalikoimastani, koska kuulun niihin puolittaisiin penkkiurheilijoihin, jotka eivät enää lehdistä viitsi urheilutuloksia seurata.

Hiihto on mielenkiintoinen televisiolaji. Yhteys hiihtoon kuitenkin katkeaa, jos lajin kilpailuja ei näe. Hiihtoliiton kannattaisi ottaa tämä huomioon, kun on huolissaan hiihdon tulevaisuudesta Suomessa. Mistä niitä uusia hiihtäjiä tulee, jos kiinnostusta lajiin torjutaan myymällä maailmancupin lähetysoikeudet maksukorttikanaville?

Syyttää voi myös Yleisradiota. Kyllä sen "julkisen palvelun" tehtävään pitäisi kuulua myös suomalaisille tärkeimpien urheilulajien pitäminen itsellään. Kun julkista palvelua näyttävät olevan esimerkiksi hölmöt tv-sarjaelokuvat ja iskelmähumppalähetykset, niin kyllä myös hiihdon pitäisi olla.

Suomen ylivoimaisesti suosituin urheilulaji jääkiekkokin on jo siirtynyt kokonaan pois Yleisradiolta. Tästä eteenpäin nähdään ilman korttimaksuja vain MM-kisojen viimeiset ottelut ja Suomen ottelut. Jääkiekon osalta tilanne on kuitenkin sikäli toisenlainen, että sen suosiota ei romahduta edes maksukanaville siirtyminen, koska jääkiekon perässä ollaan suurin joukoin maksoi mitä maksoi.

Omat törkeytensä on jääkiekonkin tv-systeemissä. SM-liigan runkosarjan pelit näkyvät Urho-kanavalta, mutta jos haluaa nähdä myös play off -pelit, joutuu ostamaan erikseen Nelonen Pro -kanavan. Maajoukkueen ottelut puolestaan näkyvät Canal+:lta.

kari.naskinen@gmail.com

Toivottavasti Osuuskauppa Hämeenmaa panee Lahden Seurahuoneen kuntoon

2012-01-06T12:32:00.005+02:00

Lahdessa ei ole yhtään kokoushotellia. Tämä havainto on tehty kokousjärjestäjille laaditussa hakemistossa, jota levitetään internetissä (http://www.kokouspaikat.com/) ja yrityksille jaettavan lehden muodossa.

Kokoushotelleiksi kelpaavia on tietenkin paljon pääkaupunkiseudulla ja nykyisin myös Pohjois-Suomessa. Muista paikkakunnista parhaissa asemissa ovat Jyväskylä (5 kokoushotellia), Hämeenlinna (4), Tampere (4), Kuopio (3) ja Oulu (3). Jos Lahden seudulla haluaa järjestää kokouksen samassa paikassa missä yöpyy, on mentävä Vierumäelle.

Seurahuone oli aikoinaan Lahden ykköshotelli ja -ravintola. Nykyisellään se on käytännössä kahden tähden hotelli. Nyt kun sen omistus siirtyi SOK:lta Osuuskauppa Hämeenmalle, niin toivottavasti alkaa tapahtua jotakin. Hämeenmaa on onnistunut markettibisneksessä selvästi muita paremmin, joten eiköhän osaamista ja taloudellisia voimavaroja löydy hotellisektorillekin.

Seurahuone tarvitsee kolme rakenteellista muutosta:

1) Hotellin vastaanotto on järjestettävä sellaiseksi, että vastaanottovirjailijan luo ei tarvitse jonottaa kadulla oven ulkopuolella. Sisäänkäynti pääovesta.

2) Hotellin asiakkaita varten on tehtävä lobbybaari, tai siis normaali vastaanottoaula, jossa on myös baaritiski ja muutamia asiakaspöytiä. Nykyisin jos hotelliasiakas haluaisi lähteä ottamaan yömyssyn, joutuisi tunkemaan Memphisin meluisaan nuorisoravintolaan.

3) Seurahuoneen isosta, vanhasta tanssiravintolasalista tehtävä auditoriomainen kokoussali.

Ekstratoive: keskiviikkoillan herkkupöytä kerran kuussa. Kyllä meitä vanhoja keskiviikkopöydän ystäviä vielä hengissä on, ja sen tuntevia on paljon muuallakin kuin Lahdessa.

kari.naskinen@gmail.com

Toyota romahti Suomessakin

2012-01-03T10:26:00.003+02:00

Maanantaina televisiosta tulleessa ohjelmassa nähtiin kuinka Toyotan pääjohtaja Akio Toyoda tunnusti yhtiönsä syyllistyneen ahneuteen, mistä on ollut seurauksena liikennekuolemia ja sittemmin Toyotan myynnin romahtaminen. Yhdysvaltain kongressin kuulustelussa pääjohtaja sanoi, että heidän autotuotantonsa pääperiaate oli aina ollut se, että ensin laatu ja vasta sitten määrä, mutta 2000-luvulla tuo ajattelu oli kääntynyt päinvastaiseksi - "Olen pahoillani, pyydän anteeksi", sanoi Toyoda.

Syynä tähän oli, että Toyota otti tavoitteekseen nousta maailman suurimmaksi autonvalmistajaksi ohi General Motorsin. Tulos oli karmea: Toyotan autoissa alkoi olla kaasupoljin-, jarru- ja niihin liittyviä elektroniikkavikoja. Useiden niistä aiheutuneiden kuolonkolareiden jälkeen Toyota on joutunut kutsumaan takaisin yli kymmenen miljoonaa autoa jälkitarkastuksiin.

On epäilys, että Toyotan viat ovat johtaneet 30-40 kuolemaan. Kun ensimmäiset tällaiset onnettomuudet sattuivat, Toyota ilmoitti, että syy on luultavasti ollut auton lattiamaton luiskahtaminen kaasupolkimen päälle. Kävi kuitenkin nolosti, kun alkoi ilmaantua tapauksia, joissa mattoa ei ollut ollutkaan.

Viime vuonna Toyotan myynti USA:ssa pieneni 7,5 %. Sen sijaan GM:n myynti kasvoi 14 %, Fordin 11 % ja Chryslerin 25 %. Japanilaisista automerkeistä myyntiään kasvattivat Mitsubishi 46 %, Nissan 16 % ja Suzuki 13 %.

Suomessakin Toyota meni viime vuonna alaspäin. Se oli ollut yli kymmenen vuotta Suomen myydyin merkki, mutta nyt sen ohi meni Volkswagen. Henkilöautomyynti kasvoi Suomessa viime vuonna 14 %, mutta Toyotan myynti väheni 12 %.

Viime vuonna myyntiään kasvattivat eniten Mitsubishi 63 %, Hyundai 54 % ja KIA 45 %.

Kun otetaan mallikohtaisessa myynnissä mukaan 20 suosituinta autoa, olivat viime vuoden suurimmat häviäjät Toyota Corolla -27 %, Toyota Auris -23 % ja Volvo V70 -21 %. Suurimmat myynninlisäykset: VW Passat +83 %, Mersun C-sarja +38 %, BMW:n 5-sarja 35 %.

Suomeen Toyota tuli 1964. Ensimmäinen myyntimalli oli Toyota Crown. Ne olivat niitä aikoja, kun japsiautoille naureskeltiin. Ha-jo-si-ko to-jo-ta-si? Jo 1973 Toyota kuitenkin nousi rekisteröintitilaston kärkeen ja tällä hetkellä se on Suomen autokantatilaston ylivoimainen ykkönen. Rekisterissä on noin 365 000 Toyotaa; seuraavina ovat VW ja Ford. Mallikohtaisesti tilaston kärjessä ovat Toyota Corolla, VW Golf ja Opel Astra.

kari.naskinen@gmail.com

Ei tullut lämpöennätystä

2012-01-01T11:07:00.005+02:00

Harmi, ettei Pentti "Pesa" Vuorion säätilastoja enää julkaista Etelä-Suomen Sanomissa. Kun olen kuitenkin päässyt Pesan edelleen jatkaman tilastoinnin yksityiselle jakelulistalle, näkyy vuoden ensimmäisen päivän osalta, että ei syntynyt tänä vuonna lämpöennätystä, vaikka tässä jonkinlaisesta ilmastonmuutoksesta onkin puhuttu.

Puolenpäivän aikaan tätä kirjoittaessani meidän ikkulaudalla oleva lämpömittari näyttää lukemaa -4,8 astetta. Ei lähelläkään Lahden lämpöennätystä, joka on vuodelta 2007: +3 astetta.

Pesan tilastot lähtevät vuodesta 1940. Tuolta talvisotavuodelta löytyy myös toisen äärimmäisyyden yksi ennätys: tammikuun kylmin yksittäinen päivä Lahdessa on ollut 17.1.1940, jolloin mittari näytti -40,6. Tammikuun lämpöennätys on päivämäärältä 10.1.2007: +7,5.

Mutta se ilmaston yleinen lämpeneminen? Tammikuiden minimilämpötilat Pesan jaksottamina ovat toteutuneet keskimääräisesti näin:

1940-1952: -13,2
1953-1982: -12,2
1983-2011: -9,9

Vastaavasti maksimilämpötilat:

1940-1952: -6,7
1953-1982: -5,2
1983-2011: -3,6

Siis lämpenemään päin. Tästä on yhtenä todisteena sekin, että perhoslajeja on nykyisin enemmän kuin ennen. Lyhyessäkin ajassa on tapahtunut selvä muutos: kun vuonna 2000 Suomessa rekisteröitiin 2402 perhoslajia, niin tuoreimman laskennan mukaan niitä on nyt noin 2560.

kari.naskinen@gmail.com

Marilyn Monroe ja "Marilyn Monroe"

2011-12-30T18:36:00.003+02:00

Tein vuoden parhaiden elokuvien listan liian aikaisin (Mustaa valkoisella 23.12.). Kymmenen parhaan joukkoon pitää nimittäin panna myös Simon Curtisin esikoispitkäelokuva My Week With Marilyn. Se on hieno henkilökuvaus maailman kaikkien aikojen tunnetuimmasta ja ihailluimmasta naisesta Marilyn Monroesta.

Marilyn Monroe ei koskaan saanut Oscar-palkintoa, mutta ei olisi yllätys, jos Oscarilla nyt palkittaisiin Marilynia loistavasti esittävä Michelle Williams (kuva). Hän on opiskellut Marilyninsä täydellisesti, ilmeitä, eleitä, liikkeitä ja ääntä myöten. Eikä hänen tekemänsä Marilyn-kuva jää näihin ulkokohtaisiin seikkoihin, vaan Michelle Williams pystyy erinomaisesti kuvaamaan myös Marilynin sisäistä, ristiriitaisesti vellovaa "sielunelämää".

Tämän rohkenee sanoa, sillä Marilynin elokuvia me filmihullut olemme katsoneet paljon, hänestä on nähty monia uutis- ym. filminpätkiä, ja hänestä tehtyjä kirjoja on suomennetukin kymmenkunta. Näiden kaikkien perusteella: Michelle Williams on roolissaan täysosuma.

Elokuva kertoo yhdestä viikosta Pinewood-studioilla Englannissa, jonne Marilyn Monroe tuli näyttelemään elokuvassa Prinssi ja revyytyttö (1957). Elokuvan ohjasi nelinkertainen Oscar-voittaja Laurence Olivier, joka paremmin tunnettiin näyttelijänä, varsinkin Shakespeare-tulkinnoistaan. Tämä oli vasta hänen neljäs elokuvaohjauksensa, mutta niin vaikeiksi kuvaukset Marilynin kanssa osoittautuivat, että Sir Olivier palasi niiden jälkeen taas teatteriin. Tosin hän vielä 1970-luvulla ohjasi kaksi näytelmäelokuvaa.

Elokuvan pohjana ovat Olivierin apulaisena toimineen Colin Clarkin kaksi muistelmakirjaa. Niiden mukaan hänellä oli romanssintynkääkin Marilynin kanssa. Oli tai ei, tuo episodi täydentää Curtisin elokuvassa Marilynin luonnekuvaa. Marilyn Monroe tuli Englantiin maailman supertähtenä, Marilyn toki nautti tilanteesta, mutta kun se meni äärimmäisyyksiin, oli katastrofi päällä. Siinä ei auttanut aviomies Arthur Millerinkään läsnäolo eikä tietenkään oudon, ärhentelevän englantilaisen ohjaajan kanssa työskenteleminen. Marilyn hermostui, ja sitten pitikin alkaa ottaa pillereitä sekä nukahtamiseen että heräämiseen.

Tämän kaiken myllerryksen Michelle Williams esittää hienosti. Kaiken huippuna ovat ne kohtaukset, joissa Marilyn on parhaimmillaan - Prinssi ja revyytyttö täytyy pikaisesti hankkia taas katsottavaksi. Sen valmistuminen näyttää kuitenkin olleen työn ja tuskan takana, ja varmaan Marilyn tunti taas olonsa hieman kotoisammaksi palattuaan Englannista Hollywoodiin, missä valmistuivat vielä Piukat paikat, Lemmenloukku ja Sopeutumattomat. Kotoisuuskin on tietenkin kyseenalaista, sillä Marilyn teki huumeitsemurhan elokuussa 1962 - vai murhattiinko hänet, koska alkoi olla epävarmaa, pystyykö Marilyn pitämään suutaan kiinni suhteistaan Kennedyn veljeksiin. Salaliittoteorian mukaan murhan olisi voinut tehdä mafia, johon Frank Sinatralla oli hyvät suhteet, ja Sinatra oli myös Kennedyjen kaveri.

kari.naskinen@gmail.com

Riisto jatkuu

2011-12-29T09:59:00.004+02:00

Mikään ei ole muuttunut 500 vuodessa. Kun Kolumbus oli löytänyt uuden mantereen, alkoi alkuperäisväestön riisto. Espanjalaisen Iciar Bollainin elokuvassa Sade kuuluu meille kerrotaan, miten riisto ja sorto jatkuvat edelleen. Nykyisin se vain tapahtuu näennäisesti hienostuneemmassa muodossa, kun "hyväntekijöinä" ovat esimerkiksi Maailmanpankki ja Maailman valuuttarahasto.

Elokuvassa nämä kaksi aikaa kohtaavat. Espanjalainen elokuvaryhmä saapuu Boliviaan tekemään elokuvaa Kolumbuksesta. Sitten tulee kuitenkin ongelmia, kun filmauspaikkakunnalla Cochabambassa alkavat isot mielenosoitukset vesihuollon yksityistämistä vastaan. Tarinalla on sikäli todellisuuspohja, että 1990-luvulla aloitettiin vesivarojen myynti monikansallisille yhtiöille. Kun veden hinta nelinkertaistui, ei köyhillä ihmisillä ollut varaa ostaa sitä, vaan he alkoivat kerätä sadevettä juotavakseen. Sadeveden kerääminen kuitenkin kiellettiin lailla.

Elokuvanteko elokuvassa uhkaa keskeytyä, kun yksi keskeiseen rooliin amatöörinäyttelijäksi valittu mies ryhtyy vesimellakoiden vetäjäksi ja joutuu poliisin hakkaamaksi ja pidättämäksi. Hieno elokuva laajenee samalla voimakkaaksi globalisaatiokritiikiksi. Eikä asia mitenkään vieras ole vanhalla mantereellakaan. Margaret Thatcherin aikana vesihuolto yksityistettiin myös Englannissa, jolloin vesipalvelujen laatu heikkeni nopeasti ja hinnat nousivat.

En tiedä asioidenlaitaa nyt Englannissa, mutta Bolivian vesimellakat saivat aikaan yksityistämisestä luopumisen. Suomessa puolestaan on energiahuoltoa yksityistetty, ja terveydenhuoltoa niin ikään, vaikka tulokset osoittavat, että terveyskeskustoiminta yksityistettynä tulee kalliimmaksi kuin kunnan omana toimintana.

Veden yksityistämistä kehitysmaissa ajaa Maailmanpankki edelleen. Tässä touhussa ovat innokkaina mukana myös Maailman kauppajärjestö WTO ja EU, joka pyrkii solmimaan Afrikan, Karibian ja Tyynen valtameren maiden kanssa uusia talouskumppanuussopimuksia, joihin liittyy nimenomaan vesihuollon siirtäminen tehokkaammalle yksityissektorille. Varmaa tuloa riistäjille, sillä ilman vettä ei kukaan tule toimeen. Nykyisin kuolee vesihuollon puutteeseen 6000 lasta päivittäin, kun miljardi ihmistä on vailla puhdasta juomavettä.

Vesi, öljy, timantit - mitä tahansa luonnonvaroja jossakin on, niiden arvon ns. markkinat tietävät ja siksi niitä ei voi jättää kenen tahansa hyödynnettäviksi.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden urheiluhalliyhdistyksessä myrskyää

2011-12-27T14:18:00.004+02:00

Joulukuun myrskyt ovat ulottuneet myös Lahden urheiluhalliyhdistykseen. Sen isännöitsijä Heimo Riutta (SDP) on saanut potkut ja Lahden jäähalli Oy:n hallituksen puheenjohtaja Jouko Pylväs (SDP) on jätetty valitsematta uudelleen yhtiön hallitukseen. Urheiluhalliyhdistys on jäähalliyhtiön pääomistaja.

kari.naskinen@gmail.com

The Girl with the Dragon Tattoo

2011-12-23T12:57:00.006+02:00

Sopiiko Daniel Craig Mikael Blomqvistin rooliin? Onko Rooney Mara (kuva) yhtä hyvä kuin Noomi Rapace? Tällaisiin pohdintoihin ajautuu pakostakin, kun katsoo Millennium-trilogian ensimmäistä Hollywood-osaa. Näin siksi, että David Fincherin ohjaama versio tuli tavallaan liian lyhyen ajan kuluttua ensimmäisen tästä romaanista tehdyn elokuvan jälkeen. Harmillista, sillä tällainen vertailuasetelma häiritsee.

Pari vuotta sitten ensi-iltansa saanut, Nils Arden Oplevin ohjaama Miehet jotka vihaavat naisia on hyvä läpileikkaus Stieg Larssonin jännittävästä, taidokkaasta romaanista. Fincherin versiossa eivät roolitukset kaikin paikoin pärjää edeltäjälleen, mutta yleisilmeeltään amerikkalaiselokuva on jopa parempi. Sen karu, lumiräntäisen harmaa kuva kehystää erinomaisesti kylmässä Pohjolassa etenevää tarinaa, jossa ei juuri valoa ole.

Näin naapurimaalaisen kannalta kotoisuutta tuo lisäksi se, että elokuvassa on mukana muutamia tuttuja ruotsalaisia näyttelijöitä. Sen sijaan ei puhuta siitä yhdestä tutkittavana olevan suvun natsista, joka oli kuollut vapaaehtoisena Suomen talvisodassa 1940.

Aluksi tuntui vähän vieraalta, että ruotsalaista toimittajaa esitti "Bond". Daniel Craig onnistuu kuitenkin välttämään tällaisiin ennakkoasenteisiin liittyvät sudenkuopat ja on lopulta hillityn hyvä roolissaan. Tästä huolimatta alkuperäinen Michael Nyqvist on parempi.

Sama pätee Lisbeth Salanderin rooliin. Rooney Mara toimii, mutta Noomi Rapacen pelottavaan rajuuteen hän ei yllä.

Kahden vuoden takainen elokuva on muutenkin hurjempi. Amerikkalaiset ovat kuvanneet selvästi hillitymmin tiettyjä pahoja jaksoja, kuten esimerkiksi raiskausta, minkä uhriksi Lisbeth joutuu. Raiskaajasikaa eli Lisbethin virkaholhoojaa esittävä Yorick van Wageningen on myös pliisu versio elkuperäiselokuvan Peter Andersson, joka jo ulkoiselta olemukseltaan on täys mulkku.

Elokuvan alkutekstit ovat hienot, tuovat mieleen takavuosien animaatiomestarin Norman McLarenin, vaikka nykyisin ei tehdäkään vanhanaikaisia animaatioita, vaan taiteillaan digitaalitekniikalla.

The Girl with the Dragon Tattoo on joka tapauksessa ainakin yhdellä mittarilla mitattuna jokseenkin samantasoinen elokuva kuin Miehet jotka vihaavat naisia: Oplevin elokuva pääsi vuoden parhaiden elokuvien listallani yhdeksänneksi ja Fincherin elokuva nyt kymmenenneksi. Vuoden 2011 parhaat ensi-iltaelokuvat:

1. Woody Allen: Midnight in Paris
2. Tom Hooper: Kuninkaan puhe
3. Olivier Assayas: Carlos The Jackal (dvd)
4. Olivier Assayas: Kesähetket
5. Aki Kaurismäki: Le Havre
6. Abbas Kiarostami: Iltapäivä Toscanassa
7. Pedro Almodovar: Iho jossa elän
8. Rob Epstein ja Jeffrey Friedman: Howl - Huuto
9. Nicolas Winding Refn: Drive
10. David Fincher: The Girl with the Dragon Tattoo

kari.naskinen@gmail.com

Sähköä ilmassa, kun tiedonvälitys muuttuu

2011-12-22T11:24:00.011+02:00

Kun vuonna 1967 aloitin toimitusharjoittelijana Jyväskylän Ympäristölehdessä, sanoi päätoimittaja Väinö Mikkola, että muista aina ihmisten nimet. Niitä pitää olla lehdessä mahdollisimman paljon ja niiden pitää olla oikein kirjoitettuja.

Noihin aikoihin olikin tapana, että esimerkiksi kaikkiin onnettomuus- ja rikosuutisiin pantiin osallisten nimiä niin paljon kuin mahdollista. Jos joku jäi suojatiellä auton alle, niin lehteen sekä ajajan että jalankulkijan nimet.

Enää ei nimiä samalla tavalla panna julki, sillä tiukentunut intimiteettilainsäädäntö on tullut väliin. Toista oli ennen. Kun 1950-luvulla ilmestynyt Sensaatio Uutiset mustamaalasi presidentiksi pyrkivää Urho Kekkosta, olivat juttujen otsikot värikkäitä.

”Kekkonen työskentelee vieraitten päämäärien hyväksi”
”Kekkonen tappeli ministerin kanssa”
”Kekkonen sammui lattialle pääministeri Hedtoftin hautajaisten jälkeen”
”Kekkonen tanssi kuolevaa joutsenta Mikojanin kutsujen jälkeen”
”Kekkonen nukahti hotellin hissiin”
”Ministerillä oli oma bordelli Meilahdessa. Kekkonen innokas asiakas”
”Rakastunut Kekkonen häiritsee naapureita”
”Kekkonen vietiin poliisiasemalle. Täysjuovuksissa suurhotellissa”
”Hotellitappelut jatkuvat: raahasi naista korvarenkaista.”

Värikkäitä otsikoita saadaan nykyisinkin, mutta niiden taustalla on yleensä todistettuja tosiasioita, vaikkapa Matti Vanhasen, Ilkka Kanervan ja Vesa Keskisen naisseikkailujen tapaan.

Edes 7 päivää -lehden juorujutut eivät pärjää kovuusvertailussa entisaikojen juttujen kanssa. Lahtelainen mediatutkija, yht. tri Markku Koski sanookin tuoreessa kirjassaan Sydän hihassa (WSOY, 2011), että ”Seiska” on varsin kaukana perinteisistä sensaatiolehdistä. Seiskan linja ei ole mitenkään ärhäkkä, ja sen uutislöydötkin ovat aika laimeita.

Seiskan edellinen päätoimittaja Eeva-Helena Jokitaipalekin on myöntänyt tämän: ”Seiskan journalismin pohjavire on kiltteys ja asiallisuus. Tärkeintä on, että juorut perustuvat tosiasioihin, monta kertaa ne voivat olla aivan inhimillisiä asioita, pikkuasioitakin.”

Vanhasta kunnon Hymy-lehdestä Seiska eroaa Kosken mukaan siinä, että Seiska ei edes yritä olla vähäväkisten puolella herroja vastaan. Demokratian vahtikoiraksi Seiskasta ei siis ole.

ISO SÄHKÖINEN MUUTOS

Hurjimmat tekstit ilmestyvät nykyisin internetissä. Tiedonvälityksen muutos itsessään on hurjassa muutoksessa. Muuttunutta tilannetta luonnehdittiin osuvasti pari päivää sitten Twitterissä: ”Toimittajat eivät enää määrittele uutista, vaan joutuvat reagoimaan, kun se määritellään muualla.” Tarkoitettiin tietenkin internettiä, missä asiat nykyisin ensimmäisenä tulevat esille.

Internet on jo tärkeämpi kuin televisio. Taloustutkimus Oy:n tuoreen tutkimuksen mukaan aikuisista suomalaisista 38 prosenttia ei voisi kuvitella luopuvansa internetistä; keväällä 2010 vastaava osuus oli 32 prosenttia. Internetin tärkeys on noussut kaikissa ikäryhmissä, mutta erityisesti alle 35-vuotiaiden joukossa. Internetin tärkeys näkyy esimerkiksi netti-tv:n, sähköisten sanomalehtien ja sosiaalisen median käytön lisääntymisenä.

Nuorten osalta on tapahtunut iso muutos myös lehtien lukemisessa. Alle 25-vuotiaat käyttävät jo enemmän aikaa sanomalehtien sähköisten versioiden kuin paperisten lehtien lukemiseen.

Minäkin kirjoitin viimeisen paperilehtijuttuni tämän päivän Viikko-Hämeeseen, jonka ilmestyminen nyt loppuu. Tämä johtuu siitä, että poliittisten lehtien tukimäärärahat ovat oleellisesti pienentyneet. Tästä eteenpäin näitä rahoja pannaan sähköiseen viestintään. Näin on oikein, koska sähköiseksi tämä meininki joka tapauksessa enenevässä määrin muuttuu.

Kuvaavaa asialle onkin, että kun Hämeen Voiman, sen seuraajan Hämeen Kansan ja sen seuraajan Viikko-Hämeen 105 vuotta pitkä historia loppuu tänään, niin päätoimittaja Jarkko Nissinen siirtyy Ruusuverkko Oy:n toimitusjohtajaksi. Ruusuverkko tuottaa sähköisiä verkkopalveluita SDP:lle ja Uutispäivä Demarille.

PENTIKÄINEN VALITTAA

Hermostunut on varsinkin Helsingin Sanomien johtaja Mikael Pentikäinen, joka itkee sitä, että eduskuntaryhmät onnistuivat tekemään ratkaisun Yleisradion rahoitusjärjestelmästä. Pentikäinen kantaa huolta siitä, miten käy isänmaalle tärkeän moniarvoisen median, kun valtio sallii Yleisradion jatkavan hyvää toimintaansa. (HS 18.12.)

Helsingin Sanomat itse on kuitenkin nimenomaan Pentikäisen aikana kaventanut omaa moniarvoisuuttaan. Takavuosina sanottiin jopa niin, että Hesari on Suomen suurin työväenlehti, mutta enää ei tällaista väritystä löydy raapimallakaan. Lestadiolais-kepulainen Pentikäinen on tehnyt lehdestä täysin yksiarvoisen, porvarillista hegemoniaa pönkittävän välineen.

Ylen toiminta nettipuolella on erityisesti porvarien hampaissa. Kuitenkaan Yle ei nettisivuilleen myy ilmoituksia, joten lehdet saavat edelleen vapaasti hoitaa sen ison bisneksensä.

Mutta kuten Lauri Tähkä laulaa:

"Meitä vuodet kun liikuttaa
Se mikä taakse jää katoaa
Kaikki kulkee
Kukaan ei jää pysy paikoillaan"

Väinö Mikkolan neuvojen mukaan nimet ovat joka tapauksessa edelleen tärkeitä. Lahden Radion nettisivulle ilmestyi tänään juttu hollolalaisesta maanviljelystilasta. Väärin olivat sekä tilan että isännän nimet. Jokin aika sitten oli puolestaan Etelä-Suomen Sanomissa melkein sivun haastattelu entisestä kansanedustajasta Helge Talvitiestä (SKDL), mutta jutussa nimi oli koko ajan Helge Kaalikoski - etunimi ja puolue oikein.

kari.naskinen@gmail.com

Rallin MM-sarja laahaa pohjamudassa

2011-12-19T10:39:00.003+02:00

Kun rallin MM-sarja 2012 alkaa Monacosta tammikuun 18. päivänä, on lähtöluettelossa vain kaksi ajajaa, jotka kilpailevat maailmanmestaruudesta. Citroen pyrkii ajattamaan mestariksi Sebastien Loebin ja Ford Jari-Matti Latvalan. Tämä on ilmoitettu jo etukäteen.

Ralliautoilu onkin tällä hetkelle huonoissa kantimissa. Ford oli tipalla jättää tehtaan tuen pois kokonaan puoliviralliselta kilpatalliltaan M-Sportilta ja Citroen suunnittelee myös poistumista rallista 1-2 vuoden kuluttua. Ministä ei uutena tallina ole ainakaan vielä paljon mihinkään, ja Volkswagen on vasta tulossa. Voikin käydä niin, että parin vuoden kuluttua on mestaruudesta kilpailemassa edelleen vain kaksi tallia, Mini ja VW.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden taidekoulutuksen alasajajat

2011-12-18T14:06:00.004+02:00

Lahden ammattikorkeakoulun tavoitteena on vähentää taideaineiden opetusta. Syylliset ovat tässä:

Lahden ammattikorkeakoulun rehtori ja hallituksen puheenjohtaja Risto Ilomäki.

Lahden ammattikorkeakoulun hallituksen muut jäsenet:
Vararehtori Helena Karento (varajäsen vararehtori Juhani Nieminen)
Johtaja Päivi Starckjohann (johtaja Ulla Weijo)
Lehtori Rami Kivilahti (lehtori Leena Haapola)
Lehtori Kari Lohko (lehtori Helena Sillanpää)
Harjoitteluinsinööri Neea Similä (johdon sihteeri Sanna Laitinen)
Opiskelija Marianna Rantanen (opiskelija Juha Lumme)
Opiskelija Sara Etola (opiskelija Ayla Dincay)
Isku Invest Oy:n toimitusjohtaja Jukka Anttonen (Lahden Autokori Oy:n toimitusjohtaja Juhani Saario)
Lakesin toimitusjohtaja Essi Alaluukas (Lahden tiede- ja yrityspuiston toimitusjohtaja Lauri Ylöstalo)
L-Fashion Groupin henkilöstöjohtaja Eija Koskinen (diplomi-insinööri Taina Ahlroth)

Lahden ammattikorkeakoulu kuuluu Päijät-Hämeen koulutuskonserniin, jonka toimitusjohtaja on Arvo Ilmavirta. Poliitikoista valitun koulutuskonsernin hallituksen muodostavat:

Jari Salonen, puheenjohtaja (Kok) Lahti
Kirsti Laatunen, varapuheenjohtaja (SDP) Orimattila
Maarit Luukka (Kesk) Lahti
Leena Mäkelä (Kok) Lahti
Sanna Mäkinen (SDP) Lahti
Markku Rantoila (Vas) Lahti
Paula Ijäs (Kesk) Heinola
Mauno Kuusela (SDP) Heinola
Sauli Pakkanen (Kok) Asikkala
Markku Pulkkanen (Kok) Hollola
Seppo Virtanen (SDP) Nastola

kari.naskinen@gmail.com

Lahden toriparkki aiotaan sittenkin rakentaa kaupungin rahoilla

2011-12-17T11:29:00.003+02:00

Lahden kaupunginvaltuusto on aiemmin päättänyt, että jos torin alle rakennetaan parkkihalli, ei rakentamiseen saa käyttää kaupungin varoja, ei ainakaan suoraan. Tämän takia rakennuttajataho tulisi olemaan kaupungin omistama Lahden Pysäköinti Oy.

Nyt tätä muodollistakin mutkaa ollaan vetämässä suoraksi. Tämän kaavaillaan tapahtuvan niin, että kaupunki myy Kauppakeskus Trion alakerrassa omistamansa 550 autopaikkaa Citycon Oyj:lle, joka omistaa muuten Trio-kiinteistön, mutta ei siis näitä 550:tä autopaikkaa. Kaupasta saatavat miljoonat on sitten tarkoitus panna toriparkin rakentamiseen. Näin ollaan valtuuston päätökselle antamassa piutpaut.

Saa nähdä, miten lopullisen kauppapäätöksen käy kaupunginhallituksessa ja valtuustossa?

kari.naskinen@gmail.com

Kolme maalia 50 sekunnissa

2011-12-16T09:56:00.003+02:00

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 50 vuotta yhden jääkiekkoennätyksen syntymisestä: KooVeen Erkki Suokko teki 26.12.1961 kolme maalia 50 sekunnissa. Koulukadun tekojääradalla pelatussa mestaruussarjan ottelussa Tampereella KooVee voitti HIFK:n 13-2 ja Suokon maalit syntyivät ajoissa 53.12 - 53.30 - 54.02. IFK:n maalivahtina oli Raimo Sepponen, josta pelaajauransa jälkeen tuli erinomainen erotuomari.

KooVee pelaa nykyisin Suomi-sarjassa johtaen omaa lohkoaan. KooVee on alunperin 1929 perustettu Tampereen työväenyhdistyksen urheilu- ja voimailuseura Kilpa-Veljet ry; jääkiekon mestaruussarjaan TK-V tuli 1954, ainoan mestaruutensa KooVee voitti 1968 ja SM-liigasta se putosi 1980.

Kaudella 1961-62 Erkki Suokko voitti myös pistepörssin lukemilla 21+16 = 37. Kun kymmenen joukkueen sarja pelattiin kaksinkertaisena, tuli ottelukierroksia 18. Suokon pistekeskiarvo oli 2,06 per ottelu. Tällä hetkellä SM-liigan pistepörssin kärjessä on Ässien Tomas Zaborsky 26+13 = 39 (32 ottelua, keskiarvo 1,2).

Suokon pelivuosina pörssipisteitä ei saanut yhtä helposti kuin nykyisin, koska silloin maaleihin ei koskaan merkitty kuin yksi syöttäjä. Toisaalta maalinteko on nyt vaikeampaa, sillä maalivahdit ja maalivahtien varusteet ovat parantuneet. Kaudella 1961-62 tehtiin keskimäärin 8 maalia/ottelu. Tämän kauden SM-liigassa on tehty 5,2 maalia/ottelu.

Eniten hattutemppuja SM-sarjassa ja SM-liigassa on tehnyt Ässissä ja TPS:ssä pelannut Arto Javanainen, yhteensä 39. Muita kärkipään hattutemppuilijoita ovat olleet Lasse Oksanen 22, Timo Susi 18, Raimo Summanen 15 ja Timo Turunen 15.

Tällaisten tilastojen kanssa on harmillista, että teettää kovasti töitä yhdistellä entisen SM-sarjan ja vuodesta 1975 toimineen SM-liigan tilastoja. Liigatilastot kyllä löytyvät, koska niitä pitää liigan tilastohirmu Erkki Loikkanen. Häneltä pyysin nyt listan kotikaupunkini Lahden hattutemppujen tekijöistä liigassa: Erkki Laine 11, Markku Hakulinen 5, Erkki Mäkelä 4, Richard Grenier 3, Olavi Niemenranta 3, David Conte 2, Yrjö Hakulinen 2, Lasse Jämsen 2, Mikko Peltola 2.

Pelicans Oy:n toimitusjohtaja Ilkka Kaarna teki kolme maalia pelatessaan Jokereissa 1978 Ilvestä vastaan.

kari.naskinen@gmail.com

Taiteilijoiden pitää työllistyä palkalliseen työhön

2011-12-13T11:40:00.003+02:00

Otsikon mukainen kanta on otettu Lahdessa, joka ensi vuonna markkinoi itseään Helsingin siivellä maailman muotoilupääkaupunkina. Kysymys on siitä, että Päijät-Hämeen koulutuskonserni ja Lahden ammattikorkeakoulu haluavat lopettaa Lahden taideinstituutin sillä perusteella, että eivät ne sieltä valmistuvat käppänät kuitenkaan mihinkään palkalliseen työhön pääse.

Lahden kaupunki markkinoi 1980-luvulla itseään Business Citynä, ja kaupunginorkesterinkin nimeksi muutettiin vähäksi aikaa Business City Orchestra. Vanha perinne siis - taiteenkin pitää toimia liiketaloudellisin periaattein. Siksi ei kuvataidekoulutusta suvaita, koska valmistuvia taiteilijoita eivät Isku, Kemppi tai Hämeenmaa kuitenkaan palkkaa töihin.

Tästä huolimatta kuvataiteella on Lahdessa vahvat juuret. Lahden taideyhdistys perustettiin jo 1935 ja Lahden kuvaamataiteilijoiden kerho 1947 (nimi muuttui Lahden taiteilijaseuraksi 1954). Ensimmäinen suomalainen kesätaidenäyttelykin järjestettiin Lahdessa 1960 Kariniemen mäellä, jossa sen avasi Ateneumin johtaja Sakari Saarikivi; esillä oli mm. Kimmo Kaivannon, Laila Pullisen, Jaakko Sieväsen ja Sam Vannin töitä. Mukkulassa järjestettiin 1968-72 Talli ja puisto -tapahtumat, joissa tulivat tutuiksi myös Mauno Hartmanin ja Olavi Lanun teokset.

Lahden taidekoulu perustettiin 1971. Sen jatkajan Lahden taideinstituutin kouluttamat taiteilijat ovat menestyneet hyvin, joskaan eivät ole päässeet palkkatöihin, vaan ovat Lahden virallista kantaa vastustaen toimineet freelancereina, kuten esimerkiksi tämänvuotisen Ars Fennica -palkinnon saanut Anssi Kasitonni. Salmelan taidekeskuksen vuoden nuoreksi taiteilijaksi valittiin puolestaan viime vuonna lahtelainen Maria Laine.

Lahti on kuvataidekaupunkina ollut muutenkin merkittävä. Täällä on tähän asti suvaittu taiteilijoita, vaikka varsinaista taidemuseorakennusta ei olekaan saatu aikaan. Sotien jälkeen kaupunginjohtajina toimineet Olavi Kajala ja Teemu Hiltunen vaikuttivat siihen, että tätä Suomen nuorinta kaupunkia alettiin kutsua "veistosten kaupungiksi". Nytkin Lahti taitaa olla kaupunki, jossa on asukaslukuun suhteutettuna eniten julkisia taideteoksia.

Lahtelaisia taiteilijoita on aina ollut huipulla, tuosta kun lonkalta heittää nimiä, niin taso on ollut ja on kova: Kosti Ahonen, Mauno Hartman, Aarre Heinonen, Reino Hietanen, Kaija Ikävalko, Timo Jakola, Väinö Komu, Matti Koskela, Outi Kirves, Pasi Kutvonen, Olavi Lanu, Mauno Lappalainen, Jukka Lehtinen, Risto Leppänen, Veikko Leppänen, Satu Loukkola, Pentti Melanen, Arto Pennanen, Olavi Ryyppö, Antti Salokannel, Antti Ukkonen, Soile Yli-Mäyry...

Tuosta porukastakaan ei moni ole työllistynyt vakituiseen palkkatyöhön, mutta hyvää jälkeä on syntynyt.

Lahden kuvaamataiteilijoiden kerhon järjestämässä keskusteluillassa joskus 50-luvulla todettiin, että on turmiollista, jos kulttuurin suhteen pääsee vallalle kaupallis-teollinen asenne. Tämän pelon on Lahden ammattikorkeakoulu nyt konkretisoinut.

kari.naskinen@gmail.com

Räikkönen, Schumacher, Reutemann, Vettel, Loeb

2011-12-12T09:07:00.005+02:00

Miten käy Kimi Räikkösen paluun F1:een? Vastausta on yritetty haarukoida laidasta laitaan, mutta vastaus tulee vasta ensi vuonna. Yhden vertailukohdan tarjoaa joka tapauksessa Michael Schumacher. Hän palasi tositoimiin kolmen taukovuoden jälkeen, ja lasketaan nyt Räikkösen eduksi, että häneltä jäi väliin vain kaksi vuotta. Schumacherin parhaat saavutukset kahtena viime kautena olivat neljä neljättä sijaa.

Räikkönen ajoi kaksi kautta rallin MM-sarjaa. Se ei ole alkuunkaan sama asia kuin jos olisi ajanut koko ajan formuloilla, mutta nopeanajon tuntuma joka tapauksessa säilyi. Räikkösen etuna Schumacheriin nähden on lisäksi ikä, kymmenen vuotta nuorempi.

Schumacherin ajama Mercedes GP on parempi vehje kuin Lotus (Renault). Autojenvälisissä voimasuhteissa voi kuitenkin yhden talvikauden aikana tapahtua paljon, joten arvuutteluksi menee tältäkin osin.

Rallissa Räikkönen kehittyi kahden vuoden aikana. Kun hän ensimmäisenä kautena hävisi pikataivalajoissa kärjelle kaksi sekuntia ja vähän ylikin, pääsi hän tänä vuonna keskimäärin jo sekunnin päähän pohja-ajoista.

Historiaa hän joka tapauksessa teki ajamalla kaksi rallin MM-sarjaa saavuttaen yhteensä 59 pistettä. Tätä ennen oli yksi toinenkin F1-ajaja saavuttanut rallipisteitä: Carlos Reutemann oli kotimaansa Argentiinan MM-osakilpailussa neljäs vuonna 1980 Fiat 131 Abarthilla. Kilpailun voitti samanlaisella autolla Walter Röhrl, jolle Reutemann hävisi 47 minuuttia.

VETTEL VAI LOEB?

Englantilaisen Autosport-lehden vuotuisessa gaalassa annettiin kuluneen kauden ykköspalkinto Sebastian Vettelille. Lehden lukijat kuitenkin äänestivät vuoden parhaaksi autourheilijaksi Sebastien Loebin.

Mahdotonta tällaiset eri lajien väliset vertailut ovatkin, mutta kun tarkastellaan Autosportin matemaattisen tarkkaa, kaikki lajit huomioon ottavaa pisteytystä, päädyttiin siinä kauden loputtua seuraavanlaiseen järjestykseen:

1. Sebastian Vettel F1
2. Mark Webber F1
3. Jenson Button F1
4. Lewis Hamilton F1
5. Fernando Alonso F1
6. Will Power Indy Car
7. Carl Edwards Nascar
8. Dario Franchitti Indy Car, Grand Am
9. Sebastian Loeb ralli
10. Scott Dixon Indy Car, Grand Am
11. Kyle Bush Nascar
12. Sebastien Ogier ralli
13. Mikko Hirvonen ralli
14. Jimmie Johnson Nascar, Grand Am
15. Matt Kenseth Nascar
16. Tony Stewart Nascar
17. Jari-Matti Latvala ralli
18. Felipe Massa F1
19. Sebastien Bourdais ILMC, ALMC, Indy Car, Le Mans 24
20. Jeff Gordon Nascar
21. Kevin Harvick Nascar
22. Nico Rosberg F1
- - - - -
46. Juho Hänninen ralli
108. Heikki Kovalainen F1
152. Valtteri Bottas GP3, F3
205. Kimi Räikkönen ralli, Nascar
255. Toni Gardemeister ralli
314. Toni Vilander ALMS, ILMS, Le Mans 24
470. Aaro Vainio GP3
772. Matias Laine GP3
910. Markus Palttala FIA GT1, Spa 24
914. Jukka Ketomäki ralli
1093. Mika Salo ALMS
1189. Ari Laivola ralli
1228. Jarkko Nikara ralli
1374. Jesse Krohn F3
1382. Jani Salomaa ralli
1418. Juha Salo ralli
1507. Mattias Therman ralli
1507. Matti Rantanen ralli
1507. Jari Ketomaa ralli
1541. Reijo Muhonen ralli
1644. Mikko Pajunen ralli
1651. Mika Häkkinen ILMC
1689. Mikko Eskelinen ralli
1709. Mikko Lehessaari ralli
1762. Esapekka Lappi ralli
1775. Petri Lehtovirta ralli
1783. Jukka Korhonen ralli
1813. Kari Hämäläinen ralli
1817. Mika Turkki ralli
1832. Kalle Pinimäki ralli
1836. Juha Pasanen ralli
1844. Kristian Yritys ralli
1856. Joni Pakarinen ralli
1859. Jouni Virtanen ralli
1868. Petri itkonen ralli
1868. Janne Berg ralli
1868. Ilkka Pastila ralli
1868. Pekka Vuorio ralli
1868. Pekka Nieminen ralli
1868. Riku Tahko ralli
1868. Niko Veikkanen ralli
1868. Ari Kirvesmäki ralli
1868. Joonas Lindroos ralli
1868. Matti Kortelainen ralli
1868. Jarmo Komsi ralli
1868. Kari Hytönen ralli
1868. Kristian Kiviniemi ralli
1868. Ilkka Kariste ralli
1868. Tomi Tukiainen ralli
1868. Kari Koskelainen ralli
1868. Christoffer Dahlström ralli
1868. Sami Valme ralli
1868. Tomi Weurlander ralli
1868. Santeri Jokinen ralli
1868. Janne Siikonen ralli
1868. Sami Pyhälä ralli
1868. Timo Pulkkinen ralli
1868. Raimo Kaisanlahti ralli
1936. Daniel Aho F3
2111. Mika Vähämäki Spa 24
2179. Jussi Kumpumäki ralli

Kummallista vain, että Autosport ei noteeraa lainkaan rallicrossia.

Maidenvälinen paremmuusjärjestys: 1) Saksa, 2) Australia, 3) Britannia, 4) USA, 5) Ranska, 6) Espanja, 7) Suomi, 8) Brasilia, 9) Uusi-Seelanti, 10) Japani.

Suomen parhaan urheilijan valitsevat Urheilutoimittajien liiton jäsen. Liiton alustavalla ehdokaslistalla edustavat autourheilua Bottas, Hirvonen ja Hänninen. Moottoripyöräilijöitä ovat enduromestarit Mika Ahola, Eero Remes, Juha Salminen, Matti Seistola, Marko Tarkkala, Jari Mattila ja Valtteri Salonen sekä maaradan maailmanmestari Joonas Kylmäkorpi ja RR:n sivuvaunuluokan maailmanmestari Pekka Päivärinta.

kari.naskinen@gmail.com

Maataloustuet suuremmat kuin työllisyysrahat

2011-12-08T13:33:00.003+02:00

Suomi on luultavasti maailman ainoa maa, jossa yhdellä ammattiryhmällä on oma puolue ja vieläpä hyvin menestynyt. Seuraavissa vaaleissakin sillä on edelleen oma presidenttiehdokkaansa. Maanviljelijöiden edustaja on Paavo Väyrynen, joka politiikkaharrastuksensa aloittaessaan oli alkuperäisen Maalaisliiton miehiä. Markkinointisyistä puolue muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965 ja Suomen Keskustaksi 1988.

Maatalouden osuus Suomen bruttokansantuotteesta on enää prosentin luokkaa. Tästä huolimatta maataloutta tuetaan noin kolmella miljardilla eurolla vuodessa, siis suuremmalla summalla kuin on maatalouden oma bkt. Tuosta tukipotista selvästi alle puolet tulee EU:n kautta ja loput saa Suomen valtio maksaa EU:n luvalla. Käytännössä kaikki tämä raha on kuitenkin suomalaisten omia rahoja, koska Suomi on EU:ssa nettomaksaja. Missään muualla ei maataloustukiin käytetä suhteellisesti laskien näin paljon rahaa.

Kaikesta Brysselin kautta Suomeen kierrätettävistä rahoista 70 prosenttia menee maatalouden tukemiseen.

Entisen Teollisuuden ja työantajain keskusliiton toimitusjohtaja Johannes Koroma onkin todennut, että ”maatalouden EU-politiikalla ei ole mitään tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa. Ainoa lähtökohta on saavutettujen etujen luovuttamattomuus.”

Maataloudella on puoliaan pitämässä myös oma ministeriö. Kumma juttu tämäkin. Miksei maatalousbisnes voisi kuulua työ- ja elinkeinoministeriöön? Tai miksei sitten omat ministeriönsä ole myös taksiautoilijoilla, torikauppiailla, partureilla jne.?

Jos kepu ei ole hallituksessa, hoitaa maatalousministerin postia aina joku kokoomuslainen, tällä kertaa viljatilallinen Jari Koskinen Hauholta.

Maatalouden asioita eduskunnassa junailee tietenkin myös maa- ja metsätalousvaliokunta. Sen jäsenistä ja varajäsenistä (26) on MTK:n jäseniä kymmenen ja itsekin maanviljelijöitä, tukiaisia saavia kuusi.

Eniten maataloustukia viime vuonna saaneet kansanedustajat ovat valiokunnan puheenjohtaja Jari Leppä (kepu) Pertunmaalta 116 000 euroa, Esko Kiviranta (kepu) Sauvosta 75 000, Anne Kalmari (kepu) Kivijärveltä 75 000 ja Pertti Hemmilä (kok) Salosta 74 000.

Näiden tukitietojen saaminenkin on tehty hankalaksi. EU:n maataloustuki- ja maaseuturahaston varojen käytöstä Suomessa vastaava Maaseutuvirasto muutti nämä tiedot viime vuonna maksullisiksi (123 euroa). EU:n sääntöjen mukaan tukien julkistamisen pitäisi tapahtua ilmaiseksi internetissä, mutta Suomessa on onnistuttu tulkitsemaan niin, että tällainen menettely on vastoin perustuslain mukaista yksityisyyden suojaa ja henkilötietolakia.

Maatalousväki itse laskee, että maatalouden tukipotti on 1,9 miljardia euroa. Aalto-yliopiston professori Esko Niemi on kuitenkin muistuttanut, että tuon summan päälle pitää lisätä sosiaali- ja terveysministeriön budjetista maksettavat maajussien eläkkeet 531 miljoonaa ja lomituskorvaukset 220 miljoonaa.

Viimeisten kahden vuoden aikana valtion rahaa on myönnetty yli 400 000 euroa jopa sianlihan mainontaan.

”Budjetista löytyy myös melkoinen määrä hallintokuluja, esimerkiksi ELY-keskusten maatalouskuluja. Kun kaikki nämä summataan, päästään yli 3 miljardin euron. Eikä tässä vielä kaikki. Sen päälle tulevat vielä mm. EU:n tuontitullien vaikutukset markkinahintoihin”, sanoo Niemi. (Uutispäivä Demari 23.8.2010)

Yksi vertailu tähän: maataloustukiin käytetään rahaa enemmän kuin työttömyyden hoitoon. Maatalouden työllisyydestä sen sijaan huolehditaan hyvin: yhtä maatalouden työpaikkaa tuetaan vuosittain keskimäärin yli 50 000 eurolla.

Hyvin ovat viljelijöiden asiat vertailuissa muutenkin. Tilastokeskuksen mukaan maanviljelijöiden käytettävissä olevat tulot ovat 38 prosenttia korkeammat kuin työntekijäperheen; henkeä kohti laskettuna tulot ovat 15 prosenttia korkeammat.

kari.naskinen@gmail.com

Lappeenranta ansaitsee teatterinsa

2011-12-04T11:58:00.008+02:00

Kun Lahden iso teatteritalo valmistui 1983, oltiin yleisesti sitä mieltä, että tällaisia laitosmonumentteja ei enää rakenneta. Nyt on kuitenkin mahdollista, että Lappeenrannan kaupunginteatteri saa uuden talon, jos kaupunginvaltuusto kohta niin päättää.

Tämän jutun otsikko on kaksimielinen. Lappeenranta ansaitsee nykyisen, vanhassa elokuvateatterissa toimivan teatterinsa äänin 74 - 0, sillä Lappeenrannassa tehdään hyvää teatteria. Jari Juutisen johtajakaudella on teatterissa tapahtunut samansuuntaista kuin tapahtui Kajaanissa Kristian Smedsin aikana. Äänestystulos ei ehkä ole yhtä selvä, kun valtuusto päättää uuden talon rakentamisesta, mutta taloidea on niin erinomainen, että sen soisi toteutuvan.

Teatterirakennus on suunniteltu tehtäväksi kauppakeskus Iso-Kristiinan laajennusosan yhteyteen. Loistava keksintö. Teatteri ei olisikaan erillinen saareke, vaan teatteri tulisi sinne, missä ihmiset muutenkin ovat. Isot kauppakeskukset ovat nykyajan viihdelaitoksia, joten sinnehän teatterikin kuuluu. Kynnys arkielämän ja teatterin väliltä madaltuisi. Teatterin narikkaa suunniteltaessa olisi vain otettava huomioon, että sinne pitäisi saada hyvin mahtumaan myös K-marketin ja Anttilan muovikassit.

Lappeenrannan teatterin ja Juutisen uusin näyttö osaamisestaan ja kekseliäisyydestään on Dogville, joka varmaankin kuuluu tämän näytäntövuoden huippuihin koko maassa. Maaliskuussa se vierailee kolmena esityksenä myös Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa, ja kutsu tulee ilman muuta Tampereen teatterikesäänkin.

Dogville perustuu Lars von Trierin samannimiseen elokuvaan (2003), jonka näytelmäksi sovitti ensin toinen tanskalainen Christian Lollike. Lappeenrantaan sovituksen on tehnyt ja ohjannut Juutinen. Dogville on ajankohtaisuudessaan viiltävän terävä, jopa niin, että sen pelottava loppukohtaus on Lappeenrannassa onneksi hieman pehmeämpi kuin elokuvassa.

Kysymys on siitä, että massamurhaaja Anders Breivik on maininnut Dogvillen yhdeksi mielielokuvistaan. Elokuva nimittäin päättyy pikkukaupungin polttamiseen ja sen asukkaiden joukkomurhaan. Lappeenrannassakin asukkaat kuolevat, mutta tapahtuma ei ole yhtä iljettävän konkreettinen kuin elokuvassa.

Näytelmä alkaa, kun jossakin takavintturissa olevaan kyläpahaseen tulee gangsterien takaa-ajama nuori nainen. Kansanäänestyksen perusteella kyläläiset päättävät ottaa naisen suojiinsa, eivätkä paljasta häntä gangstereille. Homma ei kuitenkaan suju kitkatta; kylän alkuperäisväestö alkaa pohtia tilannetta, että mitäs me tästä oikein hyödymme - emme mitään, joten aletaan ottaa ilo ja hyöty irti muukalaisesta.

Näytelmän käsiohjelmassa Juutinen lainaa nuorena kuollutta radikaalikirjailijaa Markku Lahtelaa: "Näin pienelle planeetalle ei mahdu montakaan onnetonta ennen kuin kaikkien elämä käy ahtaaksi. Mutta vielä ei tiedetä paljonko tänne mahtuu ravittuja, tyytyväisiä, tasapainoisia, onnellisia, rakastavaisia." (Vihaa nyt - rakasta myöhemmin, WG 1968)

Tällaisia Dogvillen tapaisia kyliä on maailma täynnä. Millainenhan kylä olisi esimerkiksi Viitasaari? Ottaisiko se huolehtiakseen Pekka Haavistosta, jos tämä joutuisi pakenemaan lynkkaajiaan?

Entä Lappeenranta; vieraspaikkakuntalaisena en tunne kaupungin henkistä ilmapiiriä, mutta siellä luultavasti otetaan avosylin vastaan vieraat venäläiset, koska he jättävät paljon rahaa tekemällä ostoksia Iso-Kristiinassa - siis hyötynäkökohta.

Jos kauppakeskus-teatteritalo toteutuu, kannattaa näyttämölle tehdä myös tekstityslaite, joka mahdollistaa venäläisturistien teatterivierailut.

Itse näytelmästä vielä sen verran, että sen ilmiasu on parempi kuin von Trierin elokuvan. Teatterin lavalla tyylittelyä ei ole viety samalla tavalla minimalistiseen tylsyyteen kuin elokuvassa. Lisäksi erikoismaininnan ansaitsee Kira Riikosen tekemä koreografia, siis puhenäytelmässä koreografia, toimii hienosti, varsinkin pääosan esittäjälle Ilona Pukkilalle tehty koreografia on erinomainen korostaen tämän tulijan erilaisuutta.

kari.naskinen@gmail.com

Terveyskeskusmaksun poistaminen lisäisi hyvinvointia

2011-11-30T11:38:00.002+02:00

Kotikaupunkini Lahden valtuusto hyväksyi toissa päivänä kaupungin ensi vuoden talousarvion. Hyvältä vaikuttaa edelleen: tilivuoden tulos näyttäisi menevän plussan puolelle ja vuosikate yli 30 miljoonan euron.

Vasta nyt luin sos.dem. valtuustoryhmän puheenjohtajan Ulla Vaaran nettisivulta hänen talousarviopuheensa. Ulla Vaara sanoi, että kun terveyskeskuspalveluita kehitetään, pitää harkintaan ottaa myös terveyskeskusmaksun poistaminen, jolloin heikoimmassa sosioekonomisessa asemassa ja työelämän ulkopuolella oleville mahdollistettaisiin paremmin sekä ennalta ehkäisevä että akuutti terveydenhoito.

Syrjäytymisen ehkäiseminen on kaupungin strategian yksi painopistealue. Terveyskeskusmaksu 13,70 euroa on liian iso köyhimmille ihmisille, se lisää syrjäytymistä ja vahvistaa sitä tosiasiaa, että köyhät elävät sairaampina ja lyhyempään kuin rikkaammat.

Isot kaupungit ovat niin hyvässä taloudellisessa asemassa, että niille ei olisi temppu eikä mikään poistaa terveyskeskusmaksu. Olisi kuitenkin eriarvoistavaa, että esimerkiksi Lahdessa maksua ei olisi, mutta naapurikunnissa olisi. Toisaalta voimaan on tulossa uusi laki, joka sallii ihmisten valita terveyskeskuksensa kuntarajoista riippumatta. Tämäkään ei kuitenkaan riittäisi tasa-arvoisuuteen, sillä jostakin naapurikunnan perukoilta keskuskaupungin terveyskeskukseen tuleminen taas aiheuttaisi matkakustannuksia.

Maan edellinen hallitus korotti terveyskeskusmaksuja kuntien puolesta. Silloin sanottiin, ettei köyhimpien asema tästä huonone, koska ainahan voi mennä hakemaan toimeentulotukea. Siis neuvottiin menemään toiselle luukulle, jotta voisi viedä sieltä saamansa rahan toiselle luukulle. Nykyisen hallituksen peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson (SDP) onkin sanonut, että byrokratiankin pyörittämisen kannalta edullisemmaksi tulisi poistaa terveyskeskusmaksut.

Valtuustopuheessaan Ulla Vaara puuttui myös epäterveeseen, yksityiseen terveydenhoitobisnekseen: "Monikansalliset isot yritykset pyörivät nykyisin sosiaali- ja terveysalan ympärillä kuin mehiläiset. Näiden yritysten tehtävä on osingonjaon maksimointi omistajilleen. Firman pääkonttori löytyy usein veroparatiisista. Esimerkkeinä Attendo Med One, Suomen Terveystalo ja Mehiläinen. Näille yrityksille on jopa rakennettu yhteiskunnan varoin kiinteistöjä, joissa ne tekevät bisnestään. Näin myös Lahdessa."

"Yksityisissä hoivayhtiöissä yhteiskunnan rahoilla tehtäviä voittoja valuu sijoitusfirmojen kautta verovapaille Jerseyn tai Cayman-saarille. Useita rikosilmoituksia on tehty hoiva-alan yrityksien veronkierroista, pimeistä palkoista ja peitellyistä osingonjaoista. Puhumattakaan tiedosta, että ihmisiä on hoidetaan huonosti. Nyt tarvitaan keskustelua ja perusteellista tutkimusta ja arviointikriteereitä siitä, miten palveluita tuotetaan, ostetaan, hinnoitellaan ja valvotaan. Monikansalliset yhtiöt eivät ole suomalaisen yrittäjänkään etu, saati sitten hoitoa tarvitsevan", sanoi Ulla Vaara.

Vielä hän olisi voinut ottaa esille apteekkibisneksen. Miksi apteekit eivät toimi valtion tai kuntien laitoksina terveyskeskusten yhteydessä?

kari.naskinen@gmail.com

Jääkiekon suosio kasvaa

2011-11-29T12:08:00.004+02:00

Lentopalloseura Pielaveden Sampo menetti kaikki sarjapisteensä, kun seuran toimistolla oli tehty jonkinlainen byrokratiavirhe. Kun monien miljoonien budjeteilla toimivat jääkiekkojoukkueet syyllistyivät julkiseen joukkotappeluun, niille määrättiin muodolliset kymppitonnin sakot ja muutamille pelaajille annettiin yhden tai kahden ottelun pelikiellot.

Tärkeintä tässä olikin, että taas jääkiekon suosiota pystyttiin lisäämään. Yleisömäärät kasvavat.

Pelicansin omalla nettisivullakin kerrottiin tappelupelin jälkeen, että vanha ennätys pantiin romukoppaan. Romukoppaan panemisella tarkoitetaan aina sitä, että jokin aikansa elänyt huono tavara tai asia hylätään. Näin tehtiin nytkin Lahdessa - vanha mitätön jäähyennätys jouti romukoppaan, kun saatiin aikaan parempi ennätys.

Ainoa häviäjä tässä remellyksessä on Helsingin IFK, joka tähän asti on pystynyt pitämään yllä mainetta väkivaltakiekkoa harrastavana joukkueena. Nyt sen kanssa samoille apajille tuli Chicagon Pelicans.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Kokoomus vaatii rohkeampia päätöksiä, mutta ei tiedä, millaisia päätöksiä

2011-11-26T21:40:00.006+02:00

Lahden kaupunginvaltuuston kokoomuslainen puheenjohtaja Ilkka Viljanen vaatii yleisönosastokirjoituksessaan Etelä-Suomen Sanomissa rohkeampia päätöksiä ja Kokoomuksen kunnallisjärjestön puheenjohtaja Reijo Mäki-Korvela vaatii järjestön omassa lehdessä vastuullista ja rakentavaa politiikkaa.

Molemmat puhkuvat kuin isot pahat sudet, mutta eivät osaa sanoa mitään.

Viljanen kirjoittaa, että suomalainen ja peräti päijäthämäläinenkin palveluverkko on rakennettu erilaiseen yhteiskuntaan kuin missä nyt eletään. Siksi tarvitaan rohkeita päätöksiä. Viljanen sanoo, että nyt tuotetaan itsestään selvyyksinä kivoja palveluja määrätyille ryhmille verovaroilla, vaikka nuo määrätyt ryhmät tulisivat toimeen ilman näitä kivoja palvelujakin. Rohkeita päätöksiä vaativalla Viljasella ei kuitenkaan ole rohkeutta paljastaa, mitä hän näillä määrätyillä ryhmillä ja kivoilla palveluilla tarkoittaa. Jää pelkäksi lätinäksi.

Lisäksi Viljanen kirjoittaa, että joitakin kivoja palveluja tuotetaan vain siksi, että niitä varten on aikanaan perustettu jokin organisaatio, mitä on "pakko" ylläpitää. Taas meni rohkeus pöksyihin. Mitkä palvelut ja mitkä organisaatiot? Plaa plaa plaa.

Samana päivänä ilmestyneessä Nykylahti-lehdessä Mäki-Korvela kuitenkin kaipaa päättäjiä, jotka eivät kulje yleisönosastojen mukaan - tarkoittaa siis Viljasta ja muita vastaavia tyhjänpuhujia.

Mäki-Korvela kirjoittaa, että kaupungin taloutta ei voi paikkailla perussuomalaisten ja demareiden malliin peittoa toisesta päästä lisäämällä. Peruspalveluihin kohdistuvat karsimiset on ratkaistava vahvalla talousajattelulla, sanoo Mäki-Korvela. Mutta taas sama virsi - ei mitään omaa esitystä, ei sinne päinkään. Pelkkää tyhjää paasausta, ei mitään rakentavaa, ei mitään rohkeutta.

kari.naskinen@gmail.com

Sanomalehdet kuolevat pois?

2011-11-26T11:31:00.003+02:00

Lahdessa ilmestyvän Etelä-Suomen Sanomien pääkirjoitussivulla on tänään pilapiirros, missä ennakoidaan tällaisten maakuntalehtien kuolemaa. Syynä on 9 prosentin arvonlisävero, joka ensi vuonna tulee koskemaan myös lehtitilausmaksuja.

Harmihan tämä tietenkin on, että isot lehtitalot tähän kaatuvat. Sitäkin voi harmitella, että esimerkiksi kampaajat, parturit, autokorjaamoiden ja kukkakioskien pitäjät ym. eivät pääse vastaavanlaisia pilapiirroskannanottoja levittämään. Eivät, vaikka useimmilla aloilla arvonlisävero on 23 prosenttia.

Vähintään kolme kertaa viikossa ilmestyvien sanomalehtien liikevaihto on yli miljardi euroa vuodessa. Kun tuosta summasta lohkaistaan liikevoitot, niin jotta osinginjaot pysyvät entisellään, on ensi vuonna varmaan vähennettävä väkeä. Sillä yksinäisellä kampaamoyrittäjällä on helpompaa, kun ei tarvitse käydä hankalia yt-neuvotteluja.

kari.naskinen@gmail.com

Joukon rymäkkä on aina lähellä hulluutta

2011-11-24T15:42:00.002+02:00

Populismi ei ole mikään nykyaikojen ”keksintö”. Ensimmäinen, sillä nimelläkin kulkenut puolue oli 1891 – 1908 Yhdysvalloissa toiminut The Populist Party, joka oli perustettu edistämään etelän viljelijöille ja työläisille tärkeitä asioita sekä vastustamaan pankkeja, maanteitä ja kaikkia muitakin eliitin ajamia edistysaskeleita.

Populismi-sana tulee latinan sanasta populus, mikä tarkoittaa ihmisjoukkoa, kansaa, asukkaita. Tästä kielitieteellisestä kansalähtöisyydestään huolimatta populismi on kaikissa vaiheissaan osoittautunut ylhäältä johdetuksi poliittiseksi liikkeeksi, joka kansan tyytymättömyyteen vedoten on vaatinut poliittista muutosta.

Kansaan vetoaminen, kansan nimissä toimiminen on tuttua. Jo Kaarle Suuren tärkein neuvonantaja Alkuin kirjoitti kirjeessään keisarilleen vuonna 798: ”Ei pidä kuunnella niitä ihmisiä, joilla on tapana sanoa, että kansan ääni on jumalan ääni, sillä joukon rymäkkä on aina hyvin lähellä hulluutta.” (Latinasta suomeksi kääntänyt valtio-opin professori Matti Wiberg.)

Suomessa nyt - mitä on Timo Soinin puolueen rymäkkä? Ei ole Soini vielä tätä sanaa ottanut käyttöön. Vai onko rymäkkä edessä vasta presidentinvaaleissa?

Hulluutta vai ei, mutta sellainen kuva minulle perussuomalaisista on muotoutunut, että se on ikään kuin tyhmien ja yksinkertaisten oma puolue. Sellainenkin on näköjään tullut tarpeeseen.

Suomalaisen populismin tilaa on hyvin kuvannut ruotsalainen toimittaja-kirjailija, Euroopan äärioikeistoa tutkinut Lisa Bjurwald, joka viime viikolla Suomessa käydessään sanoi perussuomalaisten rasismipuheista:

”Ruotsidemokraatit olisivat voineet sanoa näin silloin, kun he vielä olivat uusnatsiryhmä. Mutta he eivät missään tapauksessa olisi näin tyhmiä enää nykyisin.”

Tyhmyytensä tai ainakin epärehellisyytensä on paljastanut myös Soini, kuten Bjurwald on pannut merkille: ”Soini toimii tyypillisesti, muiden Euroopan populistipuolueiden tapaan, sanoessaan, että perussuomalaiset ei hyväksy rasismia. Mutta he hyväksyvät – muuten nämä rasismin hyväksyvät edustajat saisivat potkut puolueesta.”

Tottahan Soini tämän tietää. Hän on kuitenkin valmis tarjoamaan äänestyskanavan niille suomalaisille, jotka tuntevat itsensä rasisteiksi. Helsingin Sanomien teettämän tutkimuksen mukaan perussuomalaisten kannattajista yli neljännes on rasisteja, kaksinkertainen määrä muiden puolueiden kannattajiin verrattuna.

Kriittisen arvion populismista on viimeksi esittänyt Matti Wiberg. Juuri ilmestyneessä kirjassaan hän on luetellut ne asiat, joita populistit vastustavat (aakkosjärjestyksessä):

- asiantuntijat
- byrokratia
- edistysmieliset ajattelijat, jotka ”eivät luota kansaan”
- eliitti, varsinkin valtaa pitävä eliitti
- EU
- globalisaatio
- herrat
- iso raha
- kansainvälisyys
- keskittäjät
- kirjanoppineet teoreetikot eli älymystö
- korruptio
- liberalismi
- maahanmuutto
- modernismi
- monikulttuurisuus
- muukalaiset
- nykyvalta
- rappio
- suuryksiköt
- suvaitsevaisuus
- teknokraatit
- verot
- virkamieskunta.

Pelin henki on selvä: vastustus kohdistetaan sinne, mistä saa eniten kansansuosiota.

Wiberg sanoo, että populismi voi toimia missä tahansa vasemmisto-oikeistoulottuvuudella: ”Vasemmistopopulismi vastustaa markkinavoimia, oikeistopopulistit puolestaan vastustavat laajalle ulottuvaa hyvinvointivaltiota ja kireää verotusta sekä – usein nationalistisin tunnuksin – maahanmuuttoa ja globalisaatiota.”

Wibergin mukaan ainoa menestyksekäs tie populistien vastustamiseen löytyy asiallisesta poliittisesta väittelystä, jossa monipuolisesti punnitaan ratkaisuvaihtoehtoja. Koska perussuomalaisetkin tietävät tämän, puolue esiintyy julkisuudessa lähinnä vain puheenjohtajansa muodossa. Jotkut hakkaraiset, halla-ahot, oinoset ja sisut tosin sotkevat jonkin verran tätä asetelmaa, mutta ainoa virallinen sanoja on Soini.

Tässäkin noudatetaan vanhaa populismin kaavaa, jossa puolue on suuren johtajan ympärille rakentunut protestiliike.

Eikä populismin tarvitse todistella mitään. Kunhan vain pitävät yllä isoa rymäkkää. Wiberg naureskelee sitäkin mielenkiintoista asiaa, että populistit eivät tarvitse mitään tunnettuja tiedonhankinta- ja tutkimusmenetelmiä päästäkseen selville siitä, mitä kansa tahtoo. Päinvastoin perussuomalaiset ovat sitä mieltä, että esimerkiksi Suomen Gallup Oy ja TNS Gallup Oy ovat pelkkiä pilipalifirmoja, joten niiden saamiin tutkimustuloksiin ei pidä uskoa.

kari.naskinen@gmail.com

Vanhusten määrän lisääntyminen pakottaa kuntaliitoksiin

2011-11-22T11:11:00.005+02:00

Jos saa palkkaa 2800 euroa kuussa, siitä menee veroihin noin 700 euroa. Kun jää pois työelämästä, saa eläkettä esimerkiksi 1400 euroa, joista veroihin menee noin 300 euroa. Tämä on se yhtälö, mikä pakottaa kuntaliitoksiin. Kun eläkeläisten määrä vääjäämättä lisääntyy, eivät kaikkien kuntien verotulot yksinkertaisesti vain riitä kunnallisten palvelujen ylläpitämiseen. On pakko keskittää.

Asiasta puhui eilen Lahdessa Työeläkevakuuttajat TELA ry:n tiedottaja Heikki Raittila. Hän sanoi, että kun väestöllinen huoltosuhde on nyt noin 52, se tulee kymmenen vuoden kuluttua olemaan 65-66. Huoltosuhde kuvaa alle 15-vuotiaiden lasten ja yli 64-vuotiaiden yhteenlaskettua määrää suhteessa työikäisten (15-64 v.) määrään. Huoltosuhde on kasvanut hiljalleen aina 1980-luvun puolesta välistä lähtien. Viime vuonna koko maan huoltosuhde oli 51,6 eli yhtä työikäistä kohden oli noin 0,5 huollettavaa. Etenkin vanhusväestön voimakas lisääntyminen nostaa väestöllistä huoltosuhdetta tulevaisuudessa.

Pienin huoltosuhde on Helsingissä (39) ja suurin maan pienimpiin kuntiin kuuluvassa Luhangassa (88). Huomionarvoista on, ettei huoltosuhde parane yhdessäkään kunnassa. Vuonna 2020 lasketaan olevan jo 20 kuntaa, joissa huoltosuhde menee yli 100:n.

Maakunnittain vertailtuna surkeimmassa asemassa ovat Etelä-Savo, Kainuu ja Pohjois-Karjala. Parhaalta tulevaisuus näyttää Uudellamaalla ja Pirkanmaalla.

Verotulot kuntiin siis pienenevät, kun vanhusten määrä kasvaa. Raittilan luennoidessa Lahdessa hän pani Päijät-Hämeen kunnat paremmuusjärjestykseen asukkaiden keskimääräisen eläkkeen mukaan (euroa/kk), ja parhaassa asemassa on Lahti:

1365 Lahti (huoltosuhde 50)
1355 Hollola (56)
1347 Heinola (60)
1289 Asikkala (62)
1283 Nastola (52)
1195 Orimattila (63)
1193 Kärkölä (55)
1181 Padasjoki (73)
1137 Hämeenkoski (59)
1134 Sysmä (77)
1119 Hartola (65)

SUOMI KUULUU
PARHAIMMISTOON

Väestön ikääntymisen kannalta on hyvä, että Suomi joka tapauksessa kuuluu taloudellisilla mittareilla laskien maailman parhaimmistoon. Talouspoliittisessa ay-illassa puhunut kansanedustaja Jouko Skinnari (SDP) muistutti, että tälläkin hetkellä Suomi on yksi niistä harvoista maista, jotka täyttävät EMU-kriteerit.

EMU-kriteerit määriteltiin euron käyttöön ottaville maille. Kysymys on EU:n jäsenmaiden välisestä vakaus- ja kasvusopimuksesta Euroopan raha- ja talousliiton EMU:n muodostamiseksi ja ylläpitämiseksi. Sopimus otettiin käyttöön 1997, jotta finanssipoliittista kuria saataisiin ylläpidettyä EMU:ssa. EMU-kriteereitä on kaksi: maan vuosittaisen budjettialijäämän on oltava pienempi kuin 3 % bruttokansantuotteesta ja julkisen velan on oltava alle 60 % bkt:sta.

Skinnari heijasti seinälle tilaston, minkä mukaan alijäämäkriteerin täyttävät Luxemburg, Hollanti, Saksa, Itävalta, Suomi, Viro, Irlanti, Belgia, Slovakia, Slovenia ja Ranska. Mutta kun otetaan mukaan myös julkista velkaa koskeva kriteeri, sen täyttävät vain Suomi, Slovakia, Slovenia, Luxemburg ja Viro.

Kurjimmassa asemassa on tietenkin Kreikka. Ongelma ei kuitenkaan ole vain sen, vaan myös ulkomaisten pankkien, joilla on jättimäisiä saatavia ja sijoituksia Kreikassa. Liemessä ovat varsinkin ranskalaiset pankit, joilla on saatavia noin 40 miljardin euron edestä. Seuraavina ovat Saksa 17 ja Britannia 10 miljardia. Suomalaisilla rahoituslaitoksilla ei ole Kreikassa kiinni kuin ehkä sata miljoonaa euroa.

Skinnari sanoi, että pankkisektori on paisunut Euroopassa liikaa. Se on 3,5 kertaa suurempi kuin Euroopan bkt. USA:ssa vastaava luku on vain 1,5.

Tulevaisuudesta Skinnari sanoi, että jos ja kun Euroopan sairaus jatkuu, tänne tulevat kohta kiinalaiset ostoksille. Eivät ne ihan vielä tule, mutta kun Euroopassa tilanne pahenee ja hinnat halpenevat, tämä on kiinalaisille hyvä shoppailualue. Eikä silloin ostella matkamuistoesineitä, vaan yrityksiä.

kari.naskinen@gmail.com

Nordea häätää ikäihmiset pois pankkitiskeiltä

2011-11-18T09:15:00.002+02:00

Lahden seudulla toimivat Nordean konttorit lopettavat helmikuun alusta käteisen rahan antamisen pankkitiskiltä. Asiakas ei siis voi nostaa pankista omalla tilillään olevia rahoja. Samalla lakkautetaan mahdollisuus maksaa laskuja näppäinpuhelimella.

Tämä tarkoittaa, että Nordea alkaa häätää ikäihmisiä pois pankista. Nordea katsoo, että sille ei ole riittävästi bisneshyötyä vanhojen ihmisten asiakkuuksista.

Kansan Uutisissa eilen olleen uutisen mukaan esimerkiksi Orimattilan Nordea-konttori on neuvonut käteistä tarvitsevia asiakkaitaan käyttämään tulevaisuudessa S-Pankkia.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden ja TTT:n Villisorsan saa ampua

2011-11-17T11:47:00.005+02:00

Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistyöesitys Villisorsa menee pilalle heti alussa. Sen kummallisesta pohjalais-tamperelaisesta murteesta ei saa kunnolla selvää, ei varsinkaan kiihkeimmissä puheryöpyissä.

Mikä näitä nuoria teatterintekijöitä vaivaa, kun heille eivät kaikkein suurimmatkaan klassikot kelpaa ilman, että niistä väännetään jotakin älytöntä tekomodernismia? Onko syynä epävarmuus suuren taiteen äärellä – esimerkiksi tässä tapauksessa pelko siitä, ettei ohjaajaa noteerattaisi suuren Henrik Ibsenin rinnalla riittävästi, ellei ohjaaja ohjaa näytelmää jotenkin ”omansa näköiseksi”.

Lahden pienellä näyttämöllä ensi-iltansa saaneen Villisorsan on Mikko Roiha ohjannut muotopuoleksi. Tai pitäisi kai sanoa, että muoto siinä kyllä on, mutta sisältö peittyy muodon alle. Tätähän nykyteatteri hyvin usein on: moderni teatteri-ilmaisu syö sisällön tuntemattomaksi mössöksi.

Kun Villisorsa edellisen kerran esitettiin Lahdessa Ritva Siikalan ohjaamana 1996, se oli omien muistiinpanojeni mukaan teatterin 1990-luvun huippu. Se oli näytelmä, josta olin lähtenyt kotiin kyyneleet silmissä. Nyt ei näin käynyt, sillä Roihan versio ei liikauttanut tunnetiloja mitenkään. Olin pelkästään kiukkuinen.

Roihan ohjauksessa Villisorsa on sekavaa, hahmotonta tapahtumista. Kaikki se sekavuus pyörii pitkän pöydän ympärillä, ja kun joku menee talon kellariin, mennään pöydän alle. Ibsenin roolihenkilöille antamat nimetkään eivät ole kelvanneet, vaan kaikki ovat saaneet suomalaiset nimet, jopa niin, että Mikko Jurkka esittää Mikkoa, Soili Markkanen Soilia, Jyrki Mänttäri Jyrkiä jne. Vitsikästäkö? Miespääroolissa on Jarkko Pajunen, siis Jarkko, joka välillä muistuttaa kummelifarssien pöljäkettä.

Erikoinen ratkaisu on sekin, että keskeisessä, dramaattisessa roolissa oleva Hedvig – tässä esityksessä Elsa, koska on Elsa Saisio – on muutettu täysin puhumattomaksi. Kaikki Ibsenin Hedvigille kirjoittamat vuorosanat on pyyhitty yli, älytöntä.

Roihan ohjauksesta en tunnista Ibseniä. Kysymyksessä on pakko olla vale-Ibsen.

Villisorsan tunnettu teema on (Ibsenin sanomana): "Jos riistätte keskitason ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistätte häneltä samalla onnen."

Tästä ydinasiasta Roihan versio saa ihmeen vähän irti. Lopussa asia kyllä käy selväksi, mutta loppuratkaisua kohti ei edetä sillä tavalla dramaattisin askelin kuin vaikkapa silloin 1996, jolloin näytelmän kehityskulkua seurasi kuin Agatha Christien jännäriä.

Villisorsa on korostetusti myös naisnäytelmä. Siinä mielessä, että perataan sitä rankkaa kuviota, missä nainen joutuu elämään valheessaan ja peittelemään totuutta mieheltään miesten maailmassa. Ibsenin aikana 1800-luvulla asetelma oli rajumpi kuin nykyisin, joten tähän päivään siirrettynä juttu ei toimi samalla voimalla. Ritva Sorvali Ritvana (Ibsenin Gina) tekee joka tapauksessa hyvän roolityön, Ritva osaa miestään paremmin suhtautua katastrofiin, minkä elämänvalheen paljastuminen laukaisee.

Pysyttäytyminen Ibsenin ajassa ei olisi vienyt esitykseltä mitään pois. Kuten käsiohjelmassa sanotaan, Ibsen oli ”modernin draaman isä”. Roihasta ei ole modernistin modernisoijaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden jäähykunkku HPK:n kolmosketjuun

2011-11-16T14:40:00.002+02:00

Lahdesta Hämeenlinnaan siirtynyt Kari Sihvonen pelaa HPK:n tämän illan ottelussa SaiPaa vastaan kolmosketjun vasemmassa laidassa. Ketun muut pelaajat ovat Nico Aaltonen (kh) ja Jan-Mikael Juutilainen (oh).

Sihvonen on Lahden pääsarjakiekkoilun kaikkien aikojen ylivoimainen "jäähykuningas". Vähintään 200 minuuttia rangaistuksia ovat lahtelaisjoukkueiden pelaajista saaneet seuraavat (suluissa pelatut kaudet):

621 Kari Sihvonen (8)
413 Sami Helenius (4)
358 Leo Komarov (3)
357 Toni Saarinen (7)
334 Jari Kauppila (8)
291 Toni Koivunen (11)
288 Erik Kakko (9)
283 Harri Nyman (9)
271 Antti Tyrväinen (3)
250 Jesse Saarinen (7)
234 Jari Multanen (3)
228 Jussi-Antti Reimari (6)
227 Jani Forström (6)
214 Samuli Suhonen (3)
210 Marko Jantunen (6)
210 Jan Latvala (9)
205 Olli Korkeavuori (4)
202 Erkki Laine (8)

kari.naskinen@gmail.com

Luodin ulostuloaukon puolella olisi paljon suurempi ja rumempi reikä. Sillä puolella olivat hänen kasvonsa.

2011-11-14T08:46:00.010+02:00

Arktisen Banaanin dekkaripokkarisarja loppui jonkin jakelujärjestelmäongelman takia. Onneksi näiden kovaksikeitettyjen kioskikirjojen julkaiseminen kuitenkin jatkuu, nyt kovakantisina.

Tämä on mielenkiintoinen laji. Nobelin palkintoja tekijät eivät saa, mutta hienoja lukukokemuksia nämä kirjat parhaimmillaan tarjoavat. Niiden kerronta on suoraviivaista kuin Smith & Wessonin luodin kulku, mutta toisaalta alan mestarit osaavat iskeä taitavasti myös sellaisia koukkuja, jotka antavat lukijalle muutakin kuin suoraviivaista viihdettä.

Kun viimeksi luin irlantilaisen Ken Bruenin London Boulevardin (AB, 2011), niin se osoittautui hienoksi pastissiksi Billy Wilderin elokuvasta Auringonlaskun katu (1950). Kirjassa vedetään rinnastuksia myös moniin muihin klassikkoelokuviin, kuten Alaston satama, Nuoruuden suloinen lintu, Palvelija ja Viettelysten vaunu. Asiaan kuuluvat myös sivumennen heitetyt sitaatit vaikkapa Albert Camus´lta, D.H. Lawrencelta ja Rainer Maria Rilkeltä. Puhumattakaan siitä, että Bruen nostaa hattua suurille esikuvilleen Elmor Leonardille, James Sallisille, Jim Thompsonille - ja yhdessä pubissa kirjan päähenkilö tapaa James Ellroyn.

On tämä osaksi snobbailuakin, mutta samalla se panee lukijan pelaamaan kirjailijan kanssa eräänlaista kulttuuriaiheista Trivial Pursuitia. Bruen tekee tämän heti selväksi silläkin, että ensimmäisten sivujen aikana lukijan on saatava tolkku useista sivistyssanoista: kompulsiivinen, obsessiivinen, postkoitaalinen, residivismi, regency-tyyli.

Minämuotoinen kertoja Mitchell sen sijaan on suoraviivainen äijä: "Minä olen Kaakkois-Lontoosta. Me emme käytä sellaisia sanoja kuin kauneus muutoin kuin puhuessamme autoista tai jalkapallosta."

Suoraviivaista on tämän lajityypin teksti muutenkin. Parhaimmillaan ne ovat kuin haikuja tai viisipolvisia trokeetankoja. Esimerkiksi käy vaikkapa Thompsonin mestariteos Pakotie (Otava, 1973):

"En ole ballistiikan asiantuntija
mutta minäkin tiesin
että luoti oli mennyt sisään
tuosta pienestä reiästä.
Ulostuloaukon puolella olisi
paljon suurempi ja rumempi reikä.
Sillä puolella olivat hänen kasvonsa."

Lajityypin parhaimmistoa edustava Ross Macdonald kuuluu myös mestareihin:

"Pitäisi rakentaa mielisairaaloita, joissa on saranalliset nurkat. Aina silloin tällöin sairaala käännettäisiin nurin niin että ulkona olevat jäisivät sisään ja sisällä olleet pääsisivät ulos.” (Tuomitsijat, Book Studio 1996) - Loistava kielikuva; voisi soveltaa vaikkapa myös eduskuntaan, saranat nurkkiin.

London Boulevardista tehdyssä samannimisessä elokuvassa (dvd, 2010) Mitchelliä esittää Colin Farrell.

Heti tämän kirjoitettuani jatkan eilen illalla aloittamaani Duane Swierczynskin Vaaleaverikköä (AB, 2011), joka myös vaikuttaa dynamiitilta. (Kirjamessuilta näitä taas löysi.) Hänen edellisensä on Keikkakuski (AB, 2009).

Kirjallisuussitaatilla Vaaleaverikkökin alkaa: "Kuva esitti vaaleaverikköä. Sellaista vaaleaverikköä, joka saisi piispankin potkaisemaan reiän lasimaalaukseen." (Raymond Chandler)

kari.naskinen@gmail.com

Jääkiekko ja hiihto häipyneet maksukorttien taakse

2011-11-13T11:44:00.003+02:00

Jos suomalainen on kovasti kiinnostunut jääkiekosta, pitää lajia seuratakseen ostaa kolme eri maksukorttikanavaa. Myös murtomaahiihto on häipymässä maksukanavalle nyt, kun MTV3 hankki maailmancup-kilpailujen lähetysoikeudet. Kansainvälinen yleisurheilu on jo muutaman vuoden ajan ollut maksukanavalla, samoin moottoriurheilu. Yleisradio on urheilun ja urheilunystävät hylännyt.

Onkohan kuitenkaan ko. lajiliittojenkaan kannalta viisasta menetellä näin? Kun nyt jääkiekon, hiihdon ja yleisurheilun tv-lähetykset jäävät vain maksukanavien ohjelmistoiksi, rajautuu niiden ulkopuolelle todella iso joukko penkkiurheilijoita. Näiden lajien yleiselle kannatukselle ja hyväksynnälle tämä ei tee hyvää. Lyhytjänteinen ahneuden maksimointi voi pitemmän päälle kostautua.

kari.naskinen@gmail.com

Kekkonen - isäntä talossa, välillä naapurinkin

2011-11-10T16:32:00.004+02:00

Kesäkuussa 1950 Urho Kaleva Kekkonen teki ensimmäisen idänkauppansa. Hän oli tuolloin pääministeri ja oli Kremlissä juhlimassa Suomen ja Neuvostoliiton välisen ensimmäisen viisivuotisen kauppasopimuksen syntyä. Kun viralliset puheet oli pidetty ja maljat nostettu, siirryttiin vapaamuotoisempaan keskusteluun, jolloin Kekkonen ehdotti vieressään istuneelle pääministeri Anastas Mikojanille, että Neuvostoliitto ostaisi Suomelta 20 000 tonnia väkiviinaa. Kauppasopimuksessa ei väkiviinasta ollut mitään mainintaa, mutta niin vain Kekkonen hieroi kaupat ja Mikojan ilmoitti, että Neuvostoliitto tarvitsee väkiviinaa kemianteollisuuden tarkoituksiin ja ostaa Kekkosen tarjoamat 20 000 tonnia.

Mikojan oli yksi Kekkosen lähimpiä ”kavereita” Kremlissä. Nikita Hrushtshevkin luonnehti Mikojania kerran ”Suomen edustajaksi Neuvostoliiton hallituksessa”.

NKP:n pääsihteeri Leonid Brežnev puolestaan tokaisi Kekkosen tyylistä tälle itselleen: ”Gospodin Kekkonen, te asetatte meille joskus liian suuria vaatimuksia.”

UKK:n voimakkaasta roolista idänkaupassa luennoi viime viikolla Lahden Paasikiviseurassa valtiotieteiden tohtori, everstiluutnantti evp. Esa Seppänen, joka työskenteli pitkään presidentti Kekkosen adjutanttinakin. Seppäseltä on vastikään ilmestynyt myös kekkoskirja Idänkaupan isäntä (Helsinki-kirjat, 2011).

Idänkaupan isännyyttä Suomessa Kekkonen piti hallussaan suvereenisti. Jopa niin, että Seppänen sanoi Kekkosen vaikuttaneen kauppatoimillaan paikoin Neuvostoliiton sisäpolitiikkaankin.

Seppänen on laatinut Kekkosen aloitteellisuudesta mielenkiintoisen tilaston: pääministeri- ja presidenttikausinaan Kekkonen teki idänkaupan vauhdittamiseksi yhteensä 85 aloitetta; Neuvostoliiton puolelta vastaavanlaisia aloitteita tehtiin vain 25.

KEKKONEN OHITTI
RASKAAN BYROKRATIAN

Kekkonen tiesi, että kauppapolitiikka ison naapurin kanssa oli oleellinen osa Suomen puolueettomuus- ja turvallisuuspolitiikkaa, ja siksi se oli hoidettava hyvin ja pidettävä omassa hanskassa.

”Kekkosella oli suorat yhteydet Kremlin ylimpään johtoon. Kun Kekkonen näki sauman johonkin kaupantekoon, hän pystyi ohittamaan Neuvostoliiton raskaan byrokratian ja hitaat virkamiehet”, sanoi Seppänen.

Tämä yhteys toimi jo Josif Stalinin aikana, ja Hrushtshevin kanssahan Urkki niin ikään oli oikein hyvää pataa.

Hrushtshevin 70-vuotispäivillä 1964 Kremlin komeassa Katariinan salissa Kekkonen oli taas elementissään. Siinä vain pöytäkeskustelun kuluessa Kekkonen runnasi läpi suunnittelemansa ”Operaatio voin”, mikä tarkoitti 40 miljoonan kilon maataloustuoteylijäämän myymistä Neuvostoliittoon. Sinne menivät voivuori ja maitojauhevuori.

Suomen kova talouskasvu 1950-80-luvuilla perustui pitkälti idänkauppaan, joka muodosti parhaimmillaan neljänneksen koko Suomen viennistä. Seppänen kuvaa, miten Kekkosen rooli idänkaupan isäntänä syntyi ja kehittyi erityisesti Breznevin aikana 1960-70-luvuilla. Suurimmista kauppa-aloitteista sovittiin säännönmukaisesti valtionjohtojen kesken. Koko presidenttikautensa (1956-81) ajan Kekkonen oli suomalaisista se, joka painoi kauppa-asioissa päälle. Kekkonen käytti hyväkseen kaikki eri tilaisuudet kaupan edistämiseen, oli kyse sitten lyhyistä automatkoista, kalastusretkistä, jahtimatkoista, saunomisista, patikoinneista tai kulttuuritilaisuuksista.

Neuvostoliiton puolelta kauppatavarana oli useimmiten energia, suomalaiset sen sijaan myivät ennen kaikkea teollisuustuotteita ja elintarvikkeita. Näin suomalainen teollisuus pääsi kasvamaan ja kehittymään. ”Kekkosenergia” todellakin puhalsi idänkaupassa.

Yksin Kekkonen ei tietenkään näitä hommia hoidellut. Hänellä oli kovatasoinen asiantuntijarinki ympärillään. Seppänen sanoi, että informaationkulun ja muunkin takia tärkeässä asemassa olivat ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston kulloisetkin päälliköt Olavi J. Mattila, Tankmar Horn, Arvo Rytkönen ja Paavo Rantanen. Lisäksi Kekkosen lähipiiriin näissä asioissa kuului vuorineuvoskaarti, jonka kärjessä olivat Rautaruukin Helge Haavisto, Kemiran Martti Hovi, Polarin Kauko Rastas, MTK:n Veikko Ihamuotila ja varsinkin Nesteen Uolevi Raade, jonka laaja kirjeenvaihto Kekkosen kanssa on tallessa Orimattilan UKK-arkistossa. Sen sijaan poliitikkoja ei Kekkonen päästänyt sorkkimaan näitä asioita.

Neuvostoliiton puolella Kekkosen läheisiä neuvottelu- ja keskustelukumppaneita oli paljon – kovin ja ahkerin saunoja Tamminimessä oli kuitenkin Nikolai Patolitshev, joka toimi yli 25 vuotta ulkomaankauppaministerinä.

kari.naskinen@gmail.com

Kuinka ne toimittajat ennen pystyivät tekemään juttujaan?

2011-11-07T12:07:00.004+02:00

Keskisuomalaisen toimitus kysyi äsken Twitterissä, tietääkö kukaan presidentin itsenäisyyspäivänvastaanotolle kutsun saaneita. Jos tietää, niin voisiko antaa vinkkejä toimitukselle.

Vastaavanlaisia tiedusteluja lehdet tekevät sosiaalisen median kautta paljonkin. Kun jossakin on vaikkapa tapahtunut maanjäristys, kysellään Twitterissä ja Facebookissa mahdollisia paikalla olevia suomalaisia haastateltaviksi.

Mitenkähän toimittajat ennen pystyivät tekemään juttujaan, kun jutunaiheet ja haastateltavat piti itse löytää?

Some on muutenkin helppo jutunaihelähde nykyisille toimittajille. Jos vaikka joku poliitikko tai laulaja sattuu sanomaan jotakin mielenkiintoista (tai vähemmänkin mielenkiintoista) Facebookissa tai Twitterissä, sanonta voi olla hetken kuluttua sanomalehtien nettisivuilla ja huomenna lööpeissä. Jääkiekkoilija Jarkko Ruutu poistui pari viikkoa sitten Twitteristä tämän takia.

kari.naskinen@gmail.com

Mihin piilotetaan veteraanijärjestöjen suuret omaisuudet?

2011-11-05T10:10:00.003+02:00

Sotaveteraanijärjestöt narisevat jälleen siitä, kun veteraanimäärärahat pienenevät valtion talousarviossa. Niin pienenee veteraanien määräkin, heitä on enää noin 40 000.

Valtion ensi vuoden talousarviossa on veteraanimäärärahoja yli 300 miljoonaa euroa. Lisäksi veteraanijärjestöt saavat Raha-automaattiyhdistykseltä 100 miljoonaa euroa.

Erikoinen puoli koko tässä veteraaniasiassa on, että alan järjestöt ovat rikkaita. Sotainvalidien Veljesliiton omaisuus on yli 50 miljoonaa euroa, ja muillakin järjestöillä on omaisuutta yhteensä arviolta 10-30 miljoonaa euroa. On isoja kiinteistöjä, metsää, asuntoja ja pörssiosakkeita. Mihin näitä valtavia omaisuusmassoja säästetään, kun tiedetään, että kymmenen vuoden kuluttua ei sotaveteraaneja juurikaan enää ole?

Kyllähän herrat tietenkin osaavat. Kymmenien miljoonien omaisuudet esimerkiksi säätiöidään, ja siten voivat järjestöherrat edelleen pitää hienoja kokouksiaan ja esiintyä itsenäisyyspäivinä paraatien vastaanottojoukoissa mitalit rinnassa.

Näin on ehditty jo tehdäkin, kun Sotavahinkoyhdistyksen jäljelle jääneestä pääomasta perustettiin Sotavahinkosäätiö. Se myöntää vuosittain tunnustuspalkintoja Kadettikunnassa, Maanpuolustuskiltojen liitossa, Reserviläisliitossa ja Suomen reserviupseeriliitossa tehdystä maanpuolustustyöstä.

Sekin tässä kokonaisuudessa ihmetyttää, miksi veteraanit itse eivät vuosikymmenten aikana ole saaneet riittävästi apua järjestöiltään. On ollut paljon veteraaneja, joiden taloudellinen asema on ollut todella huono, köyhyys ja kurjuus on ollut jokapäiväistä. Mutta ei kun ei - kivitaloja ei ole voitu (haluttu) muuttaa rahaksi ja avustuksiksi. Kerran vuodessa on ehkä päässyt viikon hoitolareissulle, mutta sielläkin on lehteä pitänyt lukea laastarilla teipatuilla silmälaseilla.

kari.naskinen@gmail.com

Kamu on törppö

2011-11-03T11:35:00.003+02:00

Lahden kaupunginorkesterin uusi kapellimestari Okko Kamu antoi orkesterin nimikkosäveltäjälle Kalevi Aholle potkut. Asia julkistettiin tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa, jossa Kamu tuomitsi tylysti Suomen johtavan nykymusiikkisäveltäjän:

"Meillä ei ole tarvetta millekään kotisäveltäjälle. - - - miksi meidän pitäisi antaa orkesteri vain yhden käyttöön."

Yhtä törppö Kamu oli haukkuessaan helsinkiläisen konserttiyleisön. Kun Lahden orkesteri perjantaina konsertoi Helsingin Musiikkitalossa, suhtautuu Kamu asiaan tökerösti. Ylimääräistä numeroa ei viitsitä harjoitella, koska yleisö ei kuitenkaan aplodeeraa riittävästi.

"Ei sitä vaan viitsi", sanoi Kamu.

Näin tämä eliittitaiteen edustaja puhuu kuin joku viitasaarelaisen keskiolutbaarin känninen asiakas.

kari.naskinen@gmail.com

Kun alueena on koko maailma, on turha valittaa jostakin pienestä hajasijoituksesta

2011-11-02T10:02:00.004+02:00

Helsingissä jotkut valkokaulusherrat ja heidän daaminsa itkevät sitä, kun joitakin valtion virastoja siirretään muualle maahan. Joutuu muuttamaan ehkä Kotkaan tai peräti jonnekin kauas susien asuma-alueille. Kun sitten suomalainen paperitehdas ilmoittaa siirtyvänsä Etelä-Amerikkaan tai elektroniikkatehdas Kaukoitään, herrat vain pyörittelevät silmiään ja sanovat, että me elämme nyt globaalitaloudessa, tämä on ymmärrettävä.

Viimeksi tehtiin päätös, että Metsäntutkimuslaitos heivataan Vantaalta Joensuuhun, ja Metsäkeskuksen pääkonttori perustetaan Lahteen. Työpaikat kuitenkin säilyvät.

Kotikaupungissani Lahdessa on tällä hetkellä iso poru siitä, kun ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjaa ollaan viemässä jonnekin muualle. Olen minäkin sitä mieltä, että ei missään tapauksessa, mutta kovin pieniä asioitahan nämä ovat. Kun opiskelijat tulevat kuka mistäkin, on aivan sama, missä koulutuspaikka on. Ei kai tässä ole kysymys Lahden asiasta, vaan niiden opiskelijoiden.

Eikä Lahden ammattikorkeakoulun tapauksessa muutenkaan puhuta varsinaisesti ollenkaan takapakista. Jos jokin koulutushaara poistuu, niin tilalle tulee jotakin muuta. Esimerkiksi Hämeen ammattikorkeakoulun muotoilualan koulutus (Wetterhofin Hämeenlinnan yksikkö) on siirtymässä Lahteen, joka enemmän onkin muotoilu- kuin teatterikaupunki.

Metsälaitosten alueellistamisveivauksen aikana joku lahtelainen napamies sanoi, että Lahti on Metsäkeskukselle parempi paikka kuin Joensuu, koska Lahti on niin lähellä Helsinkiä. Jos tämä olisi logiikka, niin miksi kaikki tärkeät virastot ja laitokset eivät sitten ole Helsingissä tai vähintään Espoossa?

kari.naskinen@gmail.com

Missä kuljimme kerran - liian paksu elokuvaksi

2011-11-01T08:20:00.003+02:00

Ajanjakso 1905-44 on pitkä aika Suomen historiassa. Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran (Otava, 2008) se vie 600 sivua, mutta kahden tunnin elokuvaan se ei mahdu. Peter Lindholmin elokuva jää hajanaiseksi - sirpaleita matkan varrelta, ja ihmiskuvatkin niin vajaita, ettei kunnolla pääse perille edes sukulais- ja muista henkilösuhteista.

Selitys on kaupallisen yksinkertainen: elokuva on pätkitty kuusiosaisesta tv-sarjasta (á 50 min.), joka käynnistyy FST5:llä 21.12. Aleksi Bardyn tuotantoyhtiölle Helsinki-filmi Oy:lle on hyvä bisnes pyörittää tynkäelokuvaa myös teattereissa, sillä Finlandia-palkitun kirjan filmatisointi kyllä vetää katsojia. Jo ensi-iltaviikonvaihteena sen näki 59 teatterissa yli 8000 ihmistä. Hyvä määrä, kun ottaa huomioon, että kysymyksessä on ruotsinkielinen elokuva ja että mukana ei ole laajalti tunnettuja näyttelijöitä.

Elokuvan ydin on vastakkainasettelussa. Ollaan Helsingissä, joka jakautuu jyrkästi kahtia, valkoisiin ja punaisiin. Pitkänsillan eteläpuolella, rikkaan yläluokan ympäristössä kasvaa itsenäinen ja utelias Lucie (Jessica Grabowsky, kuva), joka ei kuitenkaan suostu yläluokan naisten muottiin. Lucien sydänkin syttyy rajoja rikkoen Allulle, joka on työväenluokan sankari, jalkapallotaituri ja punakapinallisen poika. Rinnalla kulkee myös klassinen juttu köyhästä Allusta ja porvarispoika Ecusta. Tarina etenee läpi vuosikymmenten ja seuraa miten aika, paikka ja yhteiskuntaluokka sekä yhdistävät ihmisiä että ajavat heitä toisistaan erilleen.

Suomen historian pahin vastakkainasettelu johti 1918 kansalaissotaan. Elokuvassa noiden tapahtumien perusteet ohitetaan lähes täysin - ei muuta kuin pannaan nauhat käsivarsiin ja aletaan sotia. Eivät nuo lähes sadan vuoden takaiset asiat niin tuttuja nykyihmisille ole, että ne voidaan heittää kehiin tuosta vain ilman taustoittamista.

Westö kertoo, ja elokuvakin vähän, suomenruotsalaisten porvarispoikien kostoretkestä kansalaissodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen. Westö on kertonut, että häntä on historiaan perehdyttyään järkyttänyt se, miten nuoria valkoiset teloittajat olivat keväällä ja kesällä 1918. Vanhoista valokuvista näkee, että joukossa on ollut ihan poikasia.

Westön ruotsinkieliset vanhemmat muuttivat Helsinkiin Keski-Pohjanmaalta. Pihapiirin muut pojat Munkkivuoressa olivat suomenkielisiä, mutta yli kielirajan heitä yhdisti maaltamuuttajan tausta. Kieliraja on ollut myös historian tunnustamista vaikeuttava raja; Westön oman tuntuman mukaan kansalaissota on ollut vielä suurempi tabu ja vaikeampi asia ruotsinkielisessä Suomessa. Kansan Uutisten haastattelussa (2.2.2007) Westö sanoi, että viimeistään Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen suomenkielisille kirkastui se, että maassa oli käyty kansan, jopa perheitä kahtia jakanut sisällissota. – "Meillä ruotsinkielisellä puolella julkisuus on ollut vähän toisenlaista. Meillä on ollut mielikuva siitä, että kaikki ruotsinkieliset olivat valkoisten puolella. Ruotsinkieliset punaiset on tavallaan häädetty historiasta. Olemme yksinkertaistaneet asioita omassa historiankirjoituksessamme tyyliin, että kunnon suomenruotsalainen on porvari ja oli kansalaissodassa valkoisten puolella."

On tämä elokuva myös Helsinki-elokuva. Helsinki juhlii ensi vuonna pääkaupungiksi tulon 200-vuotisuuttaan. Kovin paljon ei elokuva pysty vanhaa Helsinki-kuvaa näyttämään, mutta jotakin kuitenkin.

Elokuvassa Allu pelaa jalkapalloa Helsingin Voimassa. Onkohan sellaista TUL:n seuraa ollut? Ponnistus ja Toverit ovat ainakin tutumpia.

kari.naskinen@gmail.com

Headhunters - Norja ei pärjää Tanskalle

2011-10-30T15:22:00.003+02:00

Suomen televisiossa ovat tanskalaiset jännityssarjat edustaneet viime aikoina parasta laatua: 1) Vallan linnake, 2) Henkivartijat, 3) Kovaa peliä Kööpenhaminassa + amerikkalainen Jälkiä jättämättä, joka perustuu tanskalaiseen sarjaan Rikos.

Kun vertailuun nyt asettaa norjalaisen Morten Tyldumin ohjaaman elokuvan Headhunters, se jää selvästi jälkeen. Norjalaisjännäri perustuu suursuosioon nousseen Jo Nesbön romaaniin Kukkulan kuningas (Johnny Kniga, 2008). Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuva on tylsä. Se alkaa mielenkiintoisesti kuvaamalla taidevarkaan hommia, mutta varsinaiseen asiaan päästäessä elokuva muuttuu hyvin tavanomaiseksi takaa-ajo- ja väkivaltaräiskimiseksi.

Päähenkilö on yrityksille johtajia etsivä konsultti Roger Brown (Aksel Hennie, kuva), joka elää yli varojensa. Lisätienestejä hän hankkii taidevarkauksilla. Heti alkuun elokuva luiskahtaa kuitenkin väärille raiteille sikäli, että Brown on vastenmielinen, niljakas ääliö. Tämän takia katsojan on vaikea myöhemmin kääntää sympatioitaan Brownin puolelle, vaikka aihetta olisi, koska elokuvan varsinainen roisto ja pahantekijä on aivan toinen henkilö.

Sen roiston Brown tapaa kauniin vaimonsa taidegallerian näyttelyavajaisissa. Roistolla on tiettävästi hallussaan Rubensin aito maalaus, joten Brown tietenkin kiinnostuu hepusta. Brown murtautuu roisto Clas Greven taloon, mutta löytää sieltä muutakin mielenkiintoista kuin Rubensin maalauksen. Niinpä elokuvan juonellinen teema vaihtuukin; headhunter ei enää olekaan Brown, vaan Greve, joka metsästää Brownia. Harmi, että elokuvan käynnistävä aihe häviää ja tilalle tulee älytön väkivalta.

Sekään ei auta, että Greveä esittää tanskalainen Nikolaj Coster-Waldau, joka on mukana myös Kovaa peliä Kööpenhaminassa -sarjassa.

kari.naskinen@gmail.com

Kreikassakin asuu ihmisiä

2011-10-27T18:08:00.003+03:00

Kreikkaa koskeva keskustelu Suomessa on pelkästään sitä, millaisia seurauksia Kreikan kriisi voi aiheuttaa Suomelle ja suomalaisille. Puhutaan Kreikalta saatavista vakuuksista ja toivotaan Kreikan lähtevän huitsin nevadaan koko euroyhteistyöstä. Onhan se nyt hirveetä, että maailman hyvinvointitilaston kärkipäässä olevan Suomen rahavaroista uhkaa puoli promillea hävitä Kreikan auttamiseen! Tulkoot toimeen omillaan.

Paljon ei ole ollut esillä se, mitä tämä kriisi aiheuttaa kreikkalaisille itselleen, kreikkalaisille ihmisille. Mitä noista, nehän ovat kreikkalaisia, ei kuulu meille, hoitakoot asiansa. Solidaarisuudesta ei tietoakaan.

Käytännössä tilanne on joka tapauksessa se, että suurimpia kärsijöitä ovat tavalliset kreikkalaiset ihmiset. Heidän perusturvaansa ollaan nyt heikentämässä niin hurjasti, että Suomessa ei vastaava voisi kuvitellakaan. Kreikan valtion talous on mennyt niin pahasti miinukselle, että Kreikan hyvinvointipalvelujen pelastamiseen ei ole apua EU:n isostakaan taloudellisesta tuesta. Mitähän Suomessa sanottaisiin, jos eteen tulisi tilanne, jossa esimerkiksi koko terveydenhuoltojärjestelmä jouduttaisiin yksityistämään?

Terveys onkin yksi niitä asioita, jotka Kreikassa huolestuttavat. Itsemurhien määrä on siellä nyt lisääntynyt selvästi, ja tuoreen tutkimuksen mukaan huumeidenkäyttäjät ovat alkaneet altistaa itseään tahallaan hiv-virukselle, jotta saisivat 700 euroa toimeentulotukea. Naisia heikko taloustilanne ajaa prostituution pariin.

”Itsemurhien määrä kaksinkertaistuu, henkirikosten määrä kasvaa ja hiv-tartunnat ovat hurjassa kasvussa. Ihmiset kertovat tuntevansa itsensä sairaaksi, mutta he eivät kuitenkaan mene tai pääse lääkärille”, sanoo Cambridgen yliopiston sosiologi David Stuckler. (Taloussanomat 10.10.)

FINANSSIKRIISIN SYNNYTTIVÄT
AHNEUS JA PANKIT

Julkista keskustelua seuratessa tulee kuitenkin siihen tulokseen, että ei tässä myllerryksessä niin paljon ole väliä ihmisistä, kunhan vain pankit saataisiin pelastetuiksi. Yhteiskuntatieteiden kandidaatti Antti Ronkainen sanoi Uutispäivä Demarissa (18.10.), että Kreikan velkakriisin arkkitehdit ovat pankit. Euroopan talous- ja rahaliiton juridinen rakennekin on sellainen, että se palvelee ensisijaisesti pankkeja.

”Siksi on loogista, että eurokriisiä ratkomaan on pystytetty yksityinen rahoituslaitos, jolla ei ole edes EU:n toimielimen statusta. Mikä pahempaa, Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV) on rakennettu samalla logiikalla kuin johdannaiset. Koska ongelmaiset euromaat takaavat ERVV:n markkinoilta lainaamaa rahaa, jatkuvat heilahtelut takaajien luottoluokituksissa (Italian ja Espanjan lisäksi epäilys on kohdistunut nyt myös Ranskaan) heikentävät tämän rahoituslaitoksen toimintakykyä, jonka pitäisi ylläpitää Euroopan taloudellista vakautta. Ongelmamaiden lisääntyessä Suomen ja muiden vahvojen valtioiden osuudet vakautustoimissa ainoastaan kasvavat, jotta vakausvälineiden AAA-luokitus säilyisi”, sanoo Ronkainen.

Ahneudesta syntyneeseen finanssikriisiin sekä Yhdysvalloissa että nyt Euroopassa on johtanut vastuuton riskinotto, joka on mahdollistanut voittojen yksityistämisen (pankkien, vakuutusyhtiöiden ja rahoitusmarkkinoilla toimivien lukuun) ja sen jälkeen pakottanut tappioiden sosialisointiin kaikkien veronmaksajien kustannuksella. Tällainen toiminta on vaarantanut luottamuksen niin yksityisten kuin julkisten tahojen maksukykyyn, ja talouteen heijastuneet ongelmat ovat aiheuttaneet joukkotyöttömyyttä.

Nyt on selvää, että finanssivalvontaa on tiukennettava sekä EU- että kansallisella tasolla. Pankkisektorin on maksettava saamansa tuet takaisin ja pankkiverolla on koottava varoja vakauttaviin toimiin. Lisäksi pitää kiristää pankkien pääomavaatimuksia asettaen ehtoja bonusjärjestelmille, velkaantumiselle, lainojen eteenpäin myynnille ja pääoman laadulle. Koko maailma tarvitsee parempaa globaalin talouden sääntelyä. EU:n alueella tulee ottaa käyttöön kaikkiin rahoitusmarkkinoiden liiketoimiin kohdistuva rahoitusmarkkinavero, jolla vähennetään lyhyen tähtäimen spekulatiivisia pääoman liikkeitä ja kerätään tuloja. EU:ssa tarvitaan kattavaa sääntelyä kaikkien rahoituslaitosten toiminnalle. EU:n täytyy myös voimistaa toimia veroparatiisien purkamiseksi ja luoda automaattisia verotietojen vaihtojärjestelmiä.

Oleellista juuri nyt on joka tapauksessa, että olemme samassa veneessä kreikkalaisten kanssa, ovathan kreikkalaiset eurooppalaisia ja samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Veljeä ei pidä jättää tässäkään tilanteessa.

Ei anneta valtaa kansalliselle uholle eikä ääriajattelulle.

P.S. Ääriajattelun edustajia ovat tahoillaan mm. ne kansanedustajat, jotka kannattavat kuolemanrangaistuksia: Kokoomuksen Pertti Hemmilä, Kalle Jokinen ja Janne Sankelo sekä Perskujen Jussi Halla-aho, Juho Eerola, Jari Lindström ja Martti Mölsä.

kari.naskinen@gmail.com

Drive – kylmää kyytiä

2011-10-26T18:15:00.005+03:00

”Kovaksikeitetty” kioskikirjallisuus tarjosi aikoinaan paljon pohjia elokuvantekijöille. Vanhaa perinnettä on nyt noudattanut Nicolas Winding Refn, jonka ohjaama Drive on viime vuosien paras elokuva lajityypissään. Se kertoo nuoresta miehestä, joka elättää itseään keikkakuskina (ilmeisesti useimmiten rikoskeikoilla), autonasentajana ja Hollywoodin stunttiajajana. Elokuva perustuu James Sallisin 200-sivuiseen pokkariin Kylmä kyyti (Arktinen Banaani, 2009). Yhdysvalloissa ilmestyttyään kirja sai heti suuren arvostelumenestyksen ja Suomessakin Dekkariseura luonnehti sitä mestariteokseksi.

Sallis omisti kirjansa varhaisemmille kollegoilleen Ed McBainille ja Donald Westlakelle sekä kovien roolien näyttelijälle Larry Blockille, joka meille on viimeksi tullut tutuksi tv-sarjassa Kova laki.

Arktisen Banaanin lyhyeksi jäänyt kioskikirjasarja edusti alansa korkeinta laatua, mutta sarjasta ei ole kuulunut mitään viime vuoden jälkeen. Laadusta kertoo jotain sekin, että ilmestyneistä kirjoista kahdesta on jo tehty elokuva; toinen on Jäätävää satoa (kirja Scott Phillips, elokuva Harold Ramis).

Drive on siitä harvinainen elokuva, että se on jopa parempi kuin alkuperäiskirja. Tähän on keskeisenä syynä se, että kirjan epäkronologinen tarina on elokuvassa pantu oikeaan aikajärjestykseen. Tiukkaa toimintaa, vähän puhetta, kylmää tunnelmaa. Ryan Gosling (kuva) pääroolissa on jäätävän hyvä, ei sillä tavalla jäätävän, etteikö mieheltä löytyisi myös sydäntä herttaisille asioille, joita edustavat söpöläinen Carey Mulligan ja tämän pieni poika.

Elokuvan ikäraja on K 18. Syystäkin, sillä muistaakseni kolme kertaa panin silmäni kiinni raakuuksien kohdalla. Tästä huolimatta elokuva ei ole läpeensä väkivaltainen, vaikka Nicolas Winding Refn pitääkin hallussaan ykköspaikkaa viime vuosien vastenmielisimmän ja väkivaltaisimman elokuvan Valhalla Risingin ohjaajana.

Sitten ovat tietenkin autot. Pääosissa ovat Chevrolet Impala ja Ford Mustang GT. Keikkakuski on myös NASCAR-uraa suunnitteleva harrastajakilpa-ajaja. Kilpa-autokin on valmiina, ja tässä kohtaa on pieni fiba, kun kaverin auton numeroksi on pantu 47; NASCARissa autoilla on vakionumerot ja numerolla 47 ajaa Bobby Labonte, tällä hetkellä sarjassa sijalla 29.

Jääkiekonkin saan mukaan, kun sanon, että Ryan Gosling on Kärppien toimitusjohtajan Juha Junnon näköinen. Mukana hyvin pienessä roolissa on myös Mad Menin isoryntäinen punapää Christina Hendricks.

kari.naskinen@gmail.com

Ole luonani aina - vaikka sitten kloonattuna

2011-10-24T14:45:00.004+03:00

Kun Pedro Almodovarin Iho jossa elän päättyy, kulkee lopputekstien alla DNA-kaksoiskierre. Elokuvassa plastiikkakirurgi (Antonio Banderas, kuvassa vas.) on lähtenyt pelleilemään molekyylibiologian kanssa, yhdistänyt ihmisen ja sian DNA:ta, saanut tuotettua uutta ihoa ja hankkinut myös koekaniinin.

Vielä pitemmälle mennään Mark Romanekin elokuvassa Ole luonani aina. Siinä kerrotaan ympäristöltä suljetusta laitoksessa, jossa viljellään ja kasvatetaan kloonattuja ihmisiä, tarkoituksena saada ihmisiä elintenluovuttajiksi.

Vaikka molemmat elokuvat ovat hurjan mielikuvituksellisia, niin totta toinen puoli – ja milloinkas taide ei olisi tuonut esille uusia asioita, jotka myöhemmin ovat toteutuneet. Viime aikoina on geeniteknologiassa tapahtunut suurta ”edistystä”. DNA-ketjuakin pystytään nykyisin käsittelemään monin tavoin, ja kun kerran eläimiä on jo pystytty kloonaamaan, miksei sitten ihmistäkin.

DNA eli deoksiribonukleiinihappo sisältää kaikkien eliöiden solujen ja joidenkin virusten geneettisen materiaalin. Eliön lisääntyessä tämä materiaali kopioituu ja välittyy jälkeläisille. Kloonauksella tarkoitetaan jonkin tietyn DNA-jakson eristämistä ja monistamista jossakin elävässä systeemissä.

Tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa asiaa on käsitelty jo pitkään. Yksi varhaisimmista ennustajista oli Aldous Huxley, jonka romaanissa Uusi uljas maailma (1932) sivilisoitunut yhteiskunta koostuu ainoastaan eri tavoin kehitetyistä klooneista. George Lucasin Tähtien sota -elokuvissa valmistetaan sarjatuotannossa miljoonia kloonisotureita armeijan kokoamiseksi. Michael Bayn scifielokuvassa The Island (2005) klooneja manipuloidaan ja käytetään alkuperäisten ihmisten varaosiksi.

Romanekin elokuva perustuu Kazuo Ishiguron samannimiseen romaaniin (2005) ja Almodovarin leffan pohjana on Thierry Jonquetin Mygale (1995). Kun nämä kaksi elokuvaa panee rinnakkain, niin Romanekin elokuvan nimi sopisi oikeastaan paremmin Almodovarin elokuvalle, jossa plastiikkakirurgi haluaa olla edelleen kuolleen vaimonsa kanssa. Sitä varten pitää tehdä töitä laboratoriossa ja leikkaussalissa. Siinä ohessa hoituu kostokin, sillä kysymyksessä on myös rikostarina, trilleristäkin voi puhua.

Banderas on kuin nykyajan tohtori Frankenstein. Hän valmistaa uuden ihmisen omien mieltymystensä mukaan – vai onkohan yhtenä esikuvana Tizianin rehevä Urbinbon Venus (1538), joka on kopiona tohtorin asunnon seinällä. Lopputulos on kuitenkin enemmän nykyajan naisihanteen mukainen Elena Anaya (kuva), joka on mukana jo Almodovarin elokuvassa Puhu hänelle (2002).

Almodovarin elokuva on hyvä.

kari.naskinen@gmail.com

Kotirauha, hinnalla millä hyvänsä

2011-10-21T10:29:00.004+03:00

Suomessa on tänä vuonna valmistunut niin paljon elokuvia, että niiden tuomista elokuvateattereihin on pitänyt säännöstellä, ettei samanaikaisesti olisi esillä liian monta. Aleksi Mäkelän Kotirauhakin on ollut valmiina jo pitkän aikaa, mutta ensi-ilta on vasta tänään.

Kotirauha on sujuva, teknisesti hyvin toteutettu ja hyvin näytelty elokuva, ei kuitenkaan mikään merkkiteos. Sen pohjana on Marko Leinon samanniminen kirja - vai onkohan niin, että kirjan pohjana on elokuvakäsikirjoitus. Nykyisinhän rajat ovat sekaisin; sarjakuvista tehdään elokuvia, elokuvista kirjoja jne. Eivät Mika Waltari tai Väinö Linna joutuneet kirjoittaessaan pohtimaan, miten tämä ja tämä kohtaus mahtaa onnistua valkokankaalla.

Kotirauha on kuvattu Vaasassa, jossa yhteistyökumppaneina ovat olleet myös Vaasan kaupunki ja "Pohjanmaan mediakomissio", joka markkinoi Pohjanmaata elokuvien ja tv-yhtiöiden tuotantopaikkana. Pohjanmaan mediakomissio saa rahoituksensa Vaasan seudun aluekeskusohjelmasta sekä Pohjanmaan työvoima- ja elinkeinokeskuksen työvoimaosastolta.

Vastaavalla tavalla toimii Länsi-Suomen elokuvakomissio, jonka myötävaikutuksella on rahoitusta ohjautunut mm. Vares-elokuviin. Rahaa on tullut Turun kaupungilta, Turun seudun koheesio- ja kilpailukykyohjelmasta sekä Matkailun ja elämystuotannon osaamiskeskukselta. Vuosina 2009-11 on Turussa tehty 20 elokuvaproduktiota.

Kotirauha-Leino sai edellisestä kirjastaan Ansasta (Tammi, 2009) Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Ansassa on jo samoja aineksia kuin Kotirauhassa (Teos, 2010), siinä kaveri lähtee vastentahtoisesti mukaan isänsä hämäräbisneksiin, joista sitten joutuu tilille rikollisille. Kotirauhassakin joudutaan harmaalle alueelle, kun hommat eivät suju.

Nelikymppisen Sami Luodon (Samuli Edelmann) taustalla on niin ikään isä, nyt kuitenkin vain henkisesti. Sami haluaa menestyä isänsä lailla ja rakentaa perheelleen komean talon. Jo kerran konkurssin tehnyt Sami perustaa rakennusyrityksen, mutta kun uudisrakennusten kauppa käy huonosti, murenee vähitellen unelma omastakin talosta.

Tämä elokuva on sen verran yksinkertainen, että siitä on hankala kirjoittaa ilman JUONIPALJASTUSTA, joten:

Kun Samin asiat alkavat mennä syöksykierteenä pieleen, hän ei kerro kotona totuutta, ettei kotirauha häiriintyisi. Alkaa kaksoiselämä, josta tietenkään ei hyvää seuraa. Vaaratilanteitakin syntyy. Sitten kaikki kuitenkin lässähtää elokuvan kannalta lapselliseen happy endiin: Samin äiti kuolee ja perintörahoilla koko homma hoituu.

Elokuvan tarina on perustaltaan tuttua juttua. Kuinkahan moni rakennusalan ja monen muunkin alan yrittäjä joutui vastaavanlaisiin tilanteisiin 90-luvun laman iskiessä? Menivät talot ja tavarat, ja henkiäkin itsemurhissa. Eivät siinä äitien tai mummojen perinnöt ainakaan monia auttaneet. Siksi elokuvan onnellinen loppu pilaa kokonaisuuden; tunne on kuin painajaisunesta herättyään, että eihän tämä onneksi totta ollutkaan. (Toinen samanlainen juonen vesittäminen peräkkäin; edellinen Syvälle salattu.)

kari.naskinen@gmail.com

Valtion taloudelle ei 18,5 miljoonaa euroa merkitse mitään?

2011-10-18T16:20:00.004+03:00

Valtio on vähentämässä maakuntien liitoille vuosittain antamiaan kehittämismäärärahoja 18,5 miljoonalla eurolla. Päijät-Hämeen liiton kehittämisjohtaja Marja Koivula pitää moista säästöä turhana, koska tuolla summalla "ei valtion talouden kannalta ole juuri mitään merkitystä". (Etelä-Suomen Sanomat 18.10.)

Näin aina sanotaan, kun jokin säästötoimi osuu omalle kohdalle. Millä sitten on merkitystä? Joko 28 miljoonalla on merkitystä, vai 58 miljoonalla vai pitääkä mennä yli 100:n, että on merkitystä? Jotkut ovat sitä mieltä, että yksi miljardikaan ei merkkaa mitään, koska esimerkiksi valtionvelka on tällä hetkellä noin 78 miljardia euroa. Velkaa asukasta kohden on noin 14 500 euroa.

Valtionvelasta vaahtoaminen sinänsä on vajaata puhetta, sillä jos otetaan huomioon valtion talletukset ja saatavat velallisilta, on valtion talous jokseenkin tasapainossa - harvinaista maailmassa. Lisäksi valtion korko- ja osinkotulot ovat velkojen korkomenoja suuremmat.

Kaikilla rahasummilla joka tapauksessa on merkitystä, ja kuten hyvin tiedetään, säkin suuta on näinä aikoina vedettävä tiukemmalle.

Sama on tilanne kuntataloudessa. Pieniäkin säästönirhauksia on tehtävä, jotta tavoitteisiin päästään. Tosin näissä asioissa syyllistytään usein myös liioitteluun. Kuntien rahoitusjohtajat ja kamreerit ovat aina suu mutrulla julistamassa, että leikata ja karsia pitää, jotta se abstraktinen vuosikate säilyy niin ja niin korkeana. Kotikaupungissani Lahdessa on virkamiesjohdon pelotteluja uskottu liiankin hyvin, mistä on todisteena se, että viime vuosina on jatkuvasti käynyt vuosikatteen kanssa samoin: se on tilinpäätöksessä muodostunut budjetoitua suuremmaksi. On siis leikattu enemmän kuin olisi ollut tarvis.

kari.naskinen@gmail.com

Lasch ei vielä mahdu Lahden TOP 10:een

2011-10-17T18:51:00.003+03:00

Pelicansin Ryan Lasch on SM-liigan pistepörssissä neljäntenä, 6 maalia + 8 maalisyöttöä = 14 pörssipistettä. Hieno syksy, mutta vielä ei Lasch ole Lahden pääsarjahistorian kymmenen parhaan keskiarvomiehen joukossa, sillä Laschin pistekeskiarvo on vain 1,08 per ottelu

Tilaston kärjessä on Kiekkoreippaan Erkki Laine, joka kaudella 1982-83 teki keskiarvon 1,56 pistettä/ottelu. Muut TOP 10 -keskiarvot ovat:

1,39 Richard Grenier (1980-81)
1,31 Markku Hakulinen (1981-82)
1,28 Hannu Koskinen (1979-80)
1,25 Yrjö Hakulinen (1978-79)
1,18 Lauri Mononen (1968-69)
1,17 Yrjö Hakulinen (1981-82)
1,14 Matti Hagman (1990-91)
1,14 Oldrich Valek (1990-91)
1,11 Hannu Koskinen (1983-84)

kari.naskinen@gmail.com

Mieluummin ilman kuin Hillman

2011-10-15T11:52:00.002+03:00

Kuka oli ensimmäinen saksalaisen IFA:n omistaja? – Martti Luther, joka sanoi: ”Tässä seison, enkä muuta voi”.

Mitä eroa on Ladalla ja herpeksellä? – Herpeksestä voi päästä eroon. Tämä on kuitenkin huono vitsi, koska minäkin pääsin Ladastani eroon, kun en enää neljättä viitsinyt ostaa.

Skoda – vuoden auto, ehkä kahdenkin.

Autovitsejä ei tarvitse keksiä, niitä kehittelevät tahattomasti myös autokauppiaat itse. Suomen autolehdessä (8/2011) on hauska juttu automaahantuojien lipsahduksista. Kun esimerkiksi Fiatin kehnoa imagoa yritettiin kohentaa lähemmäs saman tehtaan muita merkkejä (Alfa Romeo, Lancia, Maserati), keksittiin mainoslause ”Fiat – petojen sukua”. Ei paljon mennyt aikaa, kun kansan suussa mainoslause täydentyi: ”Fiat – petojen sukua, susi jo syntyessään”.

Yksi kuuluisimpia lapsuksia on, kun Suomen Ford innostui Thames Traderin noususta kuorma-autojen myyntitilastossa ykköseksi ohi GM:n Bedfordin, Traderin mainos: ”Eniten Suomen maanteille levinnyt kuorma-auto”.

Ford Transitin yhtenä ongelmana oli huono sopeutuminen talvioloihin. Vitsi tästäkin syntyi: Jos Transitin moottorin alle panisi kesällä styrox-levyn, se luulisi, että on talvi eikä lähtisi käyntiin.

Ford saattaa olla eniten vitsejä synnyttänyt automerkki. Sanonta ”piika ei ole ihminen, eikä Ford auto” on alunpitäen viranomaisten aikaansaannos. Joskus muinoin nimittäin suomalaisissa ajokorteissa luki, että ”ajolupa autoille ja Fordille”. Tämä johtui tiettyjen Ford-mallien muista poikkeavista hallintalaitteista.

Huittisten maatalousnäyttelyssä 1965 Oy Konela Ab esitteli lennokkaasti neuvostoliittolaisia autojaan, paikallislehdessä oli mainos: ”Moskvitsh 408 Elite, tyylikäs eurooppalainen avaruustekniikan maasta, sekä ketterä 4 hengen autouutuus Jalta”.

Kerran olin lahtelaisen lehtimiesvaltuuskunnan mukana ystävyyskaupungissamme Zaporozjessa, jossa vierailimme myös Jaltaa valmistaneella ZAZ-autotehtaalla. Kahvia, vodkaa ja suolakurkkuja nauttiessamme kysyin joltakin tehtaan johtajalta, että miksi Jaltojen maahantuonti Suomeen oli lopetettu. Johtaja vastasi lyhyesti: ”Kyllä te sen tiedätte”.

Tiesinhän minä. Kun surkeiksi osoittautuneita Jaltoja oli vuonna 1968 myyty enää kymmenen, oli maahantuonti lopetettu.

Volvo kärsi aikoinaan siitä, että se oli tavallaan liian vahva auto. Se oli raskasrakenteinen, joskin tämän takia turvallinen. Kun Volvo siirtyi 1960-70-lukujen vaihteessa Amazon-ajasta uuteen mallistoon, näyttivät autot laatikkomaisilta, kömpelöiltä. Toimiessani Etelä-Suomen Sanomien autotoimittajana kirjoitin jostakin Volvo-uutuudesta, että kyllä tästäkin autosta näkee Volvon olevan myös traktoritehdas.

Seuraavana päivänä Suomen Volvon tiedotuspäällikkö Bengt Hellström soitti ja ilmoitti, että minua ei enää koskaan kutsuta Volvon uusien mallien esittelytilaisuuksiin Göteborgiin, Cannesiin, Frankfurtiin tai mihin milloinkin.

Autojen nimistäkin voi tietenkin väännellä erilaisia sutkauksia. Esimerkiksi Simca 1000 (kuva) sai heti luonnehdinnan: Simca tonni, korjaamojen onni. Laukaisuvalmis pommi.

Japanilaisten riisikuppien tulo Suomen automarkkinoille oli ison ihmetyksen aihe. Yhtä suurta epäluuloa ei tule herättämään se, kun kiinalaisten autojen maahantuonti kohta Suomeenkin alkaa.

Japsiautojen kestävyyttä epäiltiin. Datsunin pelleistä vitsailtiin, että tehtaalla ne maalataan molemmin puolin ja sitten pelti vedetään välistä pois. Säestyksenä oli vielä arvoitus: Mitä eroa on Datsunilla ja maksalaatikolla? – Maksalaatikossa on enemmän rautaa.

Ranskalaisia autojakin häiritsi pitkään ruoste, tai ainakin yleinen käsitys ranskalaisten autojen heikoista pelleistä – Renault, rapea ranskalainen.

Saksalaisista autoista ei tällaisia erityispiirteitä ole löytynyt. Paitsi että jos Opelia ei olisi, niin Ford olisi maailman huonoin auto.

BMW:n hyvästä laadusta ollaan yksimielisiä, mutta jotakin siitäkin on ollut keksittävä. BMW = Baader-Meinhoff-Wagen. Menevän miehen tunnukset: BMW, NMT ja HIV.

Edelleen tapahtuu kömmähdyksiä. Mazda 6:n mainonnassa sanottiin ainakin jokin aika sitten, että ”osta auto, jota ei naapurit valitse”. Kai tällä on haettu sitä, että Mazda 6 on persoonallinen auto ja sellainen ei seiso joka naapurin pihassa, mutta pieleen menee – tätä autoa eivät naapuritkaan valitse.

Jotta tämän jutun otsikkokin saa katetta, niin kerrottakoon, että Hillman-nimen omistaa nykyisin Peugeot.

kari.naskinen@gmail.com

Okko Kamu - Kai Suikkanen

2011-10-14T13:22:00.003+03:00

Kapellimestari on iso ja tärkeä herra. Kun Lahden kaupunginorkesteria johtanut vierailijakapu torstaina lopetti yhden kappaleen johtamisen ja lähti sivuhuoneessa käymään, piti Sibeliustalon vahtimestarin noutaa kapellimestarin nuottitelineelta nuottivihko pois, että teline oli taas valmis uusille nuoteille.

Orkesterin päätoiminen kapellimestari on Okko Kamu. Hänen suuruudestaan saa kuvan, kun otetaan esille hänen palkkansa. Peruspalkka on 14 000 euroa viikossa, mutta se nousee 21 000 euroon aina niinä viikkoina, jolloin Kamu johtaa orkesteria kaksi kertaa (eri päivinä, soitettava ohjelmisto sama).

Näin hyville tienesteille ei pääse edes Suomen parhaan jääkiekkojoukkueen valmentaja Kai Suikkanen. Ero on siinäkin, että Kamun palkan maksavat kaikki lahtelaiset veronmaksajat, mutta Suikkasen palkan vapaaehtoisesti Pelicansin otteluissa käyvät katsojat.

Orkesteri on ylläpidettävä verovaroin, koska lipputulot ovat vähäisiä. Kaupungin ensi vuoden talousarviokirjasta näkyy, että konserteissa käy keskimäärin noin 900 ihmistä. Pelicansin otteluiden keskikatsojamäärä on lähes 5000.

Talousarviokirjan kannessa on kuva Vesijärvenkadulta, jossa entisen bensa-aseman luona on iso mainostolppa siitä, että "maailman muotoilupääkaupunki" on ensi vuonna Helsinki. Ilmeisesti tuosta helsinkiläisten hankkeesta jotakin maksavat myös Lahden asukkaat, koska se on valittu Lahden talousarviokirjan kansikuva-aiheeksi.

kari.naskinen@gmail.com

Kilttejä vampyyreja

2011-10-13T09:47:00.004+03:00

Kun lähdin teatteriseurueeni kanssa katsomaan Lahden kaupunginteatterin vampyyrinäytelmää, yritin porukan pienintä (6 v) varten pehmentää tulevaa kokemusta kertomalla, että ei vampyyreita oikeasti ole olemassa, ovat vain samanlaisia satuolentoja kuin Nalle Puh, Lumikki ja mitä kaikkia niitä on. Aika pian esityksen alettua kävi kuitenkin ilmi, että Eero-näyttämön vampyyrit ovatkin kilttejä. Ilkeämpiä ovat näytelmän kolmasluokkalaisen Antonin koulukiusaajat.

Pikku vampyyri on hyvä esitys. Se tuskin aiheuttaa painajaisunia, mutta on kuitenkin sen verran jännittäväkin, etteivät ainakaan 6-8-vuotiaat sitä aivan lällärikamana pidä. Vertakaan ei ihmisistä imetä, sillä vampyyrien juomat ovat valmiina pulloissa jääkaapissa. Tosin yksi vampyyreista juo vain maitoa.

Alkuperäisen vampyyritaruston mukaan vampyyreiksi muuttuvat pahat ihmiset. Tämän näytelmän vampyyrit eivät takuulla ole olleet pahoja koskaan.

Vampyyreilla on tietenkin siivet, mutta kunnolla ne eivät osaa lentää. Olisi ollut vakuuttavampaa, jos ainakin yksi lento olisi näyttämöllä toteutettu vaijereiden avulla.

Teemu Palosaari ja Jari-Pekka Rautiainen päärooleissa ovat juuri niin uskottavia kuin saduissa pitää ollakin. Ovat tosissaan ja tuntuvat nauttivan näyttelemisestä. Oman seurueeni suosikki oli kuitenkin vampyyrilasten isoäiti Mirja Räty, joka sentään näytti jonkin verran kauhealtakin.

Ihme juttu tämä vampyyribuumi. Ainahan tämä aihe on ollut jotenkin esillä, mutta juuri nyt vampyyreja on joka paikassa. Tänään torstainakin televisiosta tulee vampyyriohjelmia kolmelta kanavalta: Teemalla kerrotaan kreivi Draculaa esittäneestä Bela Lugosista, Subilla jatkuu Vampyyripäiväkirjat ja MTV3 Juniorilla näyttäytyy Mona Vampyyri.

Nyt sitten kirjastoon, jossa tänään on varmaan samanlainen täsmähakupäivä kuin viikko sitten, kun haettiin Tomas Tranströmerin runokirjoja. Nyt mennään lainaamaan Angela Sommer-Bodenburgin (66) Pikku Vampyyri -sarjan kirjoja.

kari.naskinen@gmail.com

Team Trust Perintä - Kyky Betset HK Areenalla

2011-10-12T16:59:00.005+03:00

Yleisradio päätti, että se lopettaa urheiluseurojen ja -paikkojen keinotekoisten sponsorinimien käytön. Hyvä päätös, sillä nimet vaihtuvat nykyisin jopa vuosittain. Panin tämän jutun otsikkoon keksityn ottelun, joka hyvinkin saattaisi olla mahdollinen. Ensi vuonna Team Trust Perintä voi olla vaikka Team Hartikaisen Halpatavaratalo ja HK Areena esimerkiksi Masku Garden. Entä moniko tietää, miltä paikkakunnilta ovat Team Lakkapää ja Nilan Bisons?

Jyväskylän jalkapallokerhollekaan (JJK) ei enää kelpa Harjun kenttä, vaan sen nimi muuttuu ensi kesäksi. Kaikkien Harjun kupeessa Lyseossa koulua käyneiden ja Harjulla lukemattomia tuntia urheilleiden sekä pelejä katsoneiden puolesta syvä halveksuntani JJK:n suuntaan.

Valtaosa lehdistä hyväksyy sponsorinimet. Ne kirjoittavat kiltisti Neste Oil Rallysta, vaikka informaatio menisi paremmin perille käyttämällä nimeä Jyväskylän MM-ralli. Lehtien osalta tämä varsinkin on ihme, koska näin ne sahaavat omaa oksaansa. Yrityksen ei tarvitse niin paljon ostaa ilmoitustilaa, koska lehtien toimitukset hoitavat osan ko. yrityksen markkinoinnista ilmaiseksi. Sitten itketään alv:n nousemisesta.

Oman älyttömyytensä tähän sekasotkuun tuo nimien väärin kirjoittaminen. Lahden jäähallikin on nykyisin Isku Areena, vaikka oikein olisi Isku-areena (parempi olisi tietenkin Iskuareena).

kari.naskinen@gmail.com

Autoilija on syyllinen suojatieonnettomuuten aina - aina

2011-10-11T10:46:00.003+03:00

Lahden Radion uutisessa kerrotaan suojatieonnettomuudesta Vesijärvenkadun ja Vuorikadun risteyksessä. Jalankulkija oli jäänyt auton alle ylittäessään katua pitkin suojatietä. Radion internetsivulla kerrotaan: "Todistajan mukaan nainen lähti ylittämään kadun keskustaan vieviä kaistoja, vaikka autoja oli tulossa".

Teksti antaa ymmärtää, että nainen teki väärin - "vaikka autoja oli tulossa". Ei tehnyt. Väärin teki ainoastaan autoilija, joka ei ottanut huomioon suojatielle astuvaa jalankulkijaa.

Liikennesääntöjen mukaan autoilijan on aina ja joka tilanteessa annettava vapaa kulku suojatietä pitkin kulkevalle jalkamiehelle. On annettava vapaa kulku sellaisellekin, joka vasta aikoo astua suojatielle.

Radion uutisen tekstin olisi pitänyt mennä näin: "Autoilija ajoi suojatielle, vaikka jalankulkijoita oli tulossa sille".

kari.naskinen@gmail.com

NHL Buffalo Anaheim

2011-10-08T14:29:00.003+03:00

Oli kiva kokemus nähdä Helsingissä NHL:n ottelu Buffalo - Anaheim. Ei kuitenkaan niin kiva, että vuoden kuluttua taas maksaisin 180 euroa pääsylipusta.

Pieniä eroja SM-liigan otteluihin joka tapauksessa oli. En ole tämän päivän lehdistä lukenut urheilutoimittajien juttuja, mutta tavallisena kiekkopenkkiurheilijana panin merkille muutamia asioita:

1) Hyökkäyksiin lähteminen tapahtui nopeammin kuin SM-liigassa. Siinä ei ensin nostettu katsetta etsimään omia pelaajia, vaan liikkeelle lähdettiin tai syöttö lähti heti.

2) Luistelunopeus oli läpi ottelun jonkin verran kovempaa kuin SM-liigassa.

3) Syöttötarkkuus oli erinomainen.

4) Siniviivalla pakit eivät leiponeet kiekkoa, vaan jatkosyöttö lähti lähes poikkeuksetta ns. onetimerina, jalkapallossa puhutaan yhden kosketuksen pelistä.

5) Varsinaisia möhlimisiä tapahtui hyvin vähän.

Toki SM-liigassakin on pelaajia, jotka täyttävät ylläolevat kriteerit, mutta kokonaisuudessaan omat liigajoukkueemme jäävät selvästi jälkeen NHL-tasosta.

Tästä huolimatta kotoiset liigapelimme ovat mielenkiintoisempia. Johan asetelma sinällään on otollisempi, koska meillä katsojilla on yleensä oma suosikkijoukkueemme kaukalossa. Perjantai-iltana Helsingissä ei tätä pointtia ollut, vaikka katsomo kuuluvasti selännevetoinen olikin. Tunnelma on tänä iltana varmasti parempi oyttelussa Jokerit - Blues.

Lisäksi SM-liigapelejä katsoessa ja ottelutietoja muilta paikkakunnilta kuullessa mielenkiintoa lisää se, miten omat Liigapörssi-pelaajat ovat pisteitä tehneet. IS Liigapörssissä meitä on tällä hetkellä yli 60 000. Omaa fantasiapeliä voi kyllä pelata myös änäripelaajilla, mutta se ei suomalaisia kovin paljon kiinnosta.

NHL-ottelun erätauoilla tutustuin ensimmäisen kerran toisenlaiseen peliin, NHL 12 -videopeliin. Se on niin korkeatasoisesti toteutettu, että näinköhän pitää seuraavana arkipäivänä mennä kauppaan. Kun ensin näin tv-ruudulta ko. pelikuvaa jostakin 6-7 metrin etäisyydeltä, luulin sieltä tulevan välähdyksiä jostakin oikeasta ottelusta, mutta lähemmäksi mentyäni huomasin, että kysymyksessä olikin videopeli. Siinä sitten toisella erätauolla pelasimme ottelua Boston - Washington.

Todellisesta Sabres - Ducks -matsista ilmeni, että ainakin kaksi sääntöpoikkeamaa on SM-liigaan verrattuna: 1) Pitkäkiekko vihelletään vasta, kun puolustava pelaaja koskee kiekkoon, 2) Peliä ei vihelletä poikki maalin siirtyessä pois paikaltaan, jos hyökkäys on lähtenyt käyntiin kohti toista maalia.

Yhden muotovirheen ottelun järjestäjät olivat Helsingissä tehneet. Koska ottelu oli muodollisesti Buffalon kotiottelu, olisi Anaheimin nimen pitänyt olla esim. pääsylipuissa ja tulostaululla ensimmäisenä. Tämä on järjestys NHL:ssä aina - en tiedä syytä; lieneekö kysymys kohteliaisuudesta vai mistä?

kari.naskinen@gmail.com

Väärin sammutettu

2011-10-07T10:17:00.004+03:00

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen on verrannut Kreikalta saatavia vakuuksia palovakuutukseen. Tulipalovertauksia voidaan käyttää muutenkin, sillä oppositio ja porvarilehdistö ovat selvästi sitä mieltä, että asialla ovat olleet väärän puolueen ihmiset, siis "väärin sammutettu". Koska vakuudet neuvotteli Suomelle SDP:n puheenjohtaja, on kysymyksessä "vakuussotku" ja "vakuusseikkailu". Tilanne olisi näyttänyt toisenlaiselta, jos saman asian olisi hoitanut Jyrki Katainen (Kok). Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen johtaja Sixten Korkman toki onnitteli Jutta Urpilaista erinomaisesta työstä.

Koko vakuusprosessissa on kysymys siitä, että Suomen vastuita euromaiden tukipaketeissa rajataan kansalaisten eduskuntavaaleissa edellyttämällä tavalla. Suomen linja muuttui vaaleissa, ja jatkossa Suomi osallistuu euromaiden tukemiseen vain siinä tapauksessa, että Suomi saa osuudelleen vakuudet.

Nyt Kreikan valtio lainaa kreikkalaisille pankeille joukkovelkakirjoja, jotka vaihdetaan Kreikan keskuspankissa vakuuksina oleviin Kreikan joukkovelkakirjoihin. Toimenpide ei rasita kreikkalaisten pankkien tasetta. Pankit antavat nämä joukkovelkakirjat investointipankille, joka myy ne vaiheittain samassa tahdissa kuin Kreikalle maksetaan uuden lainapaketin mukaista lainaa. Investointipankki tallettaa saatavat myyntitulot tilille, josta ne sijoitetaan turvallisiin kolmen A:n joukkovelkakirjoihin.

Suomi ei kanna riskiä Kreikan joukkovelkakirjoista, vaan niitä myydään niin paljon kuin on tarpeen vakuuspääoman kattamiseksi. Vakuuden kokonaismäärä on noin 880 miljoonaa euroa, noin 40 % Suomen osuudesta Kreikan tulevasta lainapaketista.

Suomi saa vakuuden itselleen vain siinä tapauksessa, että Kreikka ei hoida velvoitteittaan ERVV:lle ja jättää siis lainansa maksamassa.

Rahanarvon muutokseen liittyvää kehitystä torjutaan sillä, että vakuus kasvaa koko ajan korkoa. Varovasti on arvioitu, että kokonaisuudessaan vakuus olisi Suomen oletetun laskennallisen lainaosuuden tasolla 2,2 miljardissa eurossa 30 vuoden kuluttua. Tämä aika vastaa Kreikalle myönnettävien lainojen pituutta.

Uudessa paketissa Kreikka on vapautettu ensimmäisen 10 vuoden ajan sekä
lainanlyhennyksistä että korkomenoista, joten Suomen vakuiden laukeamisen todennäköisyys ennen 2020-luvun alkua on epätodennäköistä.

OSA KOKOOMUKSEN JA
SDP:n SOPIMUSTA

Vakuudet ovat osa Kokoomuksen ja SDP:n ja sopimusta, jossa pankkien ja sijoittajien vastuuta kasvatettiin ja veronmaksajien riskejä rajattiin. Tästä tuli myös osa hallituksen linjaa, jonka eduskunta hallitusohjelmassa hyväksyi.

Jo SDP:n ja Kokoomuksen linjauksen jälkeen Suomi tunnusteli yhdessä Kreikan kanssa erilaisia vaihtoehtoja vakuuden saamiseksi. Kreikan kanta oli pitkälle kesään ehdottoman kielteinen vakuuksille. Ensimmäiset edistysaskeleet saavutettiin heinäkuussa euroryhmän kokouksessa, jonka loppupäätelmissä vakuudet mainittiin. Ne kirjattiin myös heinäkuun lopussa huippukokouksen
päätöksiin, jolloin niistä tuli samalla tavalla jäsenmaita velvoittava tekijä kuin muista huippukokouksen päätöksistä.

SUOMELLE EI
AIHEUDU KUSTANNUKSIA

Vakuuksien saamiseen liitetyt ehdot on valmistelu niin, ettei Suomelle koidu vakuuksista
kustannuksia. Osana ehtoja Suomi kuitenkin luopuu väliaikaisen rahoitusvakausvälineen ERVV:n mahdollisista voitoista, joita maksettaisiin ERVV:n toiminnan päätyttyä. ERVV:stä ei kuitenkaan ole odotettavissa voittoja, joten käytännössä Suomi ei luovu mistään.

Toinen ehto on, että Suomi maksaa pysyvän mekanismin EVM:n pääomaosuuden kerralla.
Tällä ei ole Suomelle nettovaikutusta, koska Suomi AAA-luokituksen maana saa lainaa suunnilleen
samalla korolla, jota Suomi saa EVM:stä korotettuina osinkoja (maksetaan vuosittain). Jokainen euromaa on velvollinen suorittamaan EVM:lle niille määrätyn alkupääoman täydellisesti.

Vakuusmalli on Suomen tarpeisiin räätälöity ja se olisi kallis heikomman luottoluokituksen maille,
koska ne kärsisivät korkotappioita. Muiden AAA-maiden haluttomuus ottaa vastaan vakuuksia johtuu erilaisista syistä; esimerkiksi Saksa ja Ranska eivät ole missään vaiheessa vakuuksia halunneet ja joillakin mailla on myös budjettiteknisiä esteitä EVM:n kertakorvauksen maksamiseen.

Eduskunnan kyselytunnilla Mauri Pekkarinen (Kesk) vertasi vakuussopimusta Mikael Granlundin ilmaveivimaaliin. Tahattomasti hyvin verrattu, sillä MG:n "ilmaveivi" oli kevään MM-kisojen paras suoritus.

kari.naskinen@gmail.com

Krista Kosonen ja kaamea vedenhenki

2011-10-06T09:25:00.003+03:00

Elokuvaohjaaja Joona Tena näyttäisi purkavan traumaansa omiin elokuviinsa. Hänen tai jonkun hänen läheisensä lapsi on ilmeisesti hukkunut; ensimmäinen tähän liittyvä elokuva oli Onnellisten laiva (2004) ja nyt samaa aihetta käsitellään uutuuselokuvassa Syvälle salattu.

Syvälle salattu on erikoislaatuinen. Sen pohjana on vanha taru, minkä mukaan vedenhenki oli vienyt perheen esikoispojan syvyyksiin. Elokuvassa taru ikään kuin siirtyy jonkin Pyhälammen maisemiin, jonne ympäristöasioihin erikoistunut juristi Julia Mannerla tulee työasioissa, mutta 9-vuotias poika mukanaan. Tarun mukaan järvessä elävää vedenhenkeä on vuosisatoja sitten jouduttu lepyttelemään julmilla tavoilla, ja niinkö nytkin?

Eriskummallisuutensa elokuva saa varsinkin siitä, että se on rakennettu trillerin, jopa kauhuelokuvan muottiin. Asiantuntijana on näköjään ollut dramaturgi Olli Soinio, joka muistetaan hupaisista kauhuelokuvistaan Kuutamosonaatti (1988) ja Kadunlakaisijat (1991). Kauhuelementit tulevat nyt siitä, että Julia Manner kuulee pelottavia ääniä ja liikkuvia varjoja, ja ovet paukkuvat kiinni yllättävästi. Yhtäkkisillä shokkiefekteillä luodaan karmeaa tunnelmaa, mikä kuitenkin lässähtää elokuvan juonen edetessä.

Nuorisokielellä sanottaisiin, että tämä elokuva on nimensä mukaisesti todella syvältä… Kun kauhuun on ympätty luonnonsuojelua ja Julian huonoa omaatuntoa monista menneistä asioista, on koossa sellainen epälooginen soppa, ettei huonommasta väliä.

Parasta elokuvassa ovat Krista Kososen kasvo- ja ylävartalokuvat. Krista on tällä hetkellä Suomen ykkösfilmitähti, ja tämä tosiasia hyödynnetään nyt täysimääräisesti. Kuvaaja on huipputekijä Kjell Lagerroos, joka tätä ennen on palkittu kuvaus-Jusseilla elokuvista Tulennielijä (1998) ja Rukajärven tie (1999).

Televisiossa Krista Kosonen nähdään seuraavan kerran 9.10., kun TV 1:ssä alkaa draamasarja Moska, joka seuraa kotimaisen skandaalilehden toimituksen työtä. Näin Krista Kosonen palaa journalismin maailmaan, sillä läpimurtonsa hän teki TV 1:n erinomaisessa sarjassa Uutishuone (2009).

Krista Kosonen on mukana monissa uusissa tuotannoissa, Moskan lisäksi Tuomas Summasen komediassa Risto, ensi vuonna Mika Kaurismäen elokuvassa Tie Pohjoiseen, Antti Jokisen Puhdistuksessa ja Lauri Maijalan Juoppohullun päiväkirjassa.

kari.naskinen@gmail.com

Eurooppa ilman rajoja

2011-10-05T11:07:00.005+03:00

Irlantilaisen Independent News -lehden mukaan Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman van Rompuy on ilmoittanut, että hän on valmis jatkamaan toisen kauden EU:n presidenttinä ja johtamaan unioni Euroopan yhdysvalloiksi. Van Rompuy haluaisi käydä ”kesken olevan” velkakriisin kimppuun uusin valtuuksin, joilla hän perustaisi Brysseliin ”taloushallituksen".

Englantilaisen Daily Mailin mukaan Ison-Britannian pääministeri David Cameron puolestaan on sanonut, että "Britannian on annettava euroalueen maiden siirtyä kohti Euroopan yhdysvaltoja, joilla olisi yhteinen talouspolitiikka".

Näyttää siis siltä, että Kreikan ongelmaa pyritään hyödyntäminen jäsenvaltioiden taloudellisen itsenäisyyden romuttamiseksi.

No jaa, entäs sitten? EU:n olemassaolon tärkein pointti on se, että Euroopassa ei sodita. Jos otettaisiin yksi askel lisää ja tehtäisiin Euroopasta yksi yhteinen valtio, niin silloinhan sotimisen edellytyksiä olisi vieläkin vähemmän. Tietenkin tähän kimppaan pitäisi liittää myös Venäjä. Vai pitääkö ottaa huomioon sisällissotien mahdollisuus? Syntyisikö esimerkiksi ottelu Suomi - Romania?

Koko maailma ilman rajoja, sehän olisi ihanteellisin tilanne?

kari.naskinen@gmail.com

Suomi ja Kreikka - selvitys lainaohjelman vakuusjärjestelystä

2011-10-04T18:38:00.004+03:00

Valtiovarainministeriössä laadittu vastauksia, jotka selventävät Kreikan lainaohjelman vakuusjärjestelyä:

Mistä 3.10 euroryhmän kokouksessa sovittiin?
Sovittiin periaatteista ja ehdoista, joilla vakuuksia voidaan saada ja vakuuksien määräytymisperusteista. Arvioitu vakuussumma on 880 milj. euroa. Sitä täsmennetään, kun Kreikan uuden lainaohjelman lopullisista yksityiskohdista ja määrästä sovitaan. Siihen vaikuttaa myös IMF:n osuus uudesta lainaohjelmasta.

Mitä vakuudet käytännössä ovat?
Varsinaiset vakuudet ovat AAA-luottoluokituksen arvopapereita. Niiden hankkiminen toteutetaan vaiheittain myymällä investointipankin välityksellä Kreikan valtion velkakirjoja. Kreikan valtio lainaa kreikkalaisille pankeille Kreikan valtion velkakirjoja. Kreikkalaiset pankit vaihtavat velkakirjat maan keskuspankissa oleviin velkakirjoihin, jotka ovat siellä keskuspankkioperaatioiden vakuutena. Kyseiset pankit luovuttavat riittävän määrän kyseisiä velkakirjoja kolmantena tahona toimivalle asiamiehelle (Trustee), joka on käytännössä kansainvälinen investointipankki. Asiamies myy ao. velkakirjat markkinahintaan ja niistä saatavat tulot talletetaan erillistilille ja sijoitetaan edelleen turvallisiin velkakirjoihin. Suomelle ei aiheudu tästä riskiä.

Saavutettu neuvottelutulos pitää sisällään paljon samoja elementtejä kuin Kreikan ja Suomen elokuussa neuvottelema käteisvakuusmalli.

Kuinka mekanismi toimii käytännössä?
Erillistilillä olevat arvopaperit toimivat vakuutena sitä tilannetta silmällä pitäen, jossa Kreikka on jättänyt maksamatta ERVV:ltä saamansa lainat ja niitä koskeva, Suomen antama takaus laukeaa maksettavaksi ERVV:lle. Jos taas Kreikan valtio hoitaa ERVV-lainansa takaisinmaksun sovitun mukaisesti, palautuu vakuus ja sille kertynyt korko Kreikan pankeille, jotka palauttavat sen edelleen Kreikan valtiolle.

Kreikan valtion velkakirjojen likviditeetti on nykyisin heikko, minkä johdosta ei ole perusteltua pyrkiä niiden myymiseen markkinoilla yhdellä kertaa. Em. operaatio toteutetaan vaiheissa siten, että asiamies myy velkakirjat erissä vuosien 2011-14 kuluessa, sitä mukaa kuin Kreikan uusi lainaohjelma tullaan maksamaan ja Suomelle kertyy vastuuta.

Miksi järjestely on näin monimutkainen?
Osaan Kreikan valtion velkakirjoista sisältyy panttaamattomuussitoumuslauseke (negative pledge), minkä mukaan kyseisen velkakirjan haltijan asemaa ei saa heikentää suhteessa muihin velkojiin, tai velka erääntyy välittömästi Kreikan valtion maksettavaksi. Tällaisen tilanteen syntyminen on estettävä. Kreikkalaisten pankkien kautta toteutettuna vakuusjärjestely ei muuta muiden velkojien suhteellista asemaa.

Kuinka suuri vakuus saadaan?
Suomen saaman vakuuden suuruus tulee olemaan noin 880 milj. euroa. Lähtökohtaoletuksena on, että Suomen osuus uudesta lainaohjelmasta tulee olemaan noin 2,2 mrd. euroa. Vakuuden määrä perustuu luottoluokituslaitosten käyttämään arvioon velkakirjanhaltijoille aiheutuvasta tappiosta maksukyvyttömyystapauksessa (40 % velkapääomasta) sekä korkoon. Jos alkupääoma on 880 milj. euroa, kasvaisi se esimerkiksi yli 3 prosentin vuosikorolla 30 vuodessa jo 2,2 mrd. euroon, mikä vastaa Suomen nimellistä lainaosuutta uudessa Kreikka-ohjelmassa.

On syytä huomioida, että 21.7. päämieskokouksessa sovitun mukaisesti Kreikka ei voisi aiheuttaa ERVV:lle tappioita kymmenen ensimmäisen lainavuoden aikana, koska Kreikan ei tarvitse lyhentää lainaa tai maksaa korkoa tänä aikana.

Miksi hypoteettiseksi tappioksi arvioidaan Kreikan osalta 40% velasta?
Tämä on luottoluokituslaitos Standard & Poorsin yleisesti käyttämä oletus, joka perustuu historialliseen tilastoaineistoon maksukyvyttömyystilanteissa. Esimerkiksi: jos Suomen lainaosuus olisi 2,2 mrd. euroa, 40 %:n tappio vastaisi 880 miljoonan euron suuruisen takauksen laukeamista maksettavaksi.

Miten julkisuudessa mainittu 20 %:n vakuus takauksesta liittyy ratkaisuun?
Vakuuden suuruus suhteessa lainaosuuteen on Suomen riskienhallinnan kannalta keskeisin kysymys. Vakuuden alkusijoitus on 40 % Suomen laskennallisesta lainaosuudesta. Oletetun n. 3 % koron tasolla sijoitus vastaa 30 vuoden kuluttua Suomen laskettua lainaosuutta (noin 2,2 mrd. euroa). Kun kyseiseen laskennalliseen lainaosuuteen lisätään mahdollinen EKP:n väliaikainen vakuus ja tälle summalle lasketaan 165 %:n ylitakaus, joka tarvitaan ERVV:n AAA-luokitukseen, on vakuuden alkusijoitus karkeasti 20 % laskennallisesta takaussummasta.

Vakuuden arvon liittäminen Suomen osuuteen lainapääomasta (koko takauksen sijaan) on perusteltua sen johdosta, että ylitakaus ei liity Kreikan mahdollisiin maksuvaikeuksiin, vaan muiden takaajien mahdollisiin ongelmiin. Ylitakaus laukeaa maksettavaksi vain siinä tapauksessa, että joku tai jotkin muut takaajina toimivista euromaista eivät pystyisikään vastaamaan omasta takausosuudestaan. Mikäli näin kävisi, syntyisi siitä velkasuhde ylitakauksen maksaneiden maiden ja takauksensa pettäneiden maiden välille, ts. Suomi perisi tällöin saataviaan kyseisiltä mailta tarvittaessa hyvinkin pitkän ajanjakson kuluessa.

Mitä ehtoja vakuuksien saamiseen liittyy?
Vakuuksia saava valtio: 1) luopuu ERVV:n mahdollisesti voitto-osuudestaan; 2) vakuus maksetaan paljon takauksen laukeamista myöhemmin (15-30 v., ml. korot); ja 3) Suomi maksaa EVM:n pääoman (1,44 mrd. euroa) kerralla.

Miksi Suomi voi hyväksyä ehdot?
Suomen alhaisten velanhoitokustannuksien johdosta esimerkiksi EVM:n pääoman maksaminen kerralla ei ole Suomelle merkittävä ongelma, toisin kuin mitä se olisi niille jäsenmaille, joiden velanhoitokustannukset ylittävät selvästi EVM:n pääomasta saatavan korkotuoton. ERVV:n menetettyyn voitto-osuuden arvioidaan jäävän nykyisillä korko-oletuksilla vaatimattomaksi suhteessa vakuusjärjestelystä saatavaan hyötyyn.Kaikki euromaat arvioivat kokonaisuutta omista lähtökohdistaan. Suomelle vakuusmallin ehdot ovat edulliset.

Maksavatko vakuudet jotain?
Jos luottoluokitus on alle AAA tai valtion velkatason on korkea, vakuusjärjestely ei ole mielekäs, koska tällöin EVM:n pääoman kertasuosituksesta aiheutuisi näille maille kustannuksia.

Miksi Suomi voi maksaa kerralla EVM:n pääomaosuutensa kerralla?
EVM:n maksamisella kerralla ei aiheudu nettomääräistä haittaa Suomelle AAA-luottoluokituksen vuoksi. EVM:n maksetun pääoman suuruus on Suomelle n. 1,4 mrd. euroa. Suomi saa lainaa suunnilleen samalla korolla, kuin jonka EVM saa omille sijoituksilleen (AAA) pääoman tuottona. Muutoin Suomi maksaisi pääoman 2013 alkaen viidessä n. 280 milj. euron erässä vuoteen 2017 mennessä.

Aiheutuisiko etupainotteisesta maksusta Suomelle haittaa tai riskiä?
Ei aiheudu. Jos EVM tarvitsisi lisäpääomaa (tilanteessa jossa Suomi on maksanut koko osuutensa ja muut eivät), muut maat joutuisivat maksamaan puuttuvat pääomaosuudet ensin.

Miksi Suomi on valmis luopumaan ERVV:n voitoista?
Vakuusjärjestelyn toimeenpanoon liittyy ehto, jonka mukaan Suomen osuus mahdollisesta ERVV:nvoitoista liittyen Kreikan lainapakettiin alenee odotetun tappio-osuuden verran (arvio 40 %). Suomen näkemyksen mukaan ERVV:n ei tule tekemään voittoja merkittävässä määrin. Euroalueen päämiesten 21.7. kokouksessa hyväksyttiin uusia linjauksia korkopolitiikkaan liittyen, minkä seurauksena tämä korkomarginaali ja siihen liittyvä voitto tulee tulevaisuudessa jäämään hyvin pieneksi. Tämä linjaus koskisi Kreikan uutta lainapakettia. Suomi ei myöskään ole hakemassa tukipaketista taloudellista hyötyä.

Koskeeko vakuusjärjestely vain Suomea?
Vakuusjärjestely on avoin kaikille euromaille.

Miksi muiden euromaiden ei oleteta hakevan vastaavia vakuuksia?
Vakuuksien saamiseen liittyvistä ehdoista etenkin EVM:n pääoman maksaminen kerralla on useimmille euromaille ongelmallinen kysymys, mistä kertoo se, että alkuperäisen EVM-ehdotuksen mukaista kolmen vuoden maksuaika pidennettiin neuvotteluiden tuloksena viiden vuoden mittaiseksi.

Niille jäsenmaille, joilla ei ole parasta AAA-luottoluokitusta aiheutuu ylimääräisiä korkomenoja EVM:n pääoman maksamisesta, koska heidän velanhoitokustannukset ylittävät EVM:n pääomalle saatavan korkotuoton. Toisaalta myös usealla AAA-maalla on budjettiteknisiä syitä sille, miksi huomattavan suuren pääomaosuuden maksaminen kerralla olisi heille ongelmallista. Suomen tilanne poikkeaa tässä suhteessa muiden euromaiden tilanteesta, mikä on osaltaan vaikuttanut sovitun vakuusjärjestelyn sisältöön.

Mikä on vakuuden kesto?
Vakuuden ajallinen kesto on Suomen kannalta tärkeä elementti. Eri tahot ovat esittäneet, että vakuudet olisivat voimassa vain osan laina-ajasta, ts. ne raukeaisivat esimerkiksi siinä vaiheessa, kun Kreikan voidaan todeta päässeen uskottavalle kasvu-uralle ja lainojen takaisinmaksu ei näytä enää uhanalaiselta. Tällaiset ratkaisut eivät ole Suomen hyväksyttävissä, minkä johdosta on päädytty ratkaisuun, jossa Suomen antaman takauksen lauetessa maksettavaksi, saa Suomi vakuuden vasta Kreikan ERVV-lainojen erääntyessä maksettavaksi. Suomi saa kuitenkin korkoa vakuudelleen takauksen laukeamisajankohdasta lähtien, millä voidaan kattaa tähän liittyvät Suomen velanhoitokustannukset.

Miksi Kreikan ja Suomen kesällä tekemää sopimusta ei voitu hyväksyä?
Suomi ja Kreikka tekivät yhteisesti euromaiden kanssa sovitulla tavalla elokuussa 2011 esityksen nk. käteisvakuusmallista. Käteismalli oli avaus keskustelulle ja pohdinnoille. Tällöin painotettiin sitä, että mallin on oltava kaikkien euromaiden hyväksyttävissä. Erityisesti IMF ja komissio pitivät tärkeänä, että vakuusmalli ei saisi johtaa Kreikan uuden lainaohjelman koon kasvattamiseen.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvästi, Teatteri Vanha Juko

2011-10-01T19:56:00.003+03:00

Lahtelainen Teatteri Vanha Juko on enteellisesti lyönyt tämän syksyn ohjelmalehtisensä kanteen ruksin päälle. Hylätty!

Sen uusin näytelmä Muoviukkeli ei ole näytelmä, ei edes pahamaineinen postmoderni näytelmä, vaan silkkaa roskaa.

Vanha Juko on muutamassa vuodessa romuttanut koko sen perinnön, minkä teatterin perustaja Jari Juutinen jälkeensä jätti siirtyessään Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajaksi.

Jukon kaksi viimeistä esitystä ovat olleet pelkkää mesoamista. Huutamista, älytöntä kaatuilua, kaikenlaista sekasotkua, ja tietenkin joka kerta pitää näyttelijöitä riisuttaa alastomiksi, koska ns. kohun aikaansaaminen on itsetarkoitus.

Hyvästi 16 vuoden jälkeen.

kari.naskinen@gmail.com

Työtä palkatta

2011-09-29T14:03:00.003+03:00

Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto yritti palkata harjoittelijatyöntekijän vaalikampanjaansa 800 euron kuukausipalkalla. Haavisto luopui alipalkkausajatuksestaan, kun asia tuli julkisuuteen ja kävi ilmi, että harjoittelijan minimipalkka vastaavasta työstä olisi työehtosopimuksen mukaan lähes kaksinkertainen.

Haavisto itse antoi ymmärtää, että olisi tuota palkkaa maksaessaan ennemminkin hyväntekijä, koska yleissääntönä hän pitää kaiken vaalityön ilmaisuutta.

Haaviston yrittämä kepulikonsti voidaan laskea niihin kuuluisiin ”maan tapoihin”. Jokin aika sitten esimerkiksi MTV3 etsi työharjoittelijoita Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden joukosta, 500 euron kuukausipalkalla.

Kaikissa tapauksissa ei ole kyse edes laittomuudesta, sillä työehtosopimusten mukaan tällainen alipalkkaus on mahdollista, jos työ on jatkuvasti ohjattua harjoittelua, jossa työntekijä ei työskentele itsenäisesti. Muissa tapauksissa harjoittelijalle on maksettava palkkaa, joka on 80 prosenttia tehtävänmukaisesta palkasta. MTV3:n tapauksessa harjoittelijoille luvatuissa tehtävissä tämä tarkoittaisi yli 2600 euron kuukausipalkkaa.

Palkatonta työtä tekee vuosittain arviolta 300 000 ihmistä, yli kymmenen prosenttia työvoimasta. TV 1:n MOT-ohjelmassa kerrottiin työttömien aktivointipolitiikan johtaneen järjestelmään, jossa työnantajat poimivat työvoimapoliittisilta kursseilta itselleen sopivia työharjoittelijoita jopa puolen vuoden palkattomille harjoittelujaksoille. Monen kohdalla harjoittelu muistuttaa täyttä työtä, paitsi että siitä ei saa palkkaa. Saa sentään Kelalta normaalin työttömyysturvan, ja lisäksi hänelle voidaan maksaa ylläpitokorvausta 45 euroa viikossa.

Selvä kuin pläkki on, että lakia rikotaan. Lain mukaan nimittäin harjoittelijoita ei saa käyttää korvaamaan vakituisia työntekijöitä. Kuka nämä laittomuudet kuitenkaan tsekkaa, ei kukaan?

Kun yritys ottaa palvelukseensa ilmaisen työharjoittelijan, luulisi idean olevan, että kun henkilö on työhön harjaantunut, hän pääsee vakituiseen työhön. Näin ainakin pitäisi olla. MOTissa esiteltiin kaksi korkeasti koulutettua akateemista työtöntä, jotka tekivät työvoimahallinnon maksaman aikuiskoulutuksen kautta johto- ja konsulttitason töitä harjoittelijoina, ilman palkkaa. Harjoittelujaksot olivat onnistuneet täysin, mutta työpaikkaa he eivät saaneet, vaan harjoittelujaksojen jälkeen he saivat mennä; ainakin toisen tilalle alettiin heti hakea uutta ilmaista harjoittelijaa.

Myös ammattikoululaisten ja yhä useammin ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden työharjoittelu on palkatonta. City-lehden nettisivulla nimimerkki ”Luonnons” kirjoitti kokemuksistaan: ”Ilmaisia työntekijöitä käytetään surutta hyväksi. Ei harjoittelu ole yleensä yhtään mistään kotoisin. Siinä saa tehdä samoja töitä kuin vakinainen väki, ja vaikka hoidat työn hyvin, et useinkaan harjoittelun jälkeen pääse töihin siihen yritykseen.”

MITÄ SEURAAVAKSI: TYÖTTÖMÄT
PAKKOTÖIHIN ILMAN PALKKAA?

Pahempaa on vain tiedossa, kun seuraa uutisia maailmalta. Englannissa suunnitellaan pitkäaikaistyöttömien määräämistä neljän viikon palkattomille työjaksoille. Jos kieltäytyy, jäädytetään sosiaalituet kolmeksi kuukaudeksi.

Työ- ja eläkeministeri Iain Duncan Smith sanoi Daily Telegraphissa, että viesti on yksinkertainen: tee niin kuin käsketään tai tilanteesi muuttuu vielä vaikeammaksi.

Britanniassa noin 1,4 miljoonaa ihmistä on saanut työttömyystukia yhdeksänä vuonna viimeisten kymmenen vuoden aikana. Suomessa pitkäaikaistyöttömiä on Tilastokeskuksen arvion mukaan noin 57 000, mikä on 40 prosenttia viime vuotta enemmän.

Suomen valtio panee työttömyyden hoitoon rahaa satoja miljoonia euroja vuodessa. Suurin osa näistä rahoista menee erilaisille koulutusorganisaatioille ja ilmaisena työvoimana yrityksille, niin pörssiyhtiöille kuin pienille kioskiyrittäjillekin. Tämä on yksi selitys sille, miksi Suomi on kansainvälisen kilpailukykyvertailun ykkönen. Suomalaisten yritysten on helppo kilpailla, kun 300 000 ihmistä tekee niille töitä ilmaiseksi. Lisäksi yrittäjät saavat tolkuttomat määrät erilaisia yhteiskunnan tukiaisia, mm. työ- ja elinkeinokeskuksilta.

Pahasti ovat asiat vinksallaan. Työ- ja elinkeinoministeriö on epäonnistunut kehittäessään tällaisia valtion tukemia koulutusohjelmia työttömille.

Tyypillisiä nollahankkeita ovat ns. valmentavat työelämäkoulutukset. Niistä eivät hyödy muut kuin koulutusta järjestävät yritykset.

kari.naskinen@gmail.com

Raamattupiirin kotiläksyelokuva

2011-09-27T10:17:00.003+03:00

Kun elokuva alkaa raamatunlauseilla ja kirkkokuoron hyminällä, poistan aseestani varmistimen. Jos olisikin mahdollista, ampuisin Terrence Malickin uusimman elokuvan romuksi.

The Tree of Life on saanut nimensä Raamatusta, jossa tämä termi "elämän puu" mainitaan 12 kertaa. Elokuva myös alkaa Raamatusta lainatulla ”Jumalan” kysymyksellä: "Missä olit silloin, kun minä perustin maan? Silloin, kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?" Tätä sitten jatketaan yli kaksi tuntia. Vittu mitä paskaa, etten paremmin sano.

”Jumalan” luomaa alkuräjäytystä Malick kuvaa mahtavilla digitaalisilla myrskyillä. Sitten ilmestyvät ensimmäiset alkueläimet, ja hupsista, luojan luomat dinosauruksetkin pääsevät mukaan. Aatamin ja Eevan paratiisileikit jäävät kuitenkin näyttämättä.

Malickin mahtipontisen elokuvan keskeinen sanoma on, että antakaa anteeksi ja rakastakaa. Kun näin teette, niin ”Jumala” armahtaa. Malliksi näytetään jotakin esihistoriallista eläintä, joka ensin meinaa tappaa jonkin toisen eläimen, mutta tuleekin hempeämieliseksi ja armahtaa. Näin kun toimii rakastavasti lähimmäistään kohtaan, pääsee ikuiseen armoon ja Taivaaseen. Toinen vaihtoehto on Helvetti, josta tupruaa mahtavia tulivuorisavupilviä.

Vaikka Malick on vasta 67-vuotias, niin ilmeisesti kuolemanpelko on nyt iskenyt. Tämän takiahan uskonnot yleensäkin voivat hyvin. Jos ihminen olisi kuolematon, niin mitään horinoita ”tuonpuoleisesta” ei tarvittaisi.

Kuolemanpelossaan ja taivasosakettaan anoessaan Malick on tehnyt huonoimman elokuvansa. Yllätyshän tämä on, koska hänen neljä muuta elokuvaansa ovat kaikki mestariteoksia: Julma maa (1973), Onnellisten aika (1978), Veteen piirretty viiva (1998), The New World (2005).

Yllätys oli myös, että The Tree of Life palkittiin tänä vuonna Cannesin pääpalkinnolla. Sen kovana kilpailijana oli Aki Kaurismäen Le Havre, ja jos yhtään tajuaa elokuvista, niin Malickin raamattupiirin kotiläksyelokuva ei olisi kelvollinen edes samaan sarjaan Le Havren kanssa. Myös Kaurismäki puhuu rakkaudesta, mutta ei sekoita siihen Jeesuksen jalkojen pesemistä eikä dinosaurusten sielunelämää.

kari.naskinen@gmail.com

Nettihuijaus

2011-09-23T11:09:00.002+03:00

Olen ensimmäistä kertaa törmännyt nettihuijaukseen. Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa oli nimittäin juttu, minkä mukaan olin kirjoittanut nimeni kuntien mahdollisia pakkoliitoksia vastustavaan adressiin internetissä.

Jutun kirjoittanut toimittaja Jukka Airo kertoi, että siellä se "Kari Naskinen" esiintyy, ja on kirjoittanut nimensä adressiin 5.9. klo 21.28. Joku muu se kuitenkin on ollut, koska minulla on jopa alibi: olin juuri tuohon aikaan Kansallisoopperassa katsomassa Richard Wagnerin Reininkultaa, enkä edes omalla kännykälläni pääse internettiin.

Näin uskottavia tällaiset adressit siis ovat. Kenen tahansa nimen sinne voi lykätä.

kari.naskinen@gmail.com

Sähköisen reseptin kehittäminen tullut kalliiksi

2011-09-20T08:55:00.003+03:00

Sähköisen reseptin käyttö alkoi Turussa viime vuonna. Nyt sähköinen resepti on tullut käyttöön myös Päijät-Hämeessä.

Kallis ja vaikea on tämä sosiaali- ja terveydenhuollon hanke ollut. Se on kestänyt yli kymmenen vuotta ja rahaa on palanut älyttömästi. Valtiontalouden tarkastusvirasto onkin todennut, että sosiaali- ja terveydenhuollon it-hankkeen organisointi on ollut tehotonta. Osana tätä it-hanketta on sähköisen reseptin ja potilaskertomuksen kehittäminen maksanut jo 80 miljoonaa euroa. Kaikkiaan sähköisten tietojärjestelmien kehittäminen ja käyttöönotto julkisissa ja yksityisissä terveydenhuollon toimintayksiköissä tulevat maksamaan 400-500 miljoonaa euroa.

Tarkastusviraston mukaan sosiaali- ja terveysministeriö ei ole antanut eduskunnalle tästä hankkeesta riittäviä ja oikeita tietoja. Eikä kustannusseurantaakaan ole ollut kunnolla.

Lahden Radiossa sanottiin eilen, että sähköisen reseptin käytttöönotto ruuhkauttaa terveyskeskuksia, sillä kaikkia asiakkaita on neuvottava sähköisen reseptin käytössä. Esimerkiksi Lahdessa on palkattu tätä neuvontatyötä varten avustajia.

Lain mukaan apteekkien tulee ottaa e-resepti käyttöönsä 1.4.2012 mennessä. Julkinen terveydenhuolto ottaa e-reseptin käyttöönsä huhtikuuhun 2013 mennessä ja yksityinen sektori huhtikuuhun 2014 mennessä.

kari.naskinen@gmail.com

Kuntaliitto: "Kuntien saamat valtionosuudet kasvavat leikkauksista huolimatta"

2011-09-16T15:32:00.003+03:00

Kuntajohtajat ja muutkin ovat syyttäneet maan hallitusta siitä, että kuntien saamat valtionosuudet pienenevät ensi vuonna yhteensä 631 miljoonalla eurolla. Tästä leikkauksesta huolimatta kuntien todelliset valtionosuudet kasvavat, kuten Kuntaliitto on nyt laskenut. Asiasta kerrotaan Kuntalehden tällä viikolla ilmestyneessä numerossa.

Syinä tähän kuntien kannalta plusmerkkiseen rahansiirtoon valtiolta ovat mm. valtion ja kuntien kustannustenjaon tarkistus sekä indeksitarkistus. Nämä tuovat kunnille enemmän kuin leikkaukset eli 750 miljoonaa euroa. Kun mukaan lasketaan vielä yhteisöveron jakomuutos, pääsevät kunnat plussan puolelle 154 miljoonaa euroa!

Kuntaliiton talousyksikkö on halunnut selventää käsitteitä valtionosuuksista käydyn keskustelun takia ja laatinut yhteenvedon erilaisista tarkastelumalleista. Valtionosuuksien jakoperusteiden muutosten vaikutukset ovat paikoin hyvinkin isoja. On kuntia, jotka hyötyvät jakoperusteiden muutoksista satoja euroja per asukas.

Viime vuonna kuntien verotulot kasvoivat odotettua nopeammin. Tänäkin vuonna niiden arvioidaan kasvavan 4,5 %. Valtionosuudet kasvavat runsaat 3 % mm. indeksikorotusten ja veronkevennysten kompensaatioiden seurauksena.

Yhteisöveron tilapäinen jako-osuuden 10 prosenttiyksikön korotus päättyy tänä vuonna. Sen sijaan tehdään uusi 5 prosentin korotus vuosina 2012 ja 2013. Myös seurakunnille sovelletaan väliaikaisesti korotettua yhteisövero-osuutta.

Kuntien ensi vuoden valtionavut ovat yhteensä 10,5 miljardia euroa, joista laskennalliset valtionosuudet ovat 9,5 miljardia. Valtionavut kasvavat noin 360 miljoonalla eurolla 4,5 %. Toisaalta valtionosuuksia alentavat hallitusohjelman mukainen peruspalvelujen valtionosuuksien 631 miljoonan euron leikkaus sekä mm. oppilaitosten perustamiskustannuksiin ja ammatilliseen koulutukseen kohdistuvat säästöt. Valtionosuuksia kasvattavat mm. kustannustenjaon tarkistus (416 milj. euroa), veromenetysten kompensaatiot (262 milj. euroa) sekä lisäykset koulutuksen laadun kehittämiseen, työllistämistukeen ja maahanmuuttajakorvauksiin.

Indeksikorotus nostaa kuntien ja kuntayhtymien valtionosuuksia 341 milj. eurolla sekä ikärakenteen ja väestön määrän muutos 68 milj. eurolla.

Valtion veroperustemuutoksista kuntien tuloihin aiheutuvat muutokset kompensoidaan täysimääräisesti.

Nämä kaikki ynnäten ja vähentäen: kunnat saavat valtiolta ensi vuonna rahaa 154 miljoonaa euroa enemmän kuin tänä vuonna.

kari.naskinen@gmail.com

Oopperassakäynti on kannattavaa

2011-09-15T13:43:00.003+03:00

Taiteen lajeista ooppera on ehkä hölmöin. Yhdessä maailmankuulussa oopperassa esimerkiksi kaksossisarukset tekevät keskenään lapsen, joka sitten nai oman tätinsä. Jos tästä huolimatta käy katsomassa ja kuuntelemassa oopperaesityksiä, niin se on kaikki kotiin päin.

Kun viime viikolla kävin neljä kertaa Kansallisoopperassa, sain maksamiani verorahoja takaisin noin 800 euroa, vaimoni samoin. Valtionavustukset oopperalle ovat nimittäin niin isot, että ne tekevät subventiona yhtä pääsylippua kohden noin 200 euroa. Jäimme siis voiton puolelle, vaikka pääsyliput olivat kalliit, väliaikatarjoilu myös, ja bensaakin paloi 60 litraa.

Neljä kertaa piti kuitenkin käydä, koska kysymyksessä oli Richard Wagnerin neliosainen oopperasarja Nibelungin sormus. Edellisen kerran näin tämän tetralogian 2004, ja edelleen pidän sitä maailman kaikkien aikojen parhaana taideteoksena. Sen kanssa kilpailemaan pääsevät taiteen muilta sektoreilta ehkä Danten Jumalainen näytelmä, Goethen Faust ja Madridin Reina Sofia -museossa oleva Picasson Guernica.

Jos järjestettäisiin kansanäänestys julkisten varojen jakamisen tärkeysjärjestyksestä, jäisi ooppera epäilemättä aivan viimeisten joukkoon. Se mielletään puhtaasti eliitin harrastukseksi, ja siksi pidetään älyttömänä syytää verorahoja moiseen.

Totta toinen puoli, mutta se toinen puoli on sitten toisenlainen. Halvimmat liput Kansallisoopperaan maksavat 12 euroa, ja niiltäkin paikoilta näkee näyttämölle aivan hyvin. Eikä oopperan väliajalla katsasteta kenenkään vaatetusta, nytkin meitä oli ulkoasultaan koolla hyvin sekalainen seurakunta – farkut, t-paita ja lenkkarit olivat täysin mukiinmenevä yhdistelmä siinä missä tumma pukukin.

Taidelajina ooppera on varmaan vaikeammin lähestyttävä kuin iskelmämusiikki tai maisemamaalaus. Viime viikolla istahdimme yhdellä väliajalla pöytään, jossa aloimme keskustella noin 65-vuotiaan rouvan kanssa illan esityksestä. Hän kertoi mielenkiintoisen tarinan oopperaharrastuksestaan:

Vuonna 1986 hän oli päättänyt perehtyä johonkin sellaiseen uuteen asiaan, minkä oli siihen mennessä elämänsä aikana sivuuttanut kokonaan. Rouva oli valinnut oopperan, koska se oli hänestä aina tuntunut kaikkein luotaantyöntävimmältä taidemuodolta. Rouva osti pääsylipun ensimmäiseen oopperaansa, ja nyt hänen elämänsä yksi keskeinen asia on ooppera. – ”Tämä on parasta, mitä minulle elämässäni on tapahtunut”, sanoi rouva.

Oman ooppera-alkuni muistan hyvin. Olin Tampereella opiskelemassa ja yhtenä iltana päätin jättää menemättä Hakametsän halliin Vehmaisten Urheilijoiden mestaruussarjapeliin, koska arvelin VehU:n silläkin kertaa häviävän, ja niin hävisikin ja putosi sarjasta keväällä 1969. Meninkin siis Tampereen Teatteriin, jossa Tampereen ooppera esitti Giuseppe Verdin Traviatan.

Opiskelut lopetin, kun kevättalvella 1969 pääsin töihin demarien Hämeen Kansaan (nyk. Viikko-Häme) Hämeenlinnaan. Kuinka ollakaan, Tampereen ooppera teki Traviatallaan vierailuesityksen Tervakoskelle, saattoi olla työväentalo. Ei muuta kuin Tervakoskelle. Sielläkin tutustuin väliajalla, silläkin kertaa omanikäiseeni tyttöön. Kun näytti olevan yksin, tarjouduin ajamaan nätin tytön esityksen jälkeen kotiin. Tyttö suostui. Kun ajoin hänen kotinsa pihalle, näin talon olevan iso ja komea ja arvelin tytön isän joksikin Tervakosken paperitehtaan pohataksi.

Kerroin tytölle, missä olen töissä, että soitellaan tai jotain silleen. Ei soittanut, enkä minäkään, koska tyttö ei ollut antanut numeroaan. Eikä kai ihme, koska olin kuskannut tytön kotiinsa Hämeen Kansan autolla, avolava-Mossella, jonka huuruista tuulilasia piti koko ajan pyyhkiä, että näki jotakin. La Traviata joka tapauksessa jätti jälkensä.

Wagnerin Ring-kokonaisuus on taideteos, missä yhdistyvät kaikki: kirjallisuus, musiikki, teatteri, kuvataide, arkkitehtuuri. Nobel-kirjailija George Bernard Shaw on sanonut, että vaikka oopperoiden tarinat ovat usein vähemmän uskottavia kuin puhenäytelmien, ”tekee musiikillisen ilmeikkyyden ylivoimainen intensiteetti oopperasta todellisemman kuin näytelmä on”.

Eivätkä oopperat suinkaan kauttaaltaan ole juonenkulultaan niin pöljiä tai postmoderneja kuin oopperoita harrastamaton voi luulla. On myös vakavasti yhteiskunnallisia aiheita käsitteleviä teoksia, kuten vaikkapa Benjamin Brittenin Peter Grimes, joka kertoo oppipojan kuolemasta syytettynä olevasta syrjäytyneestä kalastajasta. Kansallisoopperassa tulee marraskuussa ohjelmistoon John Adamsin Doctor Atomic, joka kertoo niistä hetkistä, kun USA oli valmis ensimmäisen atomipommin räjäyttämiseen kesällä 1945. Oopperan keskiössä ovat J. Robert Oppenheimer ja hänen kollegansa, heidän ajatuksensa ja pelkonsa. Nerouden ja hulluuden rajamailla hiljainen ääni kysyy, onko pommin rakentaminen oikein? Räjäytyksen odotuksesta tulee kaikkien totuuden hetki.

Wagnerin Ring päättyi sunnuntaina kahden korkean tornin kaatumiseen…

kari.naskinen@gmail.com

Jos sähköposti on, sitä on käytettävä

2011-09-14T11:32:00.002+03:00

Yksi kaverini jäi pois palaverista, koska ei ollut lukenut kutsua sähköpostistaan. - "En ollut viikkoon avannut sähköpostia", sanoi kaverini.

Ei se näin mene. Jos sähköposti on, se on tsekattava ainakin kerran päivässä. Jos taas ei käytä sähköpostia, ei pidä myöskään antaa sähköpostiosoitettaan kenellekään.

Eihän kukaan sano, että en saanut tietoa asiasta, kun en viitsinyt viime viikolla vastata puhelimeen. Sähköposti korvaa nykyisin monta puhelinyhteydenottoa, ja tulee halvemmaksikin.

kari.naskinen@gmail.com

Eliitillä eliitin murheet

2011-09-12T10:43:00.002+03:00

Lahden paremmalla väellä, herroilla ja heidän edustusrouvillaan oli viime viikolla iso murhe, kun Sibelius-festivaalin avajaiskonsertti ja kaupunginteatterin Cabaret-musikaalin (kuva) ensi-ilta olivat yhtä aikaa. Molempiin ei siis päässyt.

Cabaret pyörii teatterissa ensi kevääseen asti, mutta se ei auta tippaakaan niitä, jotka viime torstaina valitsivat Sibeliustalon. Jos ei nimittäin pääse ensi-iltaan, ei voi mennä ollenkaan, koska ei eliitti käy niissä esityksissä, joiden katsomoissa on linja-autokuormallisia marttakerholaisia ja pienituloisia eläkeläisiä. Eikä eliittiherroilla ja heidän daameillaan muutenkaan ole syytä mennä johonkin satunnaiseen teatteriesitykseen, koska siellä ei ehkä kukaan tunne heitä. Rouvan ostama mekkokin voi jäädä aivan huomiotta.

kari.naskinen@gmail.com

Toivoa paremmasta, edes vähän

2011-09-11T12:52:00.005+03:00

Kun Aki Kaurismäen Le Havre -elokuvan alkutekstit paljastavat, että elokuvan tuotantoyhtiö on Sputnik Oy ja että yksi näyttelijöistä on Laika-niminen koira, ollaan heti tutuilla vesillä. Kaurismäkeläinen elokuva on aina kuin ruiske nostalgiaa. Ajetaan vanhoilla autoilla ja ennen kaikkea: puhutaan ja eletään hitaammalla rytmillä kuin tänä päivänä todellisessa elämässä. Oleellista on tietenkin sekin, että Kaurismäki tekee elokuvansa edelleen filmille, eikä elokuvan valmiiksi saattamisessa käytetä digitaalista huijaustekniikkaa.

Aki Kaurismäen elokuvissa myös poltetaan tupakkaa. Sekin on savuinen merkki entisiltä ajoilta. Kaurismäki selittää asiaa toisinkin: ”Jos elokuvassa kahdesta ihmisestä toinen polttaa ja katselee jonnekin ja toinen ei, se joka polttaa, näyttää siltä kuin se ajattelisi. Ihminen joka ei puhu eikä tee mitään, näyttää pökkelöltä.” (Voima 6/2011)

Kaurismäen elokuvissa ajatellaan, se on selvä. Le Havren keskeinen ajattelu on, että vielä on toivoa paremmasta. Kaurismäki tuntuu sanovan, että kun maailman viralliset säännöt ahdistavat ja ajavat huono-osaisimpia ihmisiä nurkkaan, niin löytyy sittenkin myös halua auttaa. Jopa viranomaisorganisaatioissa voi siellä täällä olla inhimillisiä pilkahduksia, vaikka valtiolliset ja muut ylätason systeemit eivät toimikaan sellaisilla periaatteilla, joihin kuuluvat toivo ja empatia. Toivoa paremmasta on, vakuuttaa elokuvan Happy end -loppukin.

Kaurismäki sanoo Voiman haastattelussa valtion olevan ”taloudellinen yhteenliittymä, jonka tarkoituksena on pitää kansa sen verran hengissä, että sen kustannuksella voi elää” – siis valtio voi elää.

Le Havren pääosissa ovat tavalliset, pienet ihmiset, eivät kaikkein huonommassa jamassa olevat, mutta sellaiset melkein syrjäytyneet. Heidän kauttaan Kaurismäki pääsee sanomaan, että köyhä antaa vähästäänkin, mutta rikas ei puolestaankaan.

Tämä köyhien toisiaan auttaminen on se toivonsäde, mikä tässä humaanissa elokuvassa on. Eikä auttamisen rajana ole ihonväri tai mikään muukaan ulkokohtainen tekijä. Tärkein on ihminen. Elokuvan loppu myös haluaa sanoa, että hyvyys palkitaan.

Ranskalaisessa satamakaupungissa tapahtuvassa elokuvassa ei käsitellä Suomen asioita, mutta monet ilmiöthän ovat tällä hetkellä samankaltaisia kaikkialla Euroopassa. Kun nuori pakolaispoika pääsee elokuvan alussa karkuun poliiseilta, pohditaan lehden seuraavan päivän etusivulla, onko pakolaisella yhteyksiä al-Qaidaan. Suomen nykytilanteen näissä maahanmuuttoasioissa Kaurismäki kokee niin, että suomalaisuus on samaa kuin ennenkin. – ”Rasismi ei kansan syvissä riveissä ole lisääntynyt. Nyt sille on vain annettu kanavia, missä sitä saa tuoda esille rajattomasti.”

Suomalaisuutta on aina myös Kaurismäen ulkomaillakin tekemissä elokuvissa. Le Havressa on baarissa Fazerin suklaata ja Laitilan limsoja, ja yksi satamassa oleva laiva on Sillanpää-varustamon Rakel. Tässä suhteessa Kaurismäki on hengenheimolainen Renny Harlinin kanssa.

Kaupallisen ”tuotesijoittelunkin” Kaurismäki osaa, kuten kerrottiin Helsingin Sanomissa (10.9.). Laitilan juomatehdas on Sputnik Oy:n sponsori, ja lisäksi Le Havren baarissa poliisi tilaa nimenomaan punaviiniä Domaine de Courbissac 2006.

Suomalaisina näyttelijöinä elokuvassa ovat Kati Outinen, Elina Salo ja Ilkka Koivula. Henkistä velkaansa Kaurismäki maksaa Francois Truffautille ja Jean-Luc Godardille käyttämällä jälleen Le Havressakin Jean-Pierre Leaudia.

Hauska kaurismäkeläinen kohtaus on myös vanhan ranskalaisen rokkarin Little Bobin (Roberto Piazza) esiintyminen hyväntekeväisyyskonsertissa. Jatkoa Annikki Tähden, Markus Allanin ja Veikko Lavin esiintymisille Kaurismäen elokuvissa.

kari.naskinen@gmail.com

Cabaret - perussaksalainen (PS) murhenäytelmä

2011-09-09T10:54:00.004+03:00

Oli jo aikakin saada Cabaret-musikaali (1966) Lahden kaupunginteatteriin. Eikä tällä kertaa ole kysymys edes kliseestä, kun sanoo, että musikaali on edelleen varsin ajankohtainen, Suomessakin ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Musikaali alkaa värikkäänä kabaree-esityksenä berliiniläiseltä Kit Kat Clubilta, mutta muuttuu jo vähän ennen väliaikaa tummasävyiseksi. Eletään 1930-luvun alkua ja ensimmäiset punavalkomustat hakaristimerkit ilmestyvät näkyviin. Suuri saksalainen ja eurooppalainen murhenäytelmä on alkanut.

Cabaret kuvaa hyvin sitä aikaa, jolloin natsipuolueen ja Hitlerin nousu tapahtui ensin salakavalasti, populismin keinoin ihmisiin vaikuttaen, ja lopulta hurjasti kiihtyen. Ilon elämästä vei muukalaisviha ja rasismi. Ensin Kit Kat -klubilla tanssitaan ja nauretaan, kunnes ikkunoita alkaa helistä rikki. Tanssijoiden silmänympärykset mustuvat, tanssijana esiintyvä transvestiitti pidätetään ja Fräulein Schneider palauttaa kihlajaislahjaksi saamansa kristallikulhon - ennakoi vuoden 1938 Kristalliyötä, jolloin juutalaisiin kohdistui raju väkivallan aalto.

Berliini musikaalin tapahtumapaikkana on hyvä, koska Berliinistä oli maailmansodan jälkeen tullut yksi maailman navoista. Sen vapaamielinen ilmapiiri houkutteli varsinkin nuoria taiteilijoita, siinä missä Pariisi vähän kokeneempia. Sitten tuli kuitenkin stoppi. Tänä päivänä Berliini on taas kovassa kurssissa, siitä on tullut uudestaan liberaaleja arvoja korostavan elämäntyylin yksi keskuksista. Ahdasmielisyyden tunkkaisia linnakkeita on nykyisin pohjoisempana.

Erikoinen sisältö siis musikaalille. Vastaavanlainen on Viulunsoittaja katolla (1964), ja melkein tuntuu kuin yksi Cabaretin laulunumeroista olisi suoraa lainaa Viulunsoittajasta.

Lahden esitys on terävä. Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri on musikaalin ohjaajana keskittänyt kaiken "sanomisensa" niin, ettei kenellekään jää mitään epäselvää. Vaikka esitys on sinänsä nautittavaa kabareetanssia ja -laulua, tästä esityksestä jää päällimmäiseksi mieleen se mustuus, minkä perussaksalainen 30-luvun ideologia sai aikaan Euroopassa.

Se vain harmittaa, että toinen näytös on aika lyhyt. Siinä ei paljon ehditä syventäviin kohtauksiin. Pitää muistaa, että noista historian synkistä vaiheista on jo kulunut pitkä aika, eikä niistä kertominen uusille sukupolville ole koskaan turhaa. Esitys kestää väliaikoineen 2,5 tuntia.

Jorma Uotinen on suunnitellut musikaalin koreografian. Alan asiantuntija en ole, mutta Kit Katin revyytyttöjen ja tarjoilijoiden liikkumista on iloa katsoa. Tytöt varsinkin ovat nättejä. Uotisella itsellään on keskeinen rooli Kit Katin seremoniamestarina ja myös eräänlaisena tapahtumien johdattelijana. Uotinen on hyvä, suorastaan karismaattinen, ja yllättää myös karheaäänisenä laulajana.

Erinomaista työtä tekevät myös muut näyttelijät. Pääparin muodostavat Kit Kat -klubille kabareelaulajaksi tullut englantilainen Sally Bowles ja amerikkalainen opettaja-kirjailijanalku Clifford Bradshaw, Maija Rissanen ja Jussi Puhakka. Toinen pari on pienen hotellin omistaja neiti Schneider ja juutalainen hedelmäkauppias herra Schultz, Ritva Sorvali ja Tapio Aarre-Ahtio. Aluksi tämä jälkimmäinen kaksikko toimii operettityyppisenä subrettiparina, mutta tämän parin kytkös katkeaa surullisesti, koska homma ei natsien foorumilla toimi.

Kaiken tämän taustalla touhuaa hakaristinauha hihassaan natsiorganisaatioon kuuluva Ernst Ludwig. Aki Raiskio näyttelee roolin hienosti; Ludwig on taitava puhuja, osaa vedota ihmisiin, ja hänen todellinen karvansa paljastuu vasta kun se on liian myöhäistä.

Kari Junnikkala on lavastanut ison Juhani-näyttämön ensinnäkin vetäväksi kabareeympäristöksi (valoja, peilejä) ja hyödyntänyt lisäksi pyörivää näyttämöä onnistuneesti.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikki oli ennen paremmin - vai oliko sittenkään?

2011-09-08T13:12:00.004+03:00

Haluaisin palata 50-luvun Jyväskylään, jossa meillä Lyseossa ei ollut tyttöjä, jolloin Harjulla pelattiin pesäpalloa ja jolloin Jörgen Petersen kävi soittamassa Mäki-Matin tavaratalossa. Jos en pääsisi niin pitkälle, haluaisin ainakin 70-luvun Lahteen, jossa olivat Jukolan baari, KOPin aula ja vanha puumäki.

Woody Allen (kuvassa vas.) haluaisi 20-luvun Pariisiin. Elokuvassa Midnight in Paris hänen omakuvansa, amerikkalainen elokuvakäsikirjoittaja Gil Pender pääsee tämän paluun tekemään hauskalla tavalla. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin pitäisi, sillä kun Pender luuhaa baareissa ja kekkereissä mm. Ernest Hemingwayn, Pablo Picasson, Cole Porterin ja Gertrud Steinin kanssa, niin Pender saakin huomata, että 20-luvulla porukka puolestaan kaipaa takaisin maailmansotaa edeltäneisiin aikoihin.

Koskaan ei ole hyvin. Pariisissa siis ajateltiin 20-luvulla, että kyllä se ”Belle Epoqueksi” kutsuttu noin 15 vuoden jakso sittenkin oli parasta ja kauneinta aikaa. Allen itse, siis tänä päivänä omana itsenään, sanoo, että kun ”elämä on kovaa, raakaa ja traagista, haluaisi aina olla jossain toisaalla”. - ”Nostalgia ja kaukokaipuu ovat taipumuksia, jotka vain pahenevat iän myötä. Olisinpa elänyt silloin, asuisinpa Lontoossa tai Pariisissa tai Afrikassa. Tosiasiassa se ei ole koskaan parempaa. Maailma on kaikkialla kova. Sitä voi haaveilla, että kunpa olisin syntynyt 1920-luvun New Yorkiin. Jos tarkkailee lähempää, mikään ei ollut paremmin. Lapset kuolivat tai vammautuivat polioon, tuberkuloosiin ei ollut parannuskeinoa, kuppa tarttui ja tappoi. Nostalgikolle mieleen tulevat vain hevosvaunut ja samppanja. Belle époquen Pariisissa voisi korkeintaan käydä lounaalla.” (Image 6-7/2011)

Midnight in Paris on toistaiseksi vuoden paras elokuva. Näin hyväntuulista, kivaa elokuvaa en muista pitkään aikaan nähneeni. Nykypäivän Pariisissa lomailevaa Giliä näyttelevä Owen Wilson (kuvassa oik.) on mainio, nenää myöten kuin Woody Allen, ja tietenkin neurootikko, joka vähättelee itseään. En paljasta, miten Gil pääsee 20-luvulle, paitsi sen, että oikeastaan kysymyksessä ei ole takauma, ei myöskään mielikuvituksen tuote, vaan että Gil vain elää 20-luvun Pariisissa tavaten siellä Josephine Bakerin, Luis Bunuelin, Salvador Dalin, F. Scott Fitzgeraldin ym. Tämä on elokuvan taianomaista lumoa parhaimmillaan.

Woody Allen näyttää nykyhetken Pariisinkin juuri sellaisena kuin me haluamme, maailman romantiikan ja kaiken kauneuden pääkaupunkina. Kuten Gilin tyttöystävää näyttelevä kanadalainen Rachel McAdams on sanonut: ”Woody näyttää Pariisista sen puolen, jota kaikki rakastavat. Elokuvan jälkeen tekee varmasti mieli hypätä lentokoneeseen.” (STT 1.9.)

Näin minäkin heti elokuvan jälkeen ajattelin, sitten kuitenkin muistin viime vuoden reissun Pariisiin, jossa ruoka oli huonoa, tarjoilijat tylyjä ja jokaiseen taidepaikkaan sadan metrin jonot.

Allenin elokuvassa on myös 2000-luvun julkkiksia. Yhtä museon opasta nimittäin näyttelee presidentti Nicolas Sarkozyn aviopuoliso Carla Bruni (kuvassa kesk.).

Mitä seuraavaksi? Midnight in Paris on Allenin kuudes eurooppalainen elokuva, ja seuraavan elokuvansa hän tekee Roomassa. Image-lehden mukaan sen jälkeen on vuorossa Rio de Janeiro tai Tukholma. Onko kukaan kertonut Allenille, että Helsingin seudun kaupungit ja Lahti muodostavat ensi vuonna maailman muotoilupääkaupunkikokonaisuuden?

Mutta miten olisi 80-luvun Lahti ilman Woody Alleniakin? Voisiko Seurahuoneen ostanut Osuuskauppa Hämeenmaa hoitaa asiat niin, että saataisiin takaisin Marco Polo?

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaisia elokuvia jo liikaakin

2011-09-05T09:06:00.003+03:00

Tänä vuonna on Suomessa valmistunut tai valmistuu ensi-iltoihin 30 pitkää elokuvaa. Se on yhtä paljon kuin edellisinä ennätysvuosina 1952 ja 1955.

Viime vuonna valmistui kotimaisia elokuvia 23, joiden yhteinen katsojamäärä oli yli kaksi miljoonaa. Tänä vuonna ei todennäköisesti ylletä yhtä korkeaan katsojalukuun, vaikka edessä on vielä vilkas elokuvasyksy. Elokuun loppuun mennessä kotimaisten katsojaluku oli noin 750 000.

Todellisia suurmenestyksiä ei ole nyt ollut, parhaina vetonauloina kolme Vares-jännäriä (yhteensä 354 000), Hella W (86 000) ja Veijarit (75 000).

Tulee mieleen, että tehdäänkö elokuvia jo liikaa. Kun sekaan mahtuu paljon keskinkertaisuutta, niin suomalainen elokuva joutuu kovaan vertailutilanteeseen ulkomaisten elokuvien kanssa. Onhan otettava huomioon, että kun meillä melkein kaikki suomalaiset pitkät elokuvat pääsevät teatterilevitykseen, niin muualta tänne tuodaan vain parhaiksi arvioidut.

Hyvin keskinkertainen kertakäyttöleffa on Finlandia-kirjailija Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanista (2004) väsätty Pussikaljaelokuva. Se kertoo kolmen työtä vieroksuvan hulttion kesäpäivästä Helsingin Kalliossa. Ei mitään juonta, eikä mitään järkeä. Asenteellisestikin tarina on vinksallaan, se ihannoi sossun rahoilla elämistä, tekee siitä helponnäköistä, viihteellistä lorvimista.

Syrjäytyminen normaalista yhteiskunnasta on kurja asia. Ei se ole sellaista iloista puistossa makoilemista ja jatkuvaa lievää nousuhumalaa, millaisesta elokuvassa on kysymys. Eivätkä oikeat syrjäytyneet juopot ole Eero Milonoffin, Jussi Nikkilän ja Ylermi Rajamaan (kuva) kaltaisia iloisia vesseleitä, vaan usein aggressiivisia, kaikkeen vihamielisesti suhtautuvia, katkeria ihmisiä.

Pussikaljapojat sen sijaan hortoilevat lystikkäästi kaupungilla ja joutuvat välillä hauskoihin konflikteihin vaikkapa poliisin ja raitiovaunutarkastajan kautta. Kaikesta kuitenkin selvitään. Parasta elokuvassa on Rimmisen dialogi. Lisäksi Helsinki-kuvaus on onnistunutta - saa Peter von Bagh materiaalia seuraavaan Helsinki-dokumenttiinsa.

Tämän elokuvan tekeminen tuli maksamaan 1,1 miljoonaa euroa. Puolet budjetista tuli Suomen elokuvasäätiöltä. Elokuvasäätiön tukivarat ovat yhteensä noin 20 miljoonaa euroa vuodessa. Pitkien fiktioelokuvien lisäksi tuetaan dokumenttielokuvia, lyhytelokuvia ja tv-sarjoja.

Edellisenä huippuvuonna 1955 valmistui Tuntematon sotilas, jonka katsojamäärä on tähän mennessä 2,8 miljoonaa. Muut vähintää miljoona katsojaa saaneet elokuvat ovat Kulkurin valssi (1941), Titanic (1998) ja Täällä Pohjantähden alla (1968).

kari.naskinen@gmail.com

Yleisurheilu häipymässä pienen penkkiurheilijapiirin lajiksi

2011-09-03T08:59:00.003+03:00

Yleisurheilun tämänkertaisista MM-mitalisteista valtaosa on sellaisia, jotka tulivat meille tavallisille penkkiurheilijoille tuntemattomuudesta. Tämä johtuu siitä, että kansainvälinen huippuyleisurheilu on televisiossa siirtynyt pääosin maksukanaville. Vielä muutama vuosi sitten Kultaisen liigan kilpailut näkyivät vapailla kanavilla, mutta eivät enää. Minullakin on kaksi maksukorttia, mutta niillä en näe Kultaista liigaa, koska olen hankkinut kortit moottoriurheilua varten. Jos moottoriurheilun ohessa näkisin samoilta korttikanavilta yleisurheilua, niin takuulla katsoisin.

Suomen Eliittikisat näkyvät vielä tavallisilla kanavilla, mutta ne ovat liian tylsiä kilpailuja kiinnostaakseen. Eikä niitä katsomalla pysy tietoisena varsinkaan yleisurheilun huipputekijöistä.

Televisio on tärkeä. Kun yleisurheilun huipputapahtumien seuraaminen edellyttäisi sanomalehtien tulospörssien seuraamista tai internetin selaamista, niin huonosti ovat asiat. Jos lisäksi suomalaisten menestyminen isoissa kisoissa alkaa olla nykyisenlaista, muuttuu koko yleisurheilu varsin pienen penkkiurheilijapiirin lajiksi.

DAEGUN KAUNEIMMAT

Monet minua huonommat asiantuntijat sanovat, että Daegun MM-kisojen kaunein nainen on korkeushyppääjä Blanca Vlasic. Pitkät sääret ja hyvä kroppa ovat kyllä ok, mutta lievästi mulkosilmät ja lurpallaan olevat silmäluomet pudottavat Kroatian likan pois kärkipäästä. Todellinen kymmenen kärki on tässä (aakkosjärjestyksessä):

Maria Abakumova Venäjä, keihäänheitto
Natalia Dobrinska Ukraina, 7-ottelu
Julia Gushkina Venäjä, 200 m
Antonina Krivoshapka Venäjä, 400 m
Ivet Lalova Bulgaria, 200 m
Ingvill Makestad Norja, 1500 m
Ida Marcussen Norja, 7-ottelu
Maris Mägi Viro, 400 m
Ineta Radevica Latvia, pituushyppy
Dafne Schippers Hollanti, 200 m

Seksikkäin on Maria Abakumova. Heitti löysät verkkarit jalassa, eikä napakaan ollut paljaana. Pani joka heittovuorollaan ajattelemaan, että minkähänlainen tuo olisi ilman housuja ja paitaa. Selvästi parempi taktiikka kuin niillä muilla, puolialastomilla urheilijanaisilla.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen Nato-jäsenyys helpottaisi asekauppaa

2011-09-01T17:35:00.003+03:00

Tampereen kaupunki ei antanut taiteilija Juho Viitalan maalata kadun pintaan teosta No salaam, no shalom, jolla olisi otettu kriittistä kantaa Suomen ja Israelin asekauppoihin. Kaupunki noudatti näin Suomen virallista ulkopoliittista linjaa, mikä sallii sotateollisuustuotteiden kaupan Israelin kanssa.

Tällä vuosituhannella Suomi on ostanut israelilaisia aseita yli 150 miljoonalla eurolla. Tänä vuonna on neuvoteltu myös miehittämättömien lennokkien (kuva) hankkimisesta. Yksi myyjäehdokas on Israelin suurin aseyhtiö Elbit Systems Ltd, johon aikaisemmin pääomasijoituksia tehneet Ruotsin ja Norjan eläkerahastot, Danske Bank ja Deutsche Bank ovat vetäneet sijoituksensa pois vedoten siihen, että Elbit on mukana kansainvälistä lakia rikkovissa toimissa. YK:n mukaan Israel on syyllistynyt vakaviin ihmisoikeuksien loukkauksiin, sotarikoksiin ja mahdollisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan.

Sadankomitean julkaiseman selvityksen mukaan Suomessa on noin 80 aseteollisuuden yritystä. Niiden vienti vuosina 1998 – 2007 oli yhteensä 375 miljoonaa euroa, ja tuoreet uutistiedot antavat ymmärtää, että hyvin sujuu kauppa edelleen.

Rahassa mitattuna merkittävin vientituoteryhmä ovat panssaroidut ajoneuvot. Muita tärkeitä sotavientituotteita ovat tarkkuuskiväärit, ase- ja johtamisjärjestelmät sekä suojavarusteet kemiallisten ja biologisten aseiden varalle. Sotaviennistä noin 60 prosenttia on tullut Ruotsista ja Puolasta, mutta nyttemmin on Lähi-idän merkitys kasvanut voimakkaasti Egyptin ja Saudi-Arabian vetäminä.

Äskettäin on Suomen valtion enemmistöomistuksessa oleva Patria Oyj solminut 150 miljoonan euron vientisopimuksen Saudi-Arabiaan yhteistyössä amerikkalaisten kanssa (Patria Nemo 120 mm -kranaatinheitinjärjestelmästä). Patria tuottaa Yhdysvaltain hallituksen asevientiprojektin (Foreign Military Sales) kanssa tulivoimaisen kranaatinheitinjärjestelmän kanadalaisvalmisteisiin (General Dynamics Land Systems - Canada) panssaroituihin ajoneuvoihin (LAV II), jotka ovat monikäyttöisiä 300-hevosvoimaisia nopeita kumipyöräisiä sotavaunuja. Aiemmin ovat tämän järjestelmän valinneet jo Slovenia ja Arabiemiraattien liitto.

Aseselvityksen tehneen yht. maist. Jarmo Pykälän mukaan Suomella ei varsinaisesti ole mitään demokraattiseen järjestelmään kuuluvaa asevientipolitiikkaa. Asevientikaupat ja -päätökset tehdään käytännössä etukäteen suppeassa piirissä verhojen takana jo paljon ennen virallista vientilupaa.

”Onko tässä Saudi-Arabian kaupassakaan harjoitettu mitään varsinaista asevientipolitiikkaa. Missä näin isosta kaupasta on puhuttu? Onko Saudi-Arabian epädemokraattisuus, mahdollinen ihmisoikeuksien noudattamattomuus ja konfliktiherkkyys otettu huomioon. Parlamentiton Saudi-Arabia on maailman kahdeksanneksi epädemokraattisin valtio”, muistuttaa Pykälä.

HPK JA TAPPARA

Jääkiekko liittyy Suomessa kaikkeen, niin asevientiinkiin. Hämeenlinnan jäähallikin oli vielä vähän aikaa sitten nimeltään Patria-areena, kun HPK ja Patria olivat tehneet asiaa koskeneen sponsorisopimuksen. Patrian edellinen toimitusjohtaja Jorma Wiitakorpi oli myös HPK:n hallituksen jäsen, mutta ei ole enää lähdettyään kälppimään myös Patriasta vireillä olevan lahjustutkinnan takia.

Tapparan liiketoimintaa pyörittävästä Tamhockey Oy:stä puolestaan omistaa 20 prosenttia Suomen rikkaimmaksi sanottu Chaim ”Poju” Zabludowicz säätiönsä kautta. Osan hänen omaisuudestaan arvellaan olevan peräisin asekaupasta. Aamulehden mukaan Pojun isä Shlomo oli perustamassa Israeliin kranaatinheittimiä valmistavaa Soltamia, joka oli Tampellan luxemburgilaisen tytäryhtiön Salgadin ja israelilaisen Solel Boneh Ltd:n yhteistyöyritys. Tampellan vanhat koneet laivattiin Israeliin ja yritys alkoi valmistaa siellä lisenssillä Tampellan kranaatinheittimiä, joita on sittemmin käytetty taisteluissa ympäri maailmaa.

Natollakin on roolinsa puhuttaessa Suomen sotateollisuudesta, kuten Sadankomitean raportissa todetaan. Ulkoasiainministeriön Nato-selvityksen mukaan Suomen sotateollisuus nimittäin kärsii nykytilanteesta, koska suomalaiset pääsevät mukaan Naton tarjouskilpailuihin vain, jos itse armeija osallistuu kilpailutuksen järjestävään ohjelmaan. Naton jäsenenä Suomi voisi osallistua kattavasti puolustusmateriaaliyhteistyöhön ja ”Suomen teollisuus otettaisiin automaattisesti mukaan NAMSA:n järjestämiin kilpailutuksiin”. NAMSA on Naton huoltovirasto.

Wiitakorpi on tiivistänyt tämän sanomalla, että ”kauppaa tehdään ensisijaisesti niiden kanssa, jotka ovat jengin jäseniä”.

Kummankohan presidentin johdolla tässä mennään Natoon, Niinistön vai Lipposen?

kari.naskinen@gmail.com

Taideteoksen hinta

2011-08-31T13:23:00.006+03:00

Kuvataiteilija Pekka Hannula on laskenut, paljonko taideteoksen pitäisi maksaa:

"Arkityöpäiviä Suomessa on noin 220 vuodessa. Jos taiteilijan kulut ovat vuodessa esim. 20 000 euroa, ovat jokaisen työpäivän kulut noin 91 euroa. Jos tavoitteena on myös 20 000 euron vuosipalkka, silloin työpäivän hinta on noin 182 euroa +alv 8 %. Jos taiteilija valmistaa keskimäärin 40 teosta vuodessa, silloin yhteen teokseen käytetyn työajan voidaan ajatella olevan viisi ja puoli päivää. Eli se mitä taiteilijan pitäisi saada itselleen keskimäärin teoksesta, on 1000 euroa +alv 8 %. Jos teokset myydään välittäjän kautta, hinta on 1500 - 2100 euroa +alv 8 % riippuen myyntiprovisiosta (30-50 %). Näin tietysti vain silloin, kun kaikki 40 teosta tulevat myydyiksi. Jos esimerkin taiteilija myy vuodessa puolet tuotannostaan eli 20 teosta, ovat hinnat galleriassa tällöin keskimäärin 3000 - 4000 euroa +alv 8 %."

"Käytännössä toimivin hintataso on sellainen, että voi pitää teoksilla samaa hintaa riippumatta siitä myykö niitä itse tai välittäjän kautta. Yksi yhtäläinen hintataso on taiteilijan etu pitkällä tähtäimellä. Esimerkkimme taiteilijan pitäisi joka tapauksessa saada rahaa kassaan reilut 900 euroa +alv 8 % viikossa tai 4000 euroa +alv 8 % kuukaudessa kymmenenä kuukautena vuodessa."

Ei ihan toimi kaikissa tapauksissa. Tuossa kuvassa on yhdysvaltalaisen Joel Shapiron (70) tänä vuonna tekemä, noin kolme metriä korkea pronssiveistos. Se on parhaillaan esillä Galleria Forsblomilla Helsingissä, hinta 490 000 euroa.

Taiteen hinta on kummallinen asia. Vaikka tehtäisiin lista pelkästään tänä vuonna valmistuneista kuvataideteoksista, ei Shapiron Untitled-niminen tikku-ukko pääsisi kymmenen tai edes sadan parhaan teoksen listalle. Tästä huolimatta hinta on hurja. Kysymys ei kuitenkaan olekaan taideteoksen taiteellisesta arvosta, vaan paljosta muusta. Tämän tason taidepeli on puhdasta sijoitustoimintaa.

Kun joku tämänkin teoksen ostaa, niin jokseenkin varma voi olla, että sijoitus kannattaa. Viimeistään kun Shapiro kuolee ja uusien tikku-ukkojen syntyminen loppuu, hinta pomppaa reilusti ylös. Näin tapahtuu lähes poikkeuksetta tämän tason suuruuksille.

Shapiron veistoksiakin on pysyvästi mm. MoMA:ssa, Tate Galleryssa ja Tukholman modernin taiteen museossa.

YKSI PROSENTTI TAITEESTA
KELPAA SIJOITUSKOHTEEKSI

Taidesijoittajien määrä on kasvanut ihmisten varallisuuden lisääntymisen myötä, samoin kuvataide harrastuksena on tullut kansaa lähemmäksi ja ymmärrys on laajentunut sille, millaiset teokset voivat olla sijoituskohteita. Taidemarkkinoiden tutkija, fil. tri Pauliina Laitinen-Laiho sanoo, että kun puhutaan sijoittamisesta taiteeseen sillä periaatteella, että tarkoituksena on saada tuottoa sijoitetulle pääomalle, jää 99 prosenttia taiteesta tämän ulkopuolelle. Käytännössä siis vain yhtä prosenttia kaikista taideteoksista voidaan pitää hyvinä sijoituskohteina.

"Tästä pienestä määrästä huolimatta on kaikesta taiteesta arviolta noin 20 prosenttia laadukasta ammattitaiteilijoiden tekemää nykytaidetta, jota on kiinnostava seurata taiteellisessa mielessä. Sijoituksellisesti nämä teokset ovat kuitenkin vielä riskialttiita. Likimain noin viisi prosenttia taiteilijoista jää taidehistorian kirjoihin ja silloin jo riskit pienenevät. Näiden taiteilijoiden tuotannoista erikseen sitten valikoituvat varsinaiset taideaarteet, joita voidaan pitää sijoituskohteina. Periaatteessa arvostetuimpien taiteilijoiden onnistuneimpien teosten hintoihin eivät muoti- ja taloussuhdanteet vaikuta niin paljon", sanoo Pauliina Laitinen-Laiho.

Taideteosten arvostukseen ja hintaan vaikuttaa sekin, missä teoksia esitellään. Mitä arvostetumpi galleria, sitä parempi. Shapiron työt ovat 25.9. asti esillä Suomen ykköspaikassa Forsblomilla, joka äskettäin muutti Espalta Lönnrotinkatu 5:een; se on Suomi-yhtiölle vuonna 1911 valmistunut hieno graniittitalo, arkkitehteinä Onni Tarjanne ja Armas Lindgren. Jo sisääntuloaula taloon ja nyt myös Forsblomille on mahtava. Galleriatilan Forsblomille suunnitteli newyorkilainen arkkitehtitoimisto Gluckman Mayner Architects. Kuka näiden seinien sisälle saa teoksiaan, on erikoisasemassa. Nyt siellä on toisena taiteilijana Carolus Enckell (66).

Syksyn kuvataidetapaus on kuitenkin belgialaisen Michael Borremansin (48) näyttely Taidehallissa. Borremansin teoksissa on julmaa pelottavuutta, niissä leikitään ihmisillä salaperäisesti, minulle tuli mieleen Twin Peaks. Borremansin kuvat ovat ensi katsomalla tutunomaisia, helppoja, mutta kun pysähtyy vähän pitemmäksi aikaa, kuviin tulee säröjä, ne muuttuvat selittämättömällä tavalla oudoiksi. Teosten draama kasvaa voimakkaaksi lataukseksi, joka jää ravisuttamaan pitkäksi aikaa. Silvia Hosseini kirjoittaa osuvasti, miltä hänestä tuntui katsoessaan joitakin teoksia: "Se kun lapsena pelkäsi öisin, että komeron oven takana on joku." (www.mustekala.info)

Näyttelyn esitteessä Borremansia luonnehditaan "epäileväksi romantikoksi" - minusta romantiikka on näistä maalauksista/piirustuksista kaukana, mieluummin voi puhua tuomiopäivän julistajasta.

kari.naskinen@gmail.com

TOTUUS: Valtio ohjaa kuntiin rahaa enemmän kuin aikaisemmin

2011-08-30T08:59:00.003+03:00

Helsingin Sanomat, Aamulehti, Turun Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, iltapäivälehdet, koko oikeiston massiivinen tiedotusorganisaatio on julistanut, että hallitus pienentää kuntien valtionosuuksia 631 miljoonalla eurolla. Syyllinen on valtiovarainministeri Jutta Urpilainen, tietenkin, koska hän on sosiaalidemokraatti ja koska porvarien ikiomalla pääministerillä Jyrki Kataisella ei muka ole minkäänlaista sananvaltaa tässä asiassa.

Totuus on kuitenkin aivan toisenlainen. Joka neljäs vuosi tehtävä kustannustason tarkistus tehdään nyt, ja sen tiedetään kasvattavan kunnille ohjautuvaa rahamäärää ensi vuonna 420 miljoonaa euroa. Lisäksi yhteisöveroon tehtävä jakomuutos lisää kuntien tuloja arviolta noin 300 miljoonaa euroa. Yhteensä siis lisäystä 720 miljoonaa euroa. Kun tästä vähennetään nuo 631 miljoonaa, jää plussan puolelle 89 miljoonaa euroa.

Lisäksi kunnat tulevat saamaan ensi vuonna myös valtionosuuksiin lakisääteiset indeksikorotukset. Summista en tiedä.

Ensi vuonna tulee muutos verotulojen tasausjärjestelmäänkin, kun kiinteistövero poistuu järjestelmästä. Tämä aiheuttaa joissakin kunnissa menetyksiä, joissakin vähennyksiä.

Kuntatalouden ykkösekspertti Heikki Helin, tule apuun ja kerro vielä tarkemmin, paljonko kunnat saavat ensi vuonna rahaa valtiolta enemmän kuin tänä vuonna.

kari.naskinen@gmail.com

Lars von Trierin saatava toinenkin kamera

2011-08-26T09:03:00.002+03:00

Jos Tanskassa on joitakin elokuva-alan instituutioita, niiden pitäisi hankkia Lars von Trierille uusi kamera, sen yhden nykyisen lisäksi. Samalla voisi ostaa molempia kameroita varten jalustat. Nyt se tekee elokuvia yhdellä kameralla ja käsivaralla. Jos pitää kuvata esimerkiksi eri puolella huonetta olevien viiden ihmisen keskustelua, kameralla huidotaan naamasta toiseen ja kuva keikkuu tietenkin koko ajan joka suuntaan. Näin syntyy "taide-elokuva". Melancholiaa jaksoin katsoa 20 minuuttia.

kari.naskinen@gmail.com

Olis keihäällä töitä

2011-08-25T10:37:00.005+03:00

Uutisissa oli, että Ilkka Kanerva putosi Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) hallituksesta naiskiintiön takia. Nyt se sitten tuli Kanervalla täyteen.

Edessä ovat joka tapauksessa IAAF:n mestaruuskilpailut Etelä-Koreassa. Siellä taas on sellainen keihäskiintiö, että kaikki halukkaat suomalaiset eivät pääse heittämään.

USA:ssa valitaan urheilijat tällaisiin kisoihin yksiselitteisesti karsintakilpailujen perusteella. Eikä niitä karsintakilpailuja pidetä kuin yhdet/laji. Suomessa tällaista järjestelmää ei varsinaisesti tarvita, koska arvokisoihin pääsevät yleensä kaikki ne, jotka saavuttavat ennalta määrätyt tulosrajat. Poikkeuksen tekee kuitenkin keihäänheitto. Miksi siinä ei voitaisi järjestää yksi kunnon karsintakilpailu, jonka kolme parasta sitten valittaisiin kisareissulle?

Keihäänheitto on tosiaan Suomen ainoa kansainvälinen laji, maailman 20 parhaan joukossa on tämän vuoden tilastossa neljä suomalaista. Missähän muuten luuraa sellainen heittäjä kuin Lasse Etelätalo, jonka tulos tilastossa näyttää olevan 84,41 eli parempi kuin Sampo Lehtolalla ja Antti Ruuskasella.

Moukarinheitossa on 20:n joukossa David Söderberg, mutta Daeguun valittiin kuitenkin vanhoilla meriiteillä Olli-Pekka Karjalainen.

Sitten on vielä yksi suomalainen, joka on lajissaan 20 parhaan joukossa: 10 km:n kävelyssä Veli-Matti Partasen aika on peräti neljänneksi paras, mutta kisoihin valittiin silti Antti Kempas ja Jarkko Kinnunen.

kari.naskinen@gmail.com

K-G Paukapäätä ottaa päähän

2011-08-24T10:03:00.005+03:00

Vauhdin Maailman lukijat muistavat varmaan K-G Paukapään. Siirryttyään eläkkeelle reilut kymmenen vuotta sitten piintynyt stadin kundi K-G Paukapää muutti Espanjaan, mutta nyt KGP:tä on taas ottanut niin päähän, että on kirjoittanut asiasta omaan vanhaan tyyliinsä. Asiana on suomalaisittain kuihtunut Formula 1 -sarja. Sain Paukapään tarinan vanhojen partojen autourheiluporukan Primulan jengin sähköpostikiertokirjeestä. Joten tässä tämä, juttunsa otsikoksi K-G Paukapää oli pannut luvun 19:

"Okei. Red Bullin kundeilla on ylivoimainen bilika. Alonsolla on espanjalaisen pankin takuu Ferrarilla. Kaks ekaa riviä F1-starteissa on siis niin sanottua kirkossa kuulutettua. Meidän ainoa toivo tsittaa startissa ruudussa 19 ja tulee maaliin samalla sijalla. Ei hitsisti innosta tsiigaamaan skaboja.

Mä en oo mikään F1-alan guru enkä urheilupsykologikaan, mut mulla olis muutama snadi vihje sinne lähtöruudukon häntäpäähän. Otetaas ihan järjestyksessä.

Ekaks Heikki Kovalaisen tarttis muistuttaa itselleen, että nen-pääte sukunimessä velvoittaa. Funtsakaas jäbät kuinka monta nen-päätteistä kuskia tästä snadista tuppukylästä on maailmalla niittänyt kunniaa ja fyrkkaa. Ai ketkä esimerkiks? Miten olis Aaltonen, Mäkinen, Lampinen, Häkkinen, Kankkunen, Räikkönen, Kinnunen, Hirvonen... Stikatkaa kundit lisää, kun muisti palautuu.

Eli siis nimi velvottais snadiin tsemppiin, eiks niin? Vaikka nen onkin diminutiivipääte, ei noiden starojen aikaansaannokset ole ihan snadeja olleet.

Tokaks Heikin pitäis luopua F1-maailmassa tuskallisen yleiseks levinneestä tavasta ja vaihtaa sana me muotoon mä. Kai te ootte hiffannu miten joka kundi, joka tsittaa keskeytyksen jälkeen bilikan etupyörän päällä antamassa lausuntoja telkkarille, käyttää sanontoja kuten ”We had a bad day, but we tried our best...”. Sanois vaan suoraan vaikka ”I had a lousy day and the car was a piece of shit, too! Sorry".

Kolmanneks Heikin pitäis karistaa mielestään sellanen fiilis kuin ”comfort zone”, mukavuusalue. Mä oon pikku hiljaa hiffannu, et sellainen alue syntyy vähän lajissa kuin lajissa. Suomalaiset keihäänheittäjät esimerkiks on onnesta kankeina kun ne stikkaa jonnekin lähelle 80 metrii. Sit tulee yks Torkilsen ja stikkaa 90. Siin on snadi tasoero, mun mielestä.

Heikki tsittaa siellä ruudussa 19 ja ympärillä on tutut jannut, joiden seurassa on kiva kiertää rataa eikä tartte ku välillä tsiigata peiliin että osaa väistää kun Vettel, Webber, Button tai Alonso on tulossa ohittaan kierroksella. Sit voi aina sanoo medialle et mä tein minkä voin tolla meidän autolla...

Jonkun valmentajan (lue: sponsorin) pitäis vihjaista Heikille, että se vois asettaa itselleen välitavoitteita: tässä kisassa mä oon 18:s, sit seuraavassa 17. Sieltä alapäästä on muitakin noussu lähemmäs eturiviä: Algessuari ja Petrov esimerkiks.

Heikki on itse sanonnu, et se on fyysisesti ylivoimainen F1-kuskien seassa. Se on ihan OK, mut nopeamman bilikan lisäks tarttis varmaan vaihtaa siru sinne korvien väliin.

Mä toivon, kundit, et me voidaan joku päivä – ehkä seuraavalla kisakaudella – kutsua Kovalaista lempinimellä Kovis.

Ellei sitten Valtteri (Bottas) vedä välistä."
- - - - -
K-G Paukapää on Tekniikan Maailman entisen päätoimittajan Mauri "Muri" Salon pakinoitsijanimimerkki, jota hän käytti Vauhdin Maailmassa. Salo työskenteli TM:ssä 1959-99, joista viimeiset kymmenen vuotta päätoimittajana.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Namika jätti salivuokrat maksamatta ja käytti rahat amerikkalaisten pelaajien hankkimiseen

2011-08-23T08:30:00.004+03:00

Lahdesta Kotkaan muuttanut koripallomies Tomi Tiilikainen käyttää termiä talousdoping, kun hän käsittelee blogissaan (22.8.) Lahden Namikan vuokrarästejä. Aikaisemmin samaan vilppiin ovat syyllistyneet ainakin myös Torpan Pojat (Helsinki) ja Lappeenrannan NMKY. Kilpaurheiluseuran talousdopingissa on kysymys siitä, että seurat ovat saaneet etua kilpailijoihinsa nähden jättämällä velvoitteitaan hoitamatta.

Lahden Namika voitti koripallomestaruuden 2009, mutta sen seurauksena Namikalta jäi muhkeat vuokrarästit Lahden urheilutalosäätiölle.

"Jos vuokrat olisi maksettu, olisiko Namika pystynyt pitämään niin montaa suomalaista ammattilaispelaajaa tai kolmea jenkkiä joukkueessaan tuolla kaudella? Vuokrien maksamatta jättämällä Lahti sai pelikentällä etua verrattuna niihin seuroihin, jotka hoitivat vastaavat maksunsa kunnialla", kirjoittaa Tiilikainen.

Viime kaudella tilanne oli samanlainen. Namikan pelit sujuivat surkeasti, minkä takia tänne jouduttiin kauden aikana kuskaamaan kymmenkunta ulkomaalaista pelaajaa. Niinpä vuokrarästejä on nyt 26 000 euroa, koska rahaa meni älyttömästi pelaajien matka-, asumis- ja palkkakuluihin. Tämän talousdopingin ansiosta Namika kuitenkin säilyi sarjassa.

Urheilutalon lisäksi Namika on velkaa Lahden kaupungille 20 000 euroa koulujen salivuoroista.

Lahden kaupunki sponsoroi Lahden Namikaa 50 000 eurolla vuodessa. Tuon sponsorisumman maksaja on kaupungin omistama Lahti Energia Oy.

kari.naskinen@gmail.com

Ralli on kriisissä

2011-08-21T11:15:00.003+03:00

Lainasin otsikon Vauhdin Maailman tämän vuoden ensimmäisen numeron pääkirjoituksesta. Kriisiä ei aiheuta Sebastien Loebin ylivoimaisuus suomalaisiin nähden, vaan se, että ralliharrastus Suomessa on jo pitkään ollut selvässä laskusuunnassa. Varsinkin junioriluokissa on käynyt kato. Kun aloittelijoita eli B-junioreita oli vuoden 2001 ralleissa yhteensä 740, niin viime vuonna heitä oli vain 388. Tämän vuoden tilastoja en ole nähnyt, mutta vuoden ensimmäisiin kilpailuihin osallistui taas vähemmän kilpailijoita kuin viime vuonna.

Sama aleneva trendi on ollut A-junioreissa ja yleisessä luokassa. Kaikki luokat yhteen laskien kilpailijoiden määrä on kymmenessä vuodessa pienentynyt noin 1900:sta 1200:aan.

Asiaan kiinnittää huomiota myös Erkki Vanhasen uudessa, hienossa rallihistoriakirjassaan Flat Out - Täysillä! (Alfamer 2011). Hän palauttaa mieliin ne ajat 1980-luvulla, jolloin junioreiden SM-sarjaan oli niin iso tunku, että ennen sarjan alkua oli järjestettävä erillisiä karsintakilpailuja. Viime vuonna vain kymmenen kilpailijaa saavutti junioreiden SM-pisteitä, ja sarjamuotokin oli muuttunut sellaiseksi, että nuoret poimittiin ikänsä perusteella yleisen luokan tulosluetteloista erikseen.

Missä vika? Yhden syyn kertoo kilpailemisen lopettanut Vesa Hirvonen, pienen n-ryhmän hopeamitalisti 2008: "Miksi SM-sarjasta pitää yrittää tehdä jotain MM-sarjan kopiota? Tiedän monta kuskia, jotka lopettivat SM-tasolla, kun nykyinen rengassopimus astui voimaan. Asiat alkoivat mennä pieleen siinä vaiheessa, kun renkaita ei voinut enää myydä kanssakilpailijoille. Nyt jokaisen kertakokeilijankin pitää ostaa koko setti uusia renkaita, ennen kuin pääsee kisaan mukaan." (VM 1/2011)

Muutenkin autourheilu on tietenkin kallista. Moottoripyöräilyssä pääsee huomattavan helpolla kiinni kilpailukykyiseen kalustoon, MM-sarjaan kelpaavan enduropyörän saa kaupasta muutamalla tonnilla. Autopuolella lajien ja harrastusten runsastuminenkin on varmaan vaikuttanut rallin alamäkeen. Mielenkiintoisia, edullisempia vaihtoehtoja autokärpäsen puremille ovat esimerkiksi tuning ja drifting. Eikä siinä mitään, kivoja puuhia nekin.

Hyvin eivät ole asiat MM-sarjatasollakaan. Viime vuosina mestaruudesta ovat tosissaan kamppailleet vain Citroen ja Ford, mikä on tarkoittanut sitä, että voittajaehdokkaita kussakin osakilpailussa ovat olleet vain nähden kahden tallin neljä kuskia. Toista oli ennen, kuten Vanhasen kirjasta näkyy: esimerkiksi 1978 pääsi MM-pisteille 21 automerkkiä. Järjestelmä tosin oli tuolloin erilainen, mutta siitä huolimatta, eipä nytkään Saksan MM-rallissa ole mukana sellaisia merkkejä kuin oli MM-pisteillä 1978: Alfa Romeo, Chrysler, Lada, Lancia, Leyland, Mercedes Benz, Porsche, Saab, Toyota, Vauxhall, Volvo...

Vanhasen Ekin kirjasta vielä yksi poiminta, mikä todistaa suomalaisten ralliharrastuksen laajuuden jo aikoja sitten: kun Monte Carlon ralliin 1951 hyväksyttiin 150 autokuntaa, oli Suomen kiintiö peräti 30, mutta se oli niin pieni, että Suomessa piti järjestää Monte Carloa varten karsintakilpailu (Hangon Ajo).

Vuonna 1981, kun rallin maailmanmestaruudesta kilpaili vakavasti iso porukka huippuajajia, oli kymmenen parhaan joukossa kuusi suomalaista: 1) Ari Vatanen, 3) Hannu Mikkola, 4) Markku Alen, 6) Timo Salonen, 7) Henri Toivonen, 9) Pentti Airikkala.

kari.naskinen@gmail.com

Tv-sarjat jo parempia kuin elokuvat

2011-08-18T14:35:00.003+03:00

Television elokuvatarjonta on nykyisin sellaista, että jos ei oteta lukuun vähän vanhempia elokuvaklassikkoja, niin parasta katsottavaa ovat usein uudet tv-sarjat. Samanaikaisesti kun ”kokoillan elokuvien” tuotannoissa on tärkeimmäksi asiaksi tullut katsojalukujen eli bisneksen maksimoiminen, on tv-sarjoja alettu tehdä kunnianhimoisemmilla tavoitteilla. Elokuva-alan sisälläkin on tv-sarjojen tekeminen muuttunut arvostetuksi työksi; varsinkin hyvät käsikirjoittajat ovat kullanarvoisia.

Paras esimerkki on yhdysvaltalainen kaapelitelevisioverkko HBO (Home Box Office), jonka oma sarjaelokuvatuotanto on noussut sekä taiteellisesti että yhteiskunnallisilta teemoiltaan korkealle tasolle. Koska HBO on maksukorttikanava eikä se näytä normaaleja mainoksia, ei kaupallinen ”sensuuri” sido sen ohjelmatarjontaa.

HBO:n huippusarjoja ovat olleet mm. Angels in America, Carnivále, Deadwood, Kylmä rinki, Mullan alla, Rooma, Taistelutoverit ja tietenkin Sopranos.

Radio 1:stä tuli pari vuotta sitten J.P. Pulkkisen toimittama 12-osainen sarja Television tiiliskivet, jossa alan asiantuntijat Veijo Hietala ja Helena Ylänen sanoivat, että tv-sarjojen yksi etu yksittäisiin elokuviin nähden on niiden pituus. Kun ei tarvitse koko juttua puristaa pariin tuntiin, saadaan ihmiset moniulotteisiksi, niin kuin ihmiset oikeassakin elämässä ovat. Samoin juonirakenne voidaan punoa mielenkiintoisen rönsyileväksi, mihin kahden tunnin elokuvassa ei aina ole mahdollisuutta.

Tyypillinen esimerkki tiukkaan puristetusta elokuvasta on ranskalaisen Francois Ozonin Potiche. Siitä olisi helposti saanut paremman, jos se olisi muutettu 5-6 jakson tv-sarjaksi.

”Tv-sarjat voivat olla hyvin yllätyksellisiä. Sieltä voi tulla mitä vain, ja ne tarjoavat myös moraalisesti monimutkaisia juonenkulkuja”, sanoi Helsingin Sanomien entinen elokuva-arvostelija Helena Ylänen.

Näin ei ollut vielä silloin, kun keskiviikkoisin katsoimme Peyton Placea (tuotanto 1964-69). Sen henkilöt edustivat vielä tietynlaista keskivertoideaalia, jota ei juurikaan rikottu. Oikeastaan vasta 1990-luvulla päästiin tv-sarjailmaisussa uuteen aikaan, ja minä panen rajapyykiksi David Lynchin Twin Peaksin (1990-91). Se oli samalla saippuasarjaparodia ja paranormaaleja elementtejä sisältävä kauhutarina, jonka aiheina olivat mm. insesti ja lapsenmurha.

Sitten tuli HBO:n Sopranos (1999 - 2004), paras sarja Twin Peaksin jälkeen, The Guardian -lehden mukaan kaikkien aikojen paras tv-sarja. Myös Sopranos tarjosi katsojalle älyllistä seikkailua. Kun Tony kysyi Junior-sedältä suvun historiasta ja italialaisista tutuista, tämä vastasi: "Ne ovat niin kaukaista sukua, että enemmän Tonto on sun sukulaises". Tonto on Yksinäisen ratsastajan intiaanikaveri vanhassa tv-sarjassa The Lone Ranger (1949-57). Sopranosin katsojan oli myös tiedettävä, kuka oli Kirkegaard.

Tv-sarjojen yllätyksellisyydestä Sopranos oli hyvä esimerkki. Koskaan ei tiennyt, mitä tuleman piti. Kerrankin mukana oli mafiayhteyksistään tunnetun Frank Sinatran poika, joka esitti itseään.

Amerikassa oltiin ihmeissään. Että miten pienen kaapelitelevisioyhtiön luoma sarja, johon oli piilotettu ja myös pantu julki älyllistä oivaltamista edellyttäviä aineksia, voi yhtäkkiä saavuttaa tällaisen suosion? Miten tämä oli mahdollista maassa, missä Arnold Schwarzenegger valittaisiin presidentiksi, jos oli mahdollista - ei ole, koska Schwarzenegger ei ole syntyperäinen yhdysvaltalainen.

Eri alojen huippuasiantuntijat ovat kirjoittaneet kilometrikaupalla analysoidessaan Sopranos-sarjaa: kriminologian ja psykiatrian professorit, teologit, henkilöstöjohtamisen superkonsultit ym. Sopranos on myös levinnyt merkittävien kulttuurilehtien sivuille.

Sarjan päähenkilö on tämän päivän mafiapomo Tony Soprano (kuva). Hänellä on menossa on vaikea keski-iän kriisi ja siksi hän käy säännöllisesti psykiatrilla terapiassa. Ei olisi voinut kuvitella, että kummisetä Marlon Brando olisi käynyt itkemässä omista ja lastensa ongelmista kallonkutistajan luona. Asiaan kuuluu, että psykiatri on kaappijuoppo.

Nyt näyttää siltä, että viime aikojen paras sarja Mad Men (2007 alkaen) on juuri tällä viikolla häipynyt Neloselta.

kari.naskinen@gmail.com

Cherbourgin sateenvarjot 2

2011-08-17T11:22:00.006+03:00

Kuka aivokääpiö on pannut ranskalaisen Potiche-elokuvan suomenkieliseksi nimeksi Aivovaimo? On ensinnäkin hölmö sana, ja toisekseen elokuvassa ei puhuta aivoista mitään, mutta monta kertaa edustusvaimosta, mikä onkin potiche-sanan merkitys Ranskassa. Näin tämä harmillisesti toimii yleisemminkin; jos elokuvan nimen suora suomennos olisi vaikkapa ”Kohtalokas aamupäivä”, niin Suomessa elokuvan nimeksi tulee esimerkiksi ”Verta ja suolenpätkiä aamupäivällä”.

Potiche on kuin jatko-osa Cherbourgin sateenvarjoille (1964), jonka pääosassa oli 21-vuotias Catherine Deneuve. Nyt 67-vuotiaana hän esittää isältään perimänsä sateenvarjotehtaan omistajaa, ja kyllä Catherine pari laulua tässäkin elokuvassa lurauttaa. Francois Ozonin ohjaaman komedian tapahtumakaupunkia ei mainita, mutta kai se Cherbourg on. Kerran minäkin ajoin Pariisista junalla Cherbourgiin vartavasten ostaakseni sieltä sateenvarjon, mutta kymmenkunta kauppaa kierrettyäni totesin, että Cherbourgissa ei sateenvarjoja myydä. Sen elokuvasta tutun huoltoaseman sen sijaan löysin.

Potichessa Catherine Deneuve esittää kotirouvaa, jonka aviomies johtaa suvun omistamaa tehdasta. Sitten syntyy lakko ja samalla toimitusjohtaja joutuu pitkälle sairauslomalle. Johtajan edustusrouva ottaa tehtaan johdettavakseen. Tukea hän saa kaupungin pormestarilta, jota esittää hirvittävästi lihonut Gerard Depardieu (oli 15-vuotias, kun Cherbourgin sateenvarjot tuli ensi-iltaan).

Elokuvan edetessä paljastuu, että edustusrouvalla on nuoruudessaan ollut myös seksiseikkailuja, kuten on ollut myös Catherine Deneuvella. Hänellä on kaksi lasta: Christian Vadim (47) suhteesta Roger Vadimiin ja Chiara Mastroianni (40) nelivuotisesta suhteesta Marcello Mastroianniin. Naimisissa Catherine Deneuve oli 1965-72 brittiläisen valokuvaajan David Baileyn kanssa.

Elokuvassa on myös kohtaus, joka tuo mieleen Matti Vanhasen: Depardieu jättää Deneuven yksinäiselle levähdysalueelle ja kurvaa Renaultillaan tiehensä. Vanhasella oli Toyota ja kyydistä sai jäädä Susan Kuronen.

Potiche on kiva pieni elokuva. Catherine Deneuve hallitsee sitä alusta loppuun. Ei Potiche kuitenkaan jää elokuvan historiaan sillä tavoin kuin kauniin näyttelijän nuoruudentyöt Jacques Demyn ja Francois Truffautin kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

Erik Lindström ja muistoja vuosikymmenten takaa

2011-08-15T20:36:00.003+03:00

Konsertin ei välttämättä tarvitse alkaa myöhään, kun musiikki on mielenkiintoista. Erik Lindström (89) ja hänen Dream Teaminsa aloittivat tänään maanantaina Lahdessa klo 17 ja jazzteltta oli täynnä. Oluttakin oli tarjolla, mutta kun tämän tason vanha muusikko astui estradille ja toimi vielä esityksen juontajana, ei oikein malttanut sitä yhtäkään muovilasillista juoda.

Jo yhtyeen kokoonpanossa oli historiaa, sillä rumpalina oli Erkki Liikanen, jonka Lindström kertoi palkanneensa ensimmäiseen yhtyeeseensä 1959 Ekin ollessa 16-vuotias. Muita tuon bändin muusikkoja ei Lindströmin nykyisessä yhtyeessä ole, mutta huippuammattilaisia joka tapauksessa: Seppo Hovi (p), Pentti Lasanen (sax, tr, cl), Wade Mikkola (b) ja Pekka Toivanen (sax). Lindström itse soitti nyt vibrafonia. Lindströmin ensimmäinen soitin oli viulu, mutta myöhemmin hän on soittanut bassoa, pianoa, harmonikkaa ja vibrafonia.

Lindströmin yhtyeen (1951-65) laulusolisteja olivat mm. Annikki Tähti, Irmeli Mäkelä, Helena Siltala, Arja Tuomarila, Reine Rimon ja Erkki Liikanen. Maanantai-iltana lauloi lahtelainen Kristiina Lanki – ja tietenkin myös Lindströmin säveltämän Ranskalaiset korot, jonka kaikki vanhemman polven suomalaiset muistavat Lauantain toivotuista Helena Siltalan levytyksenä vuodelta 1959. Jazzteltassa Kristiina Lanki veti sen hienona jazz-sovituksena, ja tämä laji onkin Kristiinan paras osaamisalue.

Sen sijaan Lindströmin suurinta hittiä Muistatko Monrepos´n (1955) ei tällä kertaa kuultu; Annikki Tähden laulamana sen myynti saavutti Suomessa ensimmäisenä kultalevyn rajan 30 000 kpl. Lindströmin säveltämiä muita suursuosikkeja ovat olleet Armi (Olavi Virta 1952), Kylmä rakkaus (Olavi Virta 1954), Etkö uskalla mua rakastaa (Helena Siltala 1956), Pikku midinetti (Helena Siltala 1958), Letkajenkka (The Adventures 1963), Juhannustanssit (Juha Vainio 1965), Herrat Helsingin (Juha Vainio 1966), Elsa, kohtalon lapsi (Martti Innanen 1967) ja Urjalan taikayö (Martti Innanen 1967).

Jazzteltassa soitettiin kuitenkin jazzia. Kuuluuhan Lindström Suomen kaikkien aikojen taitavimpiin jazzmuusikoihin. Tosin Lindström on koko ikänsä pysynyt Ruotsin kansalaisena, vaikka onkin Helsingissä syntynyt.

Varsin usein hän on toiminut säestäjänä, kun amerikkalaiset ja ruotsalaiset jazztähdet ovat vierailleet Suomessa. Säveltäjänäkin hän on aina säilyttänyt jazzimaisen otteensa, kuten musiikin Pomus.net -sivujen esittelyssä todetaan: ”Lindström eroaa suomalaisen perusiskelmän valtavirrasta, sillä hän on aina pyrkinyt sijoittamaan sävelmiinsä joitakin jazzmausteita, joiden ansiosta hänen iskelmissään on persoonallinen ja selvästi suomalaista perusiskelmää kansainvälisempi tunnelma. Lindström käyttää jazzmausteita kuitenkin hillitysti, jotta hänen iskelmänsä saavuttaisivat myös suuren yleisön. Hän onkin noudattanut sävellystyössään samaa periaatetta kuin Toivo Kärki, jonka mielestä ´hyvä ralli on aika yksinkertainen´. Lindströmin melodiat ovat helposti laulettavia, sillä niiden ääniala on varsin suppea eikä niissä ole juurikaan kromaattisia muunnesäveliä. Myös kappaleiden muotorakenteet ovat selkeitä, ja ne perustuvat useimmiten amerikkalaisen populaarisävelmän standardimuotoihin.”

Juontaja Lindström kertoi maanantai-iltana myös tarinan Erkki Liikasesta, joka sai kotiinsa Tammelaan vierailulle serkkupojan Helsingistä. Liikanen vei serkun ongelle, neuvoi madon laittamisen koukkuun ja muut niksit, ja tietenkin kärsivällisen odottamisen. Kun Eki ja serkkunsa olivat aikansa istuskelleet ja odottaneet jotakin tapahtuvaksi, serkkupoika kysyi, että paljonko nuo kohot maksavat. –Miten niin, kysyi Eki. –No kun minulta just upposi sellainen.

kari.naskinen@gmail.com

Soile Yli-Mäyry väittelee tohtoriksi

2011-08-11T09:49:00.005+03:00

Minkähänlaiset vaatteet värikkäällä kuvataiteilijalla Soile Yli-Mäyryllä on yllään, kun hän 20.9. väittelee tohtoriksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa? Hän on jo ennestään valtiotieteiden lisensiaatti, ja nyt hänen tohtorinväitöksensä aihe on "Esteettinen kokemus kulttuurisiltana - Soile Yli-Mäyryn taide kiinalaisen, japanilaisen ja suomalaisen yleisön kokemana". Vastaväittäjänä on fil. tri ja yht. tri, professori, estetiikan dosentti Erkki Sevänen ja kustoksena professori Jukka Gronow.

Lahtelaisen taiteilijan tutkimuksen lähtökohtana oli tutkia kokemuksia hänen taiteestaan yhdessätoista maassa. Kyselylomaketutkimuksen lisäksi Soile Yli-Mäyry haastatteli kiinalaisen, japanilaisen ja suomalaisen taideyleisön kokemuksia koskien Aurinkotuuli-maalausta. Tutkimusaineisto kerättiin näyttelyiden yhteydessä 1997−2005 Suomssa, Yhdysvalloissa, Brasiliassa, Kiinassa, Taiwanissa, Japanissa, Intiassa, Israelissa, Argentiinassa, Saksassa ja Sveitsissä.

Tutkimus pohjautui pääosin John Deweyn ajatukseen taiteen vuorovaikutteisesta kommunikaatiosta, jolloin taiteilija, teos ja taiteen kokijat muodostavat vuorovaikutteisen prosessin. Tässä prosessissa kokemus on kohtauspaikka, johon sisältyy sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä piirteitä. Tutkimusta ovat ohjanneet kolme hypoteesia:

1. Löytyykö kokemusten merkityssisällöistä eroja/yhtäläisyyksiä kulttuuritaustaltaan erilaisissa yleisöissä esim. tunnedimensioiden mukaan vai painottuvatko kokemukset enemmän omaa elämää pohtiviksi tai ulkopuoliseen maailmaan liittyviksi merkityksiksi? Millaisia kokemuseroja syntyy eri maiden välille? Entä syntyykö kulttuuritaustaltaan erilaisissa maissa, kuten Kiinassa, Japanissa ja Suomessa, samankaltaisia, analogisia kulttuurirajat ylittäviä kokemuksia?

2. Nouseeko aineistosta kokijatyyppejä, jotka ovat ominaisia vain ko. henkilön omalle maalle vai ovatko ne ns. ihannemaisemaan verrattavia kokemuksia, jolloin teokset koskettavat alitajuntaa ja kollektiivista minuutta ollen ylikansallisia ja ajattomia?

3. Ovatko asiantuntijoiden kokemukset ja tulkinnat teoksista erilaisia vai samankaltaisia suuren yleisön kanssa?

Saamistaan vastauksista Soile Yli-Mäyry muodosti maittain kokijatyyppejä, jotka olivat osin samankaltaisia ja erilaisia. Tärkeimmät kokijatyypit maittain olivat: yhteiskunnallinen/ekologinen (Kiina), terapeuttinen/pidättyväinen (Japani) ja narratiivinen/projisoiva (Suomi). Yhteenvetona kokemusten painopisteissä löytyi eroja, kuten kiinalaisyleisön kokemusten pragmaattisuus ja hyötynäkökulma, jolloin näyttelyssäkävijät saivat uusia ideoita omaan työhönsä tai muutoin näyttelykokemukset antoivat rohkeutta hahmottaa elämänsä uudesta näkökulmasta.

Vastaavasti japanilaiselle yleisölle oli tyypillistä kokemusten terapeuttisuus ja hyvin pidättyväinen tarkastelukulma. Suomalaisyleisön kokemuksia kuvaavat vahva terapeuttisuus ja kokemusten narratiivisuus: katsojat projisoivat tunteensa teokseen ja konkreettisesti muodostivat niistä tarinan.

Soile Yli-Mäyry sanoo, että tutkimuksen osin samankaltaiset tulokset Kiinassa, Japanissa ja Suomessa osoittavan, että näyttelyissä olleet taideteokset sisältävät ns. alkukuviin tai elämän alkuun verrattavia elementtejä, jotka koskettavat alitajuntaa ihannemaiseman tavoin. - "Taiteesta saatu oman elämän merkityksellisyys on punainen lanka ja kulttuurisilta, joka yhdistää tämän tutkimuksen taideyleisöjen kokemuksia, olipa kyse Kiinan taolaisista, kongfutselaisista, buddhalaisista, maolaisista tai sitten Japanin intolaisista, zen-buddhalaisista tai Suomen luterilaisista."

Soile Yli-Mäyry kävi Vapaan taidekoulun 1971-72, minkä jälkeen hän opiskeli Saksassa ja valmistui valtiotieteen lisensiaatiksi Stuttgartin taideakatemiasta 1975. Hän jatkoi sittemmin opintoja Helsingin yliopistossa ja valmistui valtiotieteen kandidaatiksi 1987 ja valtiotieteen lisensiaatiksi vielä uudelleen 1994.

Soile Yli-Mäyryn ensimmäinen taidenäyttely oli Lahden taidemuseon debytanttikilpailussa 1976 (voitti kilpailun). Soile Yli-Mäyry on Taidemaalariliiton ja Lahden taiteilijaseuran jäsen. Hän kuului Valtion kuvataidetoimikuntaan 2001-03.

Lahden kaupungin vuoden taiteilijastipendin hän sai 1989, Suomen kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahaston tunnustuspalkinnot 1995 ja 2005 sekä Artturi Leinosen kulttuurikilven 2005.

kari.naskinen@gmail.com

Paras elokuva

2011-08-07T19:36:00.006+03:00

Kaikkien aikojen paras elokuva on Bernardo Bertoluccin 1900, eräänlainen italialaisten "Pohjantähti". Näin olen päättänyt. Nyt kun Filmihullu-lehden juuri ilmestyneessä numerossa (3/2011) kuitenkin on lista 1175 suomalaisen mielielokuvista, niin kukaan ei ole sijoittanut omaa suosikkiani ykköseksi.

Totuutta ei tietenkään olekaan. Kun esimerkiksi elokuvaprofessori Peter von Bagh mainitsee parhaaksi John Fordin Vaiteliaan miehen, niin ei ole ollenkaan varmaa, sanoisiko hän samaa ensi vuonna tai kymmenen vuoden kuluttua. Enkä minäkään osaa sanoa, milloin Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja.Nyt nousee oman listani ylimmäiseksi.

Yli tuhannelta ihmiseltä elokuvasuosikkia kysynyt elokuvatutkija ja -arvostelija Matti Salo kirjoittaa Filmihullussa, että lempileffa voi merkata maailman parasta tai aution saaren valintaa, tai se voi olla lapsuudessa koettu unohtumaton elämys. Minullekin Bertoluccin kaksiosaisen eepoksen katsominen jäi niin syväksi kokemukseksi, että aina kun Rautatienkadulla kävelen entisen Kinopalatsin ohi, niin katson elokuvateatterin vanhoja ovia ja niiden vieressä olevien liikkeiden näyteikkunoita, joista silmiini heijastuvat Robert De Niro ja Donald Sutherland.

Filmihullun luettelosta ilmenee paikoin, että mielielokuva saattaa olla hyvää mieltä nostattava tai muuten viehättävä leffa, mutta jota ei löydä elokuvan historiakirjoista.

Eniten parhaan elokuvan mainintoja saivat Akira Kurosawan Seitsemän samuraita 19, Michael Curtizin Casablanca 17, Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander 14, Andrei Tarkovskin Andrei Rublev 14, Sergio Leonen Huuliharppukostaja 13 ja Edvin Laineen Tuntematon sotilas 13.

Seuraavassa muutamien tunnettujen ihmisten lempileffoja:

Lenita Airisto: von Donnersmarckin Muiden elämä
Ele Alenius: Tarkovskin Solaris
Claes Andersson: Bunuelin El, salattu totuus
Pentti Arajärvi: Renoirin Suuri illuusio
Paavo Arhinmäki: Boylen Trainspotting
Peter von Bagh: Fordin Vaitelias mies
Eija-Elina Bergholm: Geronimin Liisa ihmemaassa
Tuija Brax: Beineixin Diiva
Kaj Chydenius: Hawksin Rio Bravo
Jörn Donner: Bergmanin Viettelysten ilta
Anna Eriksson: Nicholsin Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Tarja Halonen: Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä
Harry Harkimo: Laineen Tuntematon sotilas
Pedro Hietanen: Anderssonin Sinä elävä
Aku Hirviniemi: McTiernanin Die Hard
Kalle Holmberg: Reedin Kolmas mies
Virpi Hämeen-Anttila: Hawksin Meidän vastaeroneitten kesken
Annika Idström: Minnellin Alta aikayksikön
Päivi Istala: Curtizin Casablanca
Matti Kassila: Fossen Cabaret
Katri Helena: Campionin Piano
Aki Kaurismäki: Ozun Tokyo Story
Mika Kaurismäki: Leonen Huuliharppukostaja
Timo Koivusalo: Niskasen Kahdeksan surmanluotia
Markku Koski: Citizen Kane
Maunu Kurkvaara: King Vidorin Kansan mies
Lasse Lehtinen: Naessin Naisen viemää
Jarno Lindemark: Fassbinderin Berlin Alexanderplatz
Pentti Linkola: Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat
Paavo Lipponen: Hitchcockin Takaikkuna
Vesa-Matti Loiri: Kobayashin Harakiri
Pertti Lumirae: Fordin Etsijät
Mats Långbacka: Coppolan Ilmestyskirja. Nyt
Ralf Långbacka: Kubrickin Kunnian polut
Veijo Meri: Godardin Karabinieerit
Aleksi Mäkelä: Chaplinin Chaplinin poika
Anssi Mänttäri: Loseyn Eeva
Maarit Niiniluoto: Resnaisin Hiroshima rakastettuni
Risto Niku: Rittin Miehen mitta
Lassi Nummi: Zinnemannin Sheriffi
M.A. Numminen: Bunuelin Andalusialainen koira
Sari Näre: Rossellinin Saksa vuonna nolla
Raija Oranen: Wilderin Piukat paikat
Jotaarkka Pennanen: Rayn Paholaisen hampaat
Mari Perankoski: Schlesingerin Keskiyön cowboy
Viivi Pumpanen: Coppolan Kummisetä-trilogia
Lasse Pöysti: Zinnemannin Täältä ikuisuuteen
Hannu Raittila: Chaplinin Kultakuume
Panu Rajala: Renoirin Suuri illuusio
Matti Ranin: Duvivierin Ajomies
Jope Ruonansuu: Mollbergin Siunattu hulluus
Johanna Rusanen: Flemingin Tuulen viemää
Esa Saarinen: Curtizin Casablanca
Hannu Salama: Rossellinin Rooma avoin kaupunki
Eppu Salminen: Leonen Hyvät pahat ja rumat
Esko Salminen: Powellin Punaiset kengät
Krisse Salminen: Luhrmannin Moulin Rouge
Elina Salo: Bunuelin Kulta-aika
Sipe Santapukki: Arkushin Rock´n´ Roll High School
Anneli Sauli: Vidorin Kaksintaistelu auringossa
Leif Segerstam: Roegin Kauhunkierre
Matti ”Fredi” Siitonen: Chaplinin Kultakuume
Heikki Silvennoinen: Pölösen Koirankynnen leikkaaja
Anni Sinnemäki: Ciminon Kauriinmetsästäjä
Sinikka Sokka: Truffautin Jules ja Jim
Kaarle Stewen: Hustonin Muistot
Ruben Stiller: Scottin Blade Runner
Alpo Suhonen: Godardin Hullu Pierrot
Juhani Suomi: Kassilan Hilman päivät
Martti Suosalo: Viscontin Rocco ja hänen veljensä
Ilkka Taipale: Keatonin Kenraali
Satu Taiveaho: Spielbergin Schindlerin lista
Pekka Tarkka: Bergmanin Mansikkapaikka
Maarit Tastula: Cassavetesin Gloria
Esko-Juhani Tennilä: Curtizin Casablanca
Erkki Tuomioja: Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö
Lauri Törhönen: Fellinin Amarcord
Kaari Utrio: Frendin Julma meri
Kari Uusitalo: Mattsonin Hän tanssi kesän
Jyrki Vesikansa: Citizen Kane
Heikki Vihinen: Klimovin Tule ja katso
Jukka Virtanen: Tarkovskin Andrei Rublev
Heikki Ylikangas: Laineen Täällä Pohjantähden alla

kari.naskinen@gmail.com

Turun Mike Hammer petraa vähän

2011-08-05T18:30:00.004+03:00

Sarjaelokuvamuotoisen Vareksen toinen tämän vuoden leffa Sukkanauhakäärme on parempi kuin edellinen, Huhtikuun tytöt. Juoni etenee tällä kertaa jämäkästi, eikä siinä haahuilla sekavasti kuten edellisessä osassa. Tosin Kakolasta pakenavan vangin liittäminen itse tarinaan on väkinäinen. Haahuilua sen sijaan on Turun Mike Hammerin eli Jussi Vareksen työ yksityisetsivänä. Tälläkin kertaa asiat ratkeavat vähän niin kuin vahingossa, eikä todellisen tutkimustyön tuloksena.

Sukkanauhakäärme on joka tapauksessa sujuva juttu. Alku tempaa mukaansa hyvin perinteisellä tavalla. Vankilassa valmistelee pakoaan vaarallinen kuritushuonevanki Torsten Rapp, toisaalla menestynyt varatuomari Pauli Kontio palkkaa Vareksen hoitamaan vaimonsa uskottomuuteen liittyvää asiaa. Jännite säilyy hyvin, mutta tempo on aika hidas.

Antti Reini nimiroolissa tekee edelleen pätevää työtä. Reijo Mäen kirjoja paljon lukeneet sanovat, että alkuperäinen Vares ei ole tällainen, mutta turha on niputtaa kirjoja ja elokuvia yhteen.

Myönteistä näissä uusissa Vares-elokuvissa on, että turhaa väkivaltaa ei paljon ole – sen verran toki, mitä rikoselokuvissa pitääkin olla. Turhaa pussailuakaan ei juurikaan ole. Ulkomaisista dekkarielokuvista Varekset poikkeavat siinä, että turkulainen Jussi Vares tekee aina tiivistä yhteistyötä poliisin kanssa.

Mutta mikähän se sukkanauhakäärme on, kerran se ohimennen mainitaan, mutta en päässyt jyvälle.

Kiva on myös, että näitä elokuvia tehdään sellaisilla näyttelijöillä, joiden naamat eivät ole liian kuluneita. Ei ole Hannu-Pekka Björkmania, Kai Lehtistä eikä Outi Mäenpäätä. Harvemmin nähtyjä näyttelijöitä ovat tällä kertaa mm. Laura Elo, Katja Kiuru, Pete Manninen, Juho Markkanen, Rebecca Viitala, Ilkka Villi, Vesa Wallgren ja Ari Wirta. Tuttuja kasvoja Vares-elokuvista ovat Ilkka Heiskanen, Maria Järvenhelmi, Matti Onnismaa, Jasper Pääkkönen ja Eppu Salminen. Lisäksi yhdessä "roolissa" on Turku, hyvää kuvausta.

Kaksi tänä vuonna valmistunutta Varesta on ohjannut rutiinilla vanha tekijä Lauri Törhönen. Ei mitään elokuvahistorian merkkipaaluja, mutta tulevat vuosien saatossa saamaan paljon katsojia televisio-ja dvd-esityksissä. Kaksi seuraavaa jaksoa Pimeyden tango ja Uhkapelimerkki tulevat elokuvateattereihin ensi vuoden tammikuussa ja huhtikuussa, myös Törhösen ohjaamina. Suomensuotsalaisen Anders Engströmin ohjaama Kaidan tien kulkijat tulee kinoihin elokuussa 2012.

Engströmin Vares – Pahan suudelma on tähän mennessä tehdyistä paras, ja se on saanut jo 205 000 katsojaa, suomalaisten elokuvien kärjessä tänä vuonna. Ensi viikolla se esitetään myös Finnfest-tapahtumassa San Diegossa.

kari.naskinen@gmail.com

Löytyisikö sponsorointia taidemuseolle?

2011-08-04T13:33:00.002+03:00

Yritysten sponsorointi urheilulle oli viime vuonna 100 miljoonaa euroa, kulttuurikohteisiin 22 miljoonaa ja muihin kohteisiin 44 miljoonaa. Kokonaisluvuissa oli kasvua edellisvuodesta yhdeksän prosenttia.

Lahdessa puuhataan tällä hetkellä jatkoa muutama vuosi sitten tukahtuneelle Taidepanimo-hankkeelle, mutta entistä monimuotoisempana. Mallasjuoman vanhan, kaavoituksella suojellun panimorakennuksen omistajat Skanska ja Lemminkäinen ovat halukkaita korjaamaan rakennuksen ja tarjoamaan sen neljässä kerroksessa olevia tiloja luovien alojen toimijoille. Yhteistyössä rakennusliikkeiden kanssa on uusi yhdistys Luovat ry; sillä on noin 50 jäsentä, jotka edustavat mm. kuvataiteita, muotoilua, arkkitehtuuria, teatteria, elokuvaa, radio- ja tv-tuotantoa, musiikki- ja ohjelmapalveluita, tanssia, käsityötä, liikunta- ja elämyspalveluita, taide- ja antiikkikauppa…

Lahden kaupungin strategiassakin mainitaan selvästi luovan talouden ja toimialan vaikuttavuus alueen kehittäjänä. Lahti onkin arvostettu muotoilu-, kulttuuri- ja musiikkikaupunki. Kuvataide on kuitenkin jäänyt hieman sivuun, eivätkä kaupungin taloudelliset eväät jatkossakaan lupaa mitään oleellisia korjauksia tähän. Jos nyt viriteltävä hanke kuitenkin onnistuu, olisi perusteltua ainakin tutkia sekin mahdollisuus, voisiko vanhaan Malskin rakennukseen sijoittaa tai sitä lisärakentaen tehdä tilat uudelle taide-, juliste-, muotoilu- ja huonekalumuseolle.

Ehkä voisi, mutta en usko, että kaupungin verorahoilla alettaisiin taidemuseota rakentaa. Tässä tilanteessa tulee eteen sponsoroinnin kartoittaminen. Kun esimerkiksi Isku Oy tukee näkyvän näyttävästi jääkiekkoa, niin mitkä yritykset ottaisivat kantaakseen osavastuuta kulttuuripuolen menestymisestä Lahdessa?

Skanskalta ja Lemminkäiseltä on iso kulttuuriteko, jos ne hankkeessaan onnistuvat. Ulkopuolisia sponsoreitakin silti tarvitaan, koska useimmat kulttuurialan toimijat ovat kuitenkin aika persaukisia puljuja, eivätkä niiden taloudelliset resurssit riitä paljon muuhun kuin vuokrien maksamiseen - rahaa pitäisi jäädä myös toiminnan kehittämiseen.

Sponsoroinnin haaliminen ei ole helppoa. Urheilu vie valtaosan niistä tukimiljoonista, varsinkin jääkiekko. Kulttuurin eri sektoreilta yrityksiä ja mainostajia kiinnostavat myös isot, paljon julkisuutta saavat tapahtumat, etunenässä Ateneum, Savonlinnan oopperajuhlat, Helsingin uusi musiikkitalo, Porin jazzit ja juuri tällä hetkellä Turun kulttuuripääkaupunkivuosi.

Lahti on ensi vuonna Helsingin kylkiäisenä maailman muotoilupääkaupunkina. Fiilinki on kuitenkin sellainen, että ollaan vähän niin kuin ujon huutolaispojan asemassa. Liput ja plakaatit Lahdessakin julistavat vain, että ”World Design Capital Helsinki 2012”. – Ai että sellainen juttu ensi vuonna Helsingissä, täytyypä ajella sinne, voi Lahden pääkadulla kulkeva ajatella.

Yrityksiltä tuen saaminen ei onnistu kainostelemalla. Tämä koskee myös Taidepanimoa, jonka nimeksi kai ollaan värkkäämässä ”Luovien alojen toimintakeskus Malski”. Turha muuttaa nimeä, joka on hyvä nykyisellään. Kyllä Taidepanimo-nimi kattaisi hyvin laajemmankin sektorin luovuudesta. Toisaalta jos nimi voitaisiin jäähallien tavoin myydä jollekin yritykselle, niin siitä vaan. Esimerkiksi Lahti Energia Oy voisi vaihteeksi pienentää urheilukiinnostustaan ja ostaa Päijänteenkadulta itselleen Lahden Energiahallin

kari.naskin en@gmail.com

Viinamäen miehiä

2011-07-31T13:12:00.004+03:00

Meillä oli Jyväskylän keskuskansakoulussa veistonopettajana Viinamäki, etunimeä en muista. Rehtori oli Tulikari ja laulua opetti Jaakko Linjama, jonka sävellys voitti Helsingin olympiahymnikilpailun. Viides Jyväskylän mies Ismo Leikola on ihmetellyt, miksi sanotaan, että joku on viinamäen miehiä. Missä sellainen mäki on?

Mutta kun juo viinaa, on viinamäen mies. Leikolan mielestä voisi yhtä hyvin olla esimerkiksi tupakkamäen ja heroiinimäen miehiä, mutta sellaisia ei ole. Minä kun nuorena käytin paljon lennokkiliimaa, niin kai minua olisi voinut sanoa lennokkiliimamäen mieheksi.

Nykyisin on myös sellaisia liikakäyttäjiä, joita voi kutsua hedelmäpeliautomaattimäen miehiksi.

Entäs ne miehet, jotka pieksevät vaimojaan - Pieksämäen miehiä? Sitten jos on oikein häijy ihminen, että ryyppää ja rellestää ja hakkaa muijaansa ja tekee kaikkea pahaa, niin se on vain tavallinen mäkimies.

Leikolan lisäksi hain asiasta tietoa Googlesta. Panin kuvahaun sanoiksi "viinamäen miehet", ja oheinen kuva sieltä napsahti ensimmäiseksi - siinä on viinamäen mies tullut viinamäestä.

Löytyi muutakin. Siilinjärvellä on Viinamäen kaupunginosa, ja Siilinjärveltä on kotoisin ainakin Jyrki Katainen.

kari.naskinen@gmail.com

Suunniltaan pelosta

2011-07-27T15:21:00.005+03:00

Muutama päivä Oslon massamurhien jälkeen olin Savonlinnassa. Valtiolippu Olavinlinnassa oli puolitangossa, vietettiin hiljainen hetki, minkä jälkeen alkoi Unkarin valtionoopperan esitys Psalmus Hungaricus. Teksti ja Zoltán Kodályn musiikki (1923) kuvastivat Unkarin kansan kärsimystä ensimmäisen maailmansodan ja Itävalta-Unkarin traagisen hajoamisen aikana ja jälkeen.

Nyt Norjassa, myös siellä ikään kuin veli hyökkäsi veljiään vastaan, norjalainen norjalaista, ihminen ihmistä vastaan. Kuoro lauloi jotenkin näin:

"Ahdistus painaa mieltäni.
Olen suunniltani pelosta.
Sydän hakkaa rinnassani,
kuoleman kauhut hyökkäävät kimppuuni.
Pelko vavisuttaa sisintäni, kauhu saartaa minut.
Jos saisin kyyhkysen siivet,
lähtisin lentoon, etsisin lepopaikan.
Pakenisin kauas, majailisin autiomaassa.
Kiiruhtaisin turvapaikkaan, suojaan myrskytuulelta."

Osa Oslon kaduilla ja Utöyan saarella olleista ihmisistä ei ehtinyt turvapaikkaan, kun tappava myrskytuuli osui kohdalle. Ei kukaan heistä osannut arvata mitään – kuorokin lauloi:

"Mutta sinä olet kaltaiseni, ystäväni ja uskottuni.
Petturi käy ystäviensä kimppuun ja rikkoo liittonsa.
Hänen puheensa ovat lipeviä kuin öljy,
mutta hänellä on paha mielessä.
Hänen sanansa ovat liukkaita kuin voi
mutta teräviä kuin paljastettu miekka."

Niin paljon on Norjan tapahtumista jo kirjoitettu, että ei minulla enää mitään lisättävää ole. Se vain tässä nykyisessä tietoyhteiskunnassa on pielessä, että kun raaka murhaaja on tekonsa tehnyt, hän sen jälkeen saa vielä kaiken tavoittelemansa julkisuuden, ”manifesteineen” kaikkineen. Parastahan olisi, että tiedotusvälineet eivät korvaansa lotkauttaisi tällaiselle sairaalle julkisuudentavoittelulle. Uutisoinninkin olisi pitänyt lähteä siitä, että olisi kerrottu jonkun hullun tehneen nämä teot, siis ilman nimiä ja massamurhaajan kuvia. Enää tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, kiitos kehittyneen tietotekniikan.

kari.naskinen@gmail.com

Jyväskylän Suurajot palaa etelään - Lahdessa voitti viimeksi Timo Mäkinen

2011-07-26T17:21:00.006+03:00

Otsikossa käytän vanhaa Jyväskylän rallin nimeä, mutta kun kysymys on vuodesta 1970, niin silloin ei vielä MM-pisteistä ajettu, ja kilpailun nimi oli Jyväskylän Suurajot. Vuonna 1970 nimittäin kilpailu edellisen kerran ulottui niin etelään kuin tapahtuu tällä viikolla ajettavassa rallissa. Niin etelässä käytiin silloin, että yksi pikataival ajettiin jopa Keinolan moottoriradalla.

Tämänkertaisen rallin perjantaipäivä huipentuu Lahden raviradalla Jokimaalla ajettavaan erikoiskokeeseen. Vuonna 1970 Lahden erikoiskoe järjestettiin Asko-Upon parkkipaikalla ja tehtaan edustalla olleella kadulla (nykyisin siinä on valtatie 12). Pätkä oli pituudeltaan 900 metriä ja se ajettiin kahtena kiekkana. Tämän kaupunki-ek:n järjestelyistä vastasi AK:n Lahden piiri.

Pikataipaleen voitti Timo Mäkinen Ford Escort TC:llä (kuva). Hannu Mikkola samanlaisella tehdastallin autolla hävisi sekunnin. Kilpailun kokonaisuudessaan voitti Mikkola ja Mäkinen oli toinen. Seuraaviksi tulivat Simo Lampinen, Lancia Fulvia HF ja Heikki Majander, Volvo 142.

Ne olivat niitä aikoja, jolloin ajettiin vielä yötä myöten. Kilpailu alkoi Jyväskylästä Harjun pikataipaleella torstaina klo 19 ja päivän viimeinen pikis oli EK 9 Väärinmaja klo 23.50. Sitten pidettiin reilun tunnin tauko, minkä jälkeen oli vuorossa EK 10 Urria klo 01.15. Näin mentiin urku auki niin, että viimeinen EK 54 starttasi Ruuhimäessä sunnuntaina klo 01.00.

Lähtöjärjestyskin oli tuohon aikaan toisenlainen kuin nyt. Kun autot pantiin reitille luokittain pienimmistä alkaen, ajoi numerolla 1 DDR:n Eberhart Asmus, Trabant 601.

Jo tuolloin Jyväskylän Suurajot oli siis kansainvälinen kilpailu. Sen englanninkielinen nimi oli Rally of the Thousand Lakes, käytössä ensimmäisen kerran jo 1954. Vuonna 1959 kilpailu sai ensimmäisen kerran EM-osakilpailun arvon. Seuraava askel oli MM-arvo 1973, kun sellainen ensi kertaa tuli autonvalmistajien kilpailtavaksi. Kuljettajien MM-sarja alkoi 1979, ja "Jyskälä" vakiinnutti heti paikkansa myös siinä.

Toki ralli oli ollut kansaainvälinen alusta alkaen. Ensimmäiset ulkomaalaiset voittajat olivat 1957 Erik "På taket" Carlsson, Saab 93, ja 1959 Gunnar Callbo, Volvo PV 544. Vuonna 1970 paras ulkomaalainen oli DDR:n Gunther Gries, Wartburg 353, sijalla 29. Lisäksi kärkikolmikolla olivat kartanlukijoina ruotsalainen Gunnar Palm sekä englantilaiset Henry Liddon ja John Davenport.

Ralli sai 1980-luvulla kansainvälisen nimen 1000 Lakes Rally, joskin vanha pitkä versio säilyi virallisessa logossa. Nimisponsorinsa ralli sai 1994, jolloin perinteisen nimen eteen liitettiin Neste. Vuonna 2006 nimi muuttui Neste Oil Ralliksi (Neste Oil Rally Finland).

kari.naskinen@gmail.com