Ostin jo ennakolta venäläisen runoilijan Osip Mandelstamin (1891 – 1938) kirjan Pidä puheeni tallessa aina, koska kustantajan tiedotteessa sanottiin, että esipuheen kirjaan on kirjoittanut Marja-Leena Mikkola (s. 1939). Kun kirja sitten tuli, kävi ilmi, että esipuheen mitta oli 70 sivua ja lisäksi oli Marja-Leena Mikkolan jälkisanat neljä sivua. Jo aiemmin hän oli suomentanut Mandelstamilta kaksi kokoelmaa. Kun näin perusteellisen esittelyn jälkeen alkoi lukea uutta kirjaa (Parkko, 2025), siihen oli helppoi mennä sisään. Eikä kysymys ole vain Mandelstamin runoista, vaan hänen ja Marja-Leena Mikkolan erinomaisesta katsauksesta Neuvosto-Venäjän historiaan niin pitkältä ajalta kuin Mandelstam sen onnistui kokemaan.
Mandelstam kuului venäläisen ”hopeakauden” merkittävimpiin runoilijoihin. ”Kultakausi” oli varattu Aleksandr Pushkinille. Mandelstam oli syntynyt juutalaisperheeseen Venäjän keisarikunnan läntisellä laidalla Varsovassa, kuoli Vtoraja Retshkan siirtoleirillä ja on haudattuna jossain siellä päin joukkohaudassa. Kohtalo oli tuttua, eikä sitä voinut muuttaa myöskään Izvestijan päätoimittaja ja marxilainen teoreetikko Nikolai Buharin, joka runoilijaystävänsä pelastamiseksi kirjoitti Stalinille ja liian uhkarohkeasti: ”Runoilijat ovat aina oikeassa, historia on heidän puolellaan.” Vuotta ennen Mandelstamin kuolemaa Buharin pidätettiin ja 1938 hänet tuomittiin Moskovassa kuolemaan Stalinin puhdistuksissa.
Buharinin lisäksi Mandelstamin parhaat ystävät olivat Boris Pasternak ja Anna Ahmatova, joka ennen Vladivostokia kävi Mandelstamia tapaamassa tämän edellisessä karkotuspaikassa Voronezissa. Silloinkin aiheena oli tilanne, joka oli saanut Mandelstamin ahtaaseen nurkkaan. Ahmatovan muistikirjasta löytyy tuolta tapaamiselta Mandelstamin repliikki: ”Runous on mahtava voima, sen vuoksi voi tulla tapetuksi.”
Kansa tarvitsee runoutta, mystisesti omaa,
joka sen kerta kerran jälkeen herättää,
ja aaltoa, pellavakutrista, kastanjanruskeaa,
jonka huojunnassa se voi kylpeä.
(Voronez 19.1.1937)
Ahamatovalle Mandelstam kirjoitti myös runon, jonka Marja-Leena Mikkola nyt valitsi suomentamansa kirjan nimeksi. Tuossa runossa Mandelstam sanoo, että hänen puheessaan maistuu onnettomuus ja savu, kärsivällisyytemme pihka, työn tunnollinen terva. Novgorodin kaivoissakin on veden oltava makean mustaa, jotta siinä jouluna päilyisi seitseneväinen tähti. (1931)
Jo paljon näitä aikoja ennen Mandelstamin asenne omaan aikakauteensa oli ristiriitainen. Punainen uudismaa -lehdessä (1923) julkaistussa runossaan hän puhui kuolevasta hevosesta ja särkyneistä vaunuista. Vanhaa maailmaa ei enää ole, eläimen selkäranka on murtunut ja hauras ajanlasku lähenee loppuaan. Runon nimi oli ”Hän joka löysi hevosenkengän”, ja Marja-Leena Mikkola sanoo sen, mikä edelleen kuuluu runoilijoille: ”Runoilijan on pidettävä huolta kulttuuriperinnön reliikeistä, kiillotettava tomusta löytynyt hevosenkenkä ja ripustettava se ovensa yläpuolelle.”
Särkyneet vaunut luultavasti kuvaavat Venäjän vallankumouksen huonoa jatkohoitoa. Mandelstam ei ollut mikään vastavallankumouksellinen, Leninistäkin hän kirjoitti tämän kuoleman jälkeen kauniin runon. Mandelstam ymmärsi, että vallankumous oli avannut koko kansalle tien kulttuurin pariin ja hän katsoi tehtäväkseen jakaa omastaan osaltaan tuota kulttuuria uudelle yhteiskunnalle, sen ihmisjoukoille. Mutta ei kelvannu tämäkään, vaan Proletaarikirjailijoiden liitto RAPP hyökkäsi, jos kirjailijat eivät olleet yksiselitteisesti vain ”proletaarisen” kirjallisuuden tekijöitä. Näin ei ollut Mandelstam, mutta ei ollut myöskään Vladimir Majakovski, joka hänkin sai vihat päälleen.
Mandelstam ei kuitenkaan luovuttanut, ei esimerkiksi halunnut muuttaa ulkomaille. Sovintoakaan hän ei tehnyt, vaan lopulta erosi Moskovan kirjailijajärjestöstä. Stalinin nousu valtaan oli kova paikka monelle muullekin, koska se merkitsi loppua varhaisen neuvostokirjallisuuden avantgardelle. Enää ei kokeiltu mitään muuta, vaan syvennyttiin sosialistiseen realismiin.
Kunnes alkoi glasnost. Mandelstamin poliittisesti terävin runo, huuto vangitsemisia ja kuolemia vastaan ”Palasin kaupunkiini” kaiverrettiin Leningradissa 1991 ensimmäiseltä säkeistöltään muistolaattaan sen talon seinään, jossa se oli kirjoitettu 1932.
Asun pimeässä rapussa, ja ohimossani
sykkii ovikello, lihoineen irtireväisty.
Koko yön odotan rakkaita vieraita
ja liikuttelen oviketjun rautakahleita.
Rautakahleita Mandelstan itse ei enää tarvinnut, kun hänet NKVD:n erikoistuomioistuimen toimesta määrättiin viideksi vuodeksi Gulagin helvettiin. Hänen sydänvikansa, astmansa ja muutenkin heikon kuntonsa takia vanki nro 93145 menehtyi jo Vladivostokin leirin ensimmäisenä vuonna.
kari.naskinen@gmail.com