Pentti Nikula (1939 - 2025), ainoa laatuaan

Kun Pentti Nikula vuonna 2009 täytti 70 vuotta, kirjoitin hänestä muuten tällä samalla otsikolla jutun, mutta noita vuosilukuja ei siinä silloin ollut. Viime torstaina Pentti Nikula kuoli 86-vuotiaana. Otsikon sanonta pitää edelleen paikkansa, sillä hän on ainoa suomalainen yleisurheilija, jolla on ollut hallussaan hyppylajien maailmanennätys. Ensimmäisenä maailmassa hän myös ylitti viisi metriä.

Seivästalli ry:n verkkosivuilla lahtelainen urheilutietäjä Aulis Tiensuu Suomen yleisurheiluarkistosta (SYUA) kirjoittaa, että Pentti Nikulan lapsuuteen Somerolla kuuluivat maalaistalon työt, ja ensimmäiset Suomen mestaruutensa hän voittikin sokerijuurikkaan harvennuksessa. Työ ja monipuolinen urheilu niin kesällä kuin talvella loivat fyysisesti vahvan pohjan. Seiväshyppy nousi jo varhain lempilajiksi. Pentti oli mukana Poikaurheilupäivillä ensimmäisen kerran 16-vuotiaaana ja saavutti hopeamitalin tuloksella 340. Neljä metriä ylittyi 18-vuotiaana.

Lahdessa Tiensuu tutustui Nikulaan hyvin, sillä Nikula oli siirtynyt syksyllä 1960 opiskelemaan liikunnanohjaajaksi Pajulahden urheiluopistolle ”seiväsprofessori” Valto Oleniuksen hoiviin. Tulisieluinen valmentaja panosti kaikkensa oppilaansa fyysisen kunnon, teknisten taitojen ja henkisen vahvuuden kehittämiseen. Terässeiväsennätykseksi syntyi 446 syksyllä 1961, mutta samalla opeteltiin kiireesti myös lasikuituseipään tekniikkaa. Sen Pentti oppikin nopeimmin ylittäen samana jo syksynä 451. Talviharjoitusmahdollisuudet Pajulahden hallissa pysyttivät Nikulan Lahdessa, jossa hän edusti Lahden Sampoa 1964-67 ja sitten Asikkalan Raikasta 1968-69. Vääksyssä hän tällä suunnalla ollessaan asuikin ja teki pääosan työstään Päijät-Hämeen liiton edunvalvontapäällikkönä.

Todellinen huippuvuosi suomalaisessa seiväshypyssä oli 1962, jolloin Belgradin EM-kisoissakin neljän parhaan joukossa oli kolme suomalaista, Nikula tietenkin kultamitalimiehenä. Jo ennen kesää Nikula oli hypännyt Itä-Berliinissä Euroopan halliennätyksen 471, ja Lahdessa Radiomäen kentällä toukokuun alussa syntyi ulkoratojen EE-tulos 472. Varsinainen pamaus tuli juhannuksena: maailmanennätys 494 Kauhavalla. Kaikki halusivat nähdä Nikulan ja ihmeellisen lasikuituseipään, ja tuona kesänä Nikula kilpailikin 40 kertaa.

Vuoden 1963 harjoitteluun Nikula lähti yhä kovemmin panoksin ja tavoittein, kuten Tiensuu kirjoittaa. Heti tammikuussa Nikula ylitti Pajulahdessa uuden sisäratojen ME:n 492. Pentin 24-vuotissyntymäpäivän aattona 2.2.1963 Pajulahdessa oli jälleen kilpailu. Pian rima kohosi 5 metriin, mistä toinen yritys teki urheiluhistoriaa ja rikkoi yhden tavoitelluimmista urheilun haamurajoista. Kilpailu jatkui silti yhä. Seuraava korkeus 505 ylittyi kolmannella yrityksellä. Rima nousi jo 510:een, minkä Nikula ylitti heti ensimmäisellä yrityksellään. Sama mies paransi samassa kilpailussa kolmesti ME:tä.

Minäkin tutustuin Pentti Nikulaan melkein heti Lahteen tultuani. Sain syksyllä 1970 nuorena toimittajana työkomennuksen Pajulahteen, jonne Pentti Nikula ja Kauko Nyström olivat tulossa Oleniuksen luo tuomaan komeaa seinäkelloa kiitokseksi vuosienmittaisesta yhteistyöstä; kelloseppä Nyström oli kaivertanut kelloon muistotekstin "58-68 hyppääjät". Pajulahdessa Olenius toimi tuolloin urheiluopiston talouspäällikkönä. Päijät-Hämeen liittoon tultuaan Nikula tuli enemmän tutuksi, ja nopeasti huomasin hänet hyvin säntilliseksi, tarkkaan sanomisensa harkitsevaksi virkamieheksi, joka otti huomioon pienemmätkin asioihin vaikuttavat seikat. Viimeksi pari vuotta tapasin hänet marketissa ostamassa uutta kattokruunua, ja sekin oli yhtä tarkkaa analysointia kuin seiväshypyssä askelmerkkien ja otekorkeuden määrittämiset.

Pentti Nikulasta on hyvää kertomusta tamperelaisen Aamulehden entisen urheilutoimituksen päällikön Urho "Ursa" Salon kirjanssa Seiväskomeetta (2009). Lähes 300-sivuinen kirja kertoo Nikulasta "kaiken", mutta lisäksi se on hyvä kuvaus niista 60-luvun hienoista vuosista laajemminkin. Nikula kertoo myös niistä kahdesta kerrasta, jolloin hän tapasi kahteen pekkaan Paavo Nurmen kanssa. Jälkimmäinen tapaaminen 1963 venyi parituntiseksi keskusteluksi Bremenissä, jossa Nurmi oli Saksan yleisurheiluliiton kutsumana vieraana. Kun Nikula sitten huomasi, että kohta alkaa maaottelun yhteyteen järjestetty iltajuhla, hän sanoi Nurmelle, että nyt pitää lähteä ostamaan solmiota. Silloin Nurmi kiskaisi oman solmionsa suoraksi antaen sen Nikulalle, ja niin juttutuokio jatkui.

Kirjassa kerrotaan myös se, miten suomalaisen seiväshypyn lasikuitutarina alkoi 1961. Urheilun Kuva-Aitan päätoimittajana tuolloin ollut "Pesa" Vuorio huomasi talvella amerikkalaisesta Track & Field News -lehdessä kuvia USA:n hallikisoista, joissa Aubrey Dooleyn seiväs oli ponnistusvaiheessa taipunut luokille. Vuorio pani toimittaja "Jume" Melartin viemään lehden Oleniukselle Pajulahteen, ja "Valtsuhan syttyi heti", muistelee Vuorio. Olenius puolestaan pani asian eteenpäin SUL:n toiminnanjohtajalle Armas Valsteelle, hän taas otti yhteyttä Eeles Landströmiä Michiganin yliopistossa valmentaneeseen Don Canhamiin, jolla oli urheiluvälinekauppa. Canhamin lähettämät ensimmäiset lasikuituseipäät tulivat Suomeen heinäkuussa 1961. Seipäät kiikutettiin tullista suoraan Eläintarhan kentälle. Nikula kommentoi Suomen Urheilulehdelle: "Vielä en osaa sanoa mitään varmaa, mutta kun teen tuttavuutta lasikuidun kanssa, niin enköhän siitä jonkinlaiseen käsitykseen pääse".

Vuonna 1962 Nikula valittiin Viikkosanomien äänestyksessä vuoden suosituimmaksi suomalaiseksi, vuonna 1994 Nikula ikuistettiin Helsingin EM-kilpailujen kunniaksi postimerkkiin ja 2012 paljastettiin Somerolla Sofia Saaren pronssiin valettu Nikulan patsas.

kari.naskinen@gmail.com

Evakkoja oli kahdenlaisia, karjalaiset ja lappilaiset

Lapin sota katsottiin päättyneeksi, kun viimeiset natsisaksalaiset sotilaat olivat postuneet Kilpisjärveltä 27.4.1945. Suomalaisten tietoisuuteen Lapin sodasta ovat jääneet saksalaisten lähtö kostohenkisellä ”poltetun maan taktiikalla”, mikä aiheutti 18 000 rakennuksen tuhoutumisen, lähes kaikkien siltojen romahduttamiset ja vuosia kestäneet jalkaväkimiinojen raivaukset. Paljon vähemmälle huomiolle ainakin meillä täällä etelässä jäi se valtava operaatio, joka piti järjestää lappilaisten evakuoimiseksi pois sota-alueelta. Evakuoinnin piiriin tuli runsaat 100 000 ihmistä eli 75 prosenttia Lapin läänin siviiliväestöstä. Etelässä puheenaiheena ja ongelmana olivat kuitenkin Karjalan alueen 400 000 evakon siirtäminen ja asuttaminen.

Jatkosota loppui Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimukseen 4.9.1944, minkä jälkeen saksalaiset poistuivat vapaaehtoisesti Etelä-Suomesta parin viikon aikana. Pohjois-Suomessa tilanne kuitenkin kiristyi. Neuvostoliitto motkotti Suomelle saksalaisten pysymisestä pohjoisessa, salaisia neuvotteluja saksalaisten kanssa käytiinkin, mutta kun mikään ei auttanut, alkoi Lapin sota 1.10.1944. Silloin kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. divisioona aloitti hyökkäyksen ja ensimmäisenä teki everstiluutnantti Wolf Halstin rykmentti maihinnousun Tornioon.

Tilanteen vaarallisuus oli tajuttu jo syyskuun puolella ja 6.9.1944 annettiin koko Lappia ja Oulun läänin itäisiä kuntia koskenut koko siviiliväestön evakuointikäsky. Se toteutettiin rivakasti vain muutamassa viikossa. Paljon siirtyi ihmisiä alemmas Pohjanmaalle ja Ruotsi suostui ottamaan vastaan 56 000 evakkoa.

Esimerkiksi Rovaniemen kauppalan väkiluku oli evakuoinnin alkaessa 8233 ja maalaiskunnan 16 230. Näistä asukkaista yhteensä 20 000 siirtyi Ruotsiin ja 4000 muualle Suomeen.

Raskaalla evakkotaipaleella menehtyi yhteensä 516 ihmistä. Lapin läänin karjasta menetettiin yli kolmannes, 25 000 päätä, ja saman verran hävisi poroja.

Paluu kotikonnuille alkoi varsinaisesti huhtikuussa 1945 ja viimeiset palasivat vuoden 1947 loppuun mennessä. Valtaosa Lapin evakoista tuli takaisin.

Koneen säätiön rahoituksella toteutettiin pari vuotta sitten hanke, jossa tutkittiin, millaisia syitä on siihen, että Lapin sota on jäänyt kansallisessa tietoisuudessa katvealueelle. Keskeinen syy on, että Lappi on siellä kaukana, se on vain Etelä-Suomen ”resurssialue” ja tietenkin myös vähäväkisempi kuin etelä. Mitä Lapissa tapahtuu, jää vain muistin marginaaliin. 

Syyt ovat olleet myös inhimillisiä. Lapin sodan alkaessa sotavuosia oli takana viisi, sotaväsymys painoi ja ihmiset toivoivat jo paluuta normaaliin. Lisäksi Lapin sotaan liittyi toisen maailmansodan hankalan historian kerroksia, erityisesti liittyen saksalaismiehitykseen ja siihen, miten aseveljistä tulikin vihollisia – parempi unohtaa.

ROSA LIKSOM

Vuonna 2021 tämä evakkovaellus sai suurta huomiota, kun ilmestyi Rosa Liksomin romaani Väylä pienen kylän 14-vuotiaasta tytöstä, joka kotitilan lehmien kanssa matkasi turvaan Ruotsiin yli Tornionjoen. Finlandia-palkintoehdokkaista lukijat valitsivat Väylän Finlandia-suosikikseen.

”Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä. Minun miehleen ilmesty ajatus, että vanha maailma on menossa maihleen, ja mahassa alko pulputtahmaan huomispäivän kauhut. Sain rauhotettua itteni ko aattelin, että aika muuttuu niinko kaikki muuki, liukenee, hajjaantuu, rappautuu muuksi ja siittä lähtee syntyhmään ja kasuahmaan jotaki uutta.” sanoo tyttö.

Nyt Väylästä dramatisoitu näytelmä kiertää kolmen teatterin yhteistyönä: Teatteri Jurkka, Lahden kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri. Ensimmäinen teatteriesitys Väylästä oli kuitenkin jo ennen näitä Kemin teatterissa syksyllä 2024, kun Lapin sodan alkamisesta oli kulunut 80 vuotta. Kemissä roolihenkilöitä oli muutamia, mutta nyt Lahdessa menevä yhteistyöesitys on monologi. Sen esittää KOM-teatterista sekä Tampereen Pohjantähdestä ja Sormusten herran tarusta tuttu Ella Mettänen. Tämän vuoden alussa hän aloitti Tampereella näyttelijäntaiteen yliopistonlehtorina.

Niin kirjassa kuin näytelmässä puhutaan paljon Tornionjokilaakson murteella, jonka Rosa Liksom hyvin hallitsee synnyttyään ja kasvettuaan juuri sillä seudulla Ylitorniolla.

LUTEITA, TÄITÄ

Voi tuosta 80 vuoden takaisesta tilanteesta siirtyä tähänkin päivään. Miten Suomen rajalla suhtauduttaisiin, jos ukrainalaisia naisia nyt tulisi lehmien kanssa hakemaan turvapaikkaa? Otettaisiinko nikottelematta vastaan kuten otti silloin Ruotsi suomalaiset? Ruotsissa vain tutkittiin, ettei mukana tullut luteita, täitä, tuperkkelia, saksalaista kuppaa, utaretulehdusta eikä suu- ja sorkkatautia; kurkkumätääkin oli Suomessa esiintynyt runsaasti 1943-44.

kari.naskinen@gmail.com