En ole peruslahtelainen, mutta 55 vuotta Aleksia kävelleenä ja Veskua ajaneena olen paljon rohjennut Lahdesta kirjoittaa. Tuli tuo sanonta peruslahtelaisuudesta mieleen yhdestä vaalimainoksesta yli 15 vuoden takaa, kun Keniassa syntynyt Wilson Kirwa (Kok) ilmoitti itsestään, että ”ei ihan perussuomalainen”. Meni valtuustoon 315 äänellä.
Koska suurten juhlapäivien aatto on aina se parempi päivä, kirjoitan tämän Lahden 120-vuotisjuttunikin nyt. Tuttu kaupunkihan tämä on. Mummo oli tullut evakkona Renkomäkeen ja sitä kautta opin Lahtea tuntemaan, kuten Mariankadun Sinuhen valokennolla toimineen oven, leveät kadut, Hirvi-patsaan, LMV:n ottelut Kisapuiston tiilimurskalla ja vilkkaan torin, jossa isän kanssa kävimme muutaman kerran myymässä Renkomäen mansikoita. Hiihtolomaviikon 1958 olin 12-vuotiaana myös Renkomäessä ja joka päivä kävin Ruotin linja-autolla MM-kisoissa, joista ylivoimaisesti parhaiten jäivät mieleen Juhani Kärkisen ja Ensio Hyytiän kaksoisvoitto puumäessä sekä Kalevi Hämäläisen voitto Pavel Koltshinista ja Sixten Jernbergistä kolmellakympillä.
Joka päivä paleli, kun päivät olivat pitkiä, eikä Suurhallia ollut lämmittelypaikaksi. Kolme vuotta sitten kuollut päätoimittaja Pesa Vuorio tosin kertoi perusteelisia säätilastojaan tutkittuaan, ettei silloin pakkasta kovin paljon ollut. Vaatteet ja kengät olivat kuitenkin huonommat kuin nykyisin. Tähän asiaan liittyy myös sellainen yksityiskohta, joka jäi muistiini yhtenä tärkeimmistä asioista Lahdesta. Yhtenä kisapäivänä olin nimittäin tulossa sieltä pois pitkin Paasikivenkatua, taskussa rahaa bussimatkaa varten ja lisäksi yksi markka. Kyösti Kallion kadun kulmassa olevasta myyntikatoksesta pyysin myyjäsedältä nakin, jonka markalla sai. Myyjä katsoi minua ja sanoi, että olet niin kylmissäsi olevan näköinen, että saat sillä markalla kaksi nakkia. Tämän parempaa tervetulotoivotusta Lahteen ei olisi voinut saada.
Alkukesästä 1970 olin käynyt ESS:n päätoimittajan Olli Järvisen työhaastattelussa ja seuraavalla viikolla sain ilmoituksen Etelä-Suomen Sanomiin hyväksymisestäni. Ensimmäiseksi soitin työpaikaltani Hämeenlinnasta isälleni Jyväskylään, että menen syksyllä töihin Lahteen, mainitsin taas tuosta nakkijutusta, ja isä siihen, että siellähän se Viipurin Reipaskin nykyisin on – hieno homma.
RAAKAA ROMANTIIKKAA
Tähän juttuun lainasin otsikon Lahdessa syntyneen Risto Ahdin runosta, jonka Rauli Nordberg sääti ja sävelsi Nostoväkinäyttämön esitykseen 80-luvulla. Laulussa ollaan Vesijärvenkadun kivitalojen katveessa:
Vaan kun rakastuin niin huomasin,
vain talvi vuoteeksemme annettiin
rakastele siinä, kautta aikain Lahdessa on tehty niin.
Se on raakaa romantiikkaa,
sinipunaista kuin mustelmani.
Romantiikkaa oli vanhassa Esan talossakin Hämeenkatu 5:ssä. Siellä oli paljon nättejä tyttöjä, jotka silloinen konttoripäällikkö Jaakko Ukkonen tarkalla silmällä aina valitsi. Heti syksyllä 1970 alkoi sellainen touhu, että samoihin aikoihin taloon tullut Jukka Kuikka piiritti yhtä Sirpaa ja minä Raijaa. Onnistuin paremmin, kun yhtenä päivänä kysyin Raijalta, että haluatko lähteä Vesijärven jäälle tehdylle radalle Anglian kyytiin. Niin mentiin ja mentiin sitten loppuun asti.
Raakaa peliä on Lahdessa ollut muutenkin. Lahdesta paljon kirjoittanut Markku Koski ottaa juuri ilmestyneessä Päijät-Hämeen tutkimusseuran XXXVIII vuosikirjassa Lahti 120 kotimme esille taas Chicago-aiheenkin. Sen lanseerasi aikoinaan näkyvimmin käyttöön Iltalehteen uutisia Lahdesta kirjoittanut Tapio Rantakari, jonka minäkin palkkasin heti avustajaksi Uuteen Lahteen, kun lehti alkoi ilmestyä. Koski muistuttaa, että alunperin Lahtea alettiin kutsua Suomen Chicagoksi, kun tänne oli 1914 perustettu kunnallinen teurastamo ja sen myötä alkoi tulla myös yksityisiä lihanjalostamoja. Amerikan Chicago oli myös tunnettu teurastamoistaan, mutta me täällä Suomessa mielsimme sen enemmän ihmisten kuin lehmien lahtipaikaksi.
Eikä Pekka ja Pertti Sormusen, Hannu Helmisen, Heikki Hiiren ja Wallu Heinomaan Amulet-yhtyekään laulanut Suomen Chicago -biisissä teurastamoista:
Kun sä grillibaariin jonotat,
muista olla kiltisti ja odota.
Älä nenääs vahingossa edes nyrpistä,
sillä varmasti saat heti nyrkistä.
Tule Lahteen, Suomen Chicagoon,
tule Lahteen, täällä jännää on.
Sillä tavalla vertaus Chicagoon oli kuitenkin heiveröinen, että siellä monen miljoonan asukkaan kaupungissa oli hautausmaallakin enemmän vilskettä kuin pienen Lahden kaduilla. Vaikka kyllähän Rantakari aiheita sai. Hyvin on muistissa, kun vielä tuoreena Etskun (nyk. Etlari) toimittajana menin poliisien kanssa kirvesmurhaaja Tuomisen jäljille, ja mukana oli tietenkin myös Rantakari. Verta oli omakotitalon seinillä ja lattialla. Se oli sitä aikaa, kun poliisi päästi toimittajatkin rikospaikalle heti tuoreeltaan. Myöhemmin olimme myös läsnä, kun rautakahleissa pidetty murhaaja oli tuomiolla raastuvassa kaupungintalolla.
Onhan näitä ollut. Kymintiellä murhattiin parturikampaaja jakoavaimella päähän iskemällä, Ilpo Larha ja Kullervo Haikas järjestivät jännitysnäytelmän Metsäpellontielle, moottoripyöräjengiläisten sisäisessä kärhämässä ammuttiin kolme miestä Rautatienkadun ja Puistokadun kulmauksessa olleessa Ararat-ravintolassa jne.
Kyllä nämäkin tapaukset vahvistivat Lahden Chicago-mainetta sillä kaikkein kurjimmalla tavalla. Samoin kuin hakaristi viittaa natsismiin olkoonkin jokin tuhansia vuosia vanha hindulaisten tai etruskien tulkinta siitä mikä tahansa.
Järjestystäkin on silti ylläpidetty. Ensimmäinen nimeltä tunnettu, oikein asiakirjoissa mainittu lahtelainen oli Hollolan kihlakunnan kalakäräjillä 1445 istunut lautamies Kalku Lactis (Kalkku Lahden kylästä).
Tutkimusseuran 170-sivuinen kirja on nimeään myöten erinomainen. Aiheina ovat 13 kirjoittajan jutut mm. Fellmanin pellosta, Vesijärvestä, ystävyyskaupunkitoiminnasta, Lahdesta kultaseppäkaupunkina, Lahden viipurilaisuudesta ja tietenkin mäkihypystä. Kirjan kansikuva liittyy peruslahtelaisen Aija-Riitta ”Tiitu” Saastamoisen (o.s. Känkänen) kirjoitukseen yhteisöllisestä lapsuudesta Lahdessa 50-luvulta tähän päivään. Kuvassa ovat Tiitu ja Maikki.
Tutkimusseuran puheenjohtaja on kuvataiteilija Martti ”Fransu” Keränen, jonka piirtämä kuva tässä:
Yksi sana jäi kirjassa kuitenkin ihmetyttämään, kun kaupungin uusi viestintäpäällikkö Anu-Liisa Rönkä luettelee Lahden lempinimiä: Suomen Chicago, Business City, Tempparipääkaupunki. Mikä ihmeen temppari? Vai onko painovirhe ja tarkoitus on ollut liittää lempinimi jotenkin mattojen tamppaamiseen tai tampponeihin, joita ei kuitenkaan ennenkään valmistettu Lahdessa, vaan Lapinjärven Porlammilla (Mölnlycke), josta Ukkosen Jaskan palkkaama Raija Silander on kotoisin? Nykyinen puolisoni on pesunkestävä lahtelainen Ulla Vaara, jonka näin ensimmäisen kerran pienessä roolissa Erkko Kivikosken Lahdessa kuvatussa elokuvassa Kuuma kissa? (1968), ja myöhemmin tavatessamme tajusin heti, että kysymysmerkin voi ottaa pois.
kari.naskinen@gmail.com