Kotimaani koivut, lapsuuteni ilma

Neuvostoliittolaisen Andrei Tarkovskin (1932 - 1986) Italiassa tekemä elokuva Nostalgia (1983) on hyvin henkilökohtainen. Se kertoo koti-ikävästä kärsivästä kirjailijasta Andrei Gortshakovista, joka Tarkovskin tavoin on olosuhteiden pakosta jättänyt kotimaansa. Gortshakov on tutkimusmatkalla 1700-luvulla eläneen venäläisen säveltäjän jäljillä pienessä Bagno Vignonin kylpyläkaupungissa Toscanassa. Vapaaehtoisella pakomatkalla oli myös Tarkovski, ei karkotettuna eikä poliittisena pakolaisena, vaan kyllästyneenä byrokratiaan, politrukkien kyttäämiseen ja kaikkeen siihen ammattitaidottomuuteen, jonka kanssa hän joutui taistelemaan Mosfilmissä elokuvia tehdessään. Elämä ei kuitenkaan hymyile vieraalla maallakaan. Heti elokuvan alussa Gortshakov sanoo haikeana jonkin näkymän muistuttavan entisen keisarillisen kartanon puistoa Nekushnyä Kremlin eteläpuolella Moskva-joen rannalla.

”Kuolisin, jos en enää koskaan näkisi kotimaatani, sen koivuja, lapsuuteni ilmaa”, sanoo Gortshakov, ”voisin kyllä yrittää olla palaamatta Moskovaan, mutta se ajatus tappaa minut.” Gortshakov/Tarkovski on vakuuttunut siitä, ettei kukaan vieras voi ymmärtää, millaista on olla venäläisenä ulkomailla. Venäläisyyttä ymmärtämään parantaa Pushkinin ja Tolstoin lukeminen, mutta ei sekään lopulta riitä. Mieli on kaksijakoinen, ja ongelmaa pohtiessaan Gortshakov sanookin, että valtioiden rajoja ei pitäisi olla ollenkaan, niin ymmärryskin maailmassa paranisi.

Ajatus oli varmaan myös Tarkovskin, joka oli lähtenut Venäjältä äitinsä kuoleman (1979) jälkeen, ja kuoli 1986 keuhkosyöpään Pariisissa, jossa hän on haudattuna ortodoksisella venäläisellä hautausmaalla. Muita tunnettuja venäläisiä emigrantteja samalla hautausmaalla ovat mm. Ivan Bunin, Feliks Jusupov, Viktor Nekrasov ja Rudolf Nurejev.

Gortshakovin tutkima säveltäjä on fiktiivinen Pavel Sosnovski, joka oli palannut Italiasta Venäjälle, vaikka tiesi joutuvansa oikeuteen jostakin. Sosnovski ei voinut muutakaan, mutta lopulta hän kuitenkin oli tehnyt itsemurhan. Gortshakov ajattelee myös palaavansa – menee Moskovaan, menee entiseen asuntoonsa, on siellä, ei tapaa ketään, mutta saa olla Moskovassa, ehkä käy yksin Nekushnyn puistossa, jossa ehkä on valkokylkisiä koivuja ja saa hengittää moskovalaista ilmaa.

Tänä Venäjän aloittaman sodan aikana tämä nostalginen elokuva ei tietenkään ole muodikas, mutta itsenäisenä taideteoksena se on vertaansa vailla. Se on suuri rakkaudenosoitus kotimaalle, ja ehkä vastaavanlaisia ajatuksia on muuallakin maailmassa. Voi vain kuvitella sitä surua, minkä kanssa tämän päivän pakolaiset joutuvat elämään.

Elokuvan alussa tulee esille myös Tarkovskin isä, runoilija Arseni Tarkovski (1907 - 1989). Gortshakovin tulkkina oleva, Moskovassa venäjää opiskellut italialainen Eugenia lukee kirjaa.

Gortshakov: Mitä luet?
Eugenia: Arseni Tarkovskin runoja.
Andrei Gortshakov: Venäjäksi?
Eugenia: Ei, se on käännös. Melko hyvä sellainen.
Andrei Gortshakov: Heitä se pois.
Eugenia: Miksi? Kääntäjä on erittäin hyvä runoilija.
Andrei Gortshakov: Runoutta on mahdotonta kääntää, kuten koko taidetta.
Eugenia: Saatat olla oikeassa, että runoutta on mahdotonta kääntää. Mutta musiikkia? Esimerkiksi musiikkia…

Musiikkia tämän elokuvan kauneuden puutarhassa on ainakin Beethovenin 9. sinfoniasta ja Verdin Requiemista. Huipennus tulee loppuvaiheessa, jossa Gortshakovin tapaama hullu Domenico tekee polttoitsemurhan aukiolla pienelle kuulijajoukolle pitämänsä puheen lopuksi. Domenicon kerrotaan taannoin teljenneen perheensä seitsemäksi vuodeksi taloonsa odottamaan maailmanloppua. Vielä loppu ei kuitenkaan tullut ja nyt Domenico julistaa:

”Missä olen, kun en ole todellisuudessa tai mielikuvituksessani? Tässä on uusi sopimukseni maailmalle: yöllä täytyy olla aurinkoista ja elokuussa lunta. Suuret asiat päättyvät, pienet kestävät. Yhteiskunnan on yhdistyttävä jälleen hajaannuksen sijaan. Katso luontoa, niin näet, että elämä on yksinkertaista. Meidän on palattava takaisin siihen pisteeseen, jossa otimme väärän käänteen. Meidän on palattava elämän perusperiaatteiden luo likaamatta vettä. Millainen maailma tämä on, jos mielipuoli käskee teidän hävetä itseänne? Musiikkia nyt!” (avustaja napsauttaa nauhurista soimaan Oodi ilolle). Tämä iso kohtaus tapahtuu Roomassa Piazza del Campidogliolla, jonka Michelangelo suunnitteli 1500-luvulla Capitoliumin kukkulalle symboloimaan hengellistä etsintää. Domenico valelee itsensä bensalla ja sytyttää sitten palamaan Marcus Aureliuksen ratsastajapatsaan päällä. Paljon on tässä elokuvassa symboliikkaa ja pohdittavaa.

UHRI

Nostalgia oli Tarkovskin ensimmäinen Neuvostoliiton ulkopuolella ohjaama elokuva, tuottajana Italian valtion yleisradioyhtiö RAI sekä viimeistelyvaiheessa myös ranskalainen elokuvayhtiö Gaumont. Tekijöiden joukossa oli monta tuttua nimeä Italian elokuvasta: mestarillista jälkeä Kodakin Technicolor-filmille kuvannut Giuseppe Lanci, tuotannossa mukana Renzo Rossellini ja Manolo Bolognini, puvustajana Lina Nervi Taviani, Eugenian roolissa Domiziana Giordano jne. Kirjailija Gortshakovia esittää hienosti Oleg Jankovski.

Cannesissa elokuva sai kolme palkintoa ja olisi saanut pääpalkinnon Kultaisen palmunkin, mutta Neuvostoliiton viranomaiset pystyivät estämään sen, ettei Nostalgiaa esitetty virallisessa kilpasarjassa. Tämä sai Tarkovskin ilmoittamaan, ettei koskaan palaa kotimaahansa.

Vaikka Tarkovski itse ei pitänyt itseään minään toisinajattelijana, hän sai tarpeekseen valtion holhoamisesta, kuten hän päiväkirjaansa kirjoitti: "Kadehdin kaikkia, jotka pystyvät tekemään työnsä valtiosta riippumatta... Mikä moukkamainen hallitus! Tarvitseeko se kirjallisuutta, runoutta, musiikkia, maalaustaidetta, elokuvaa? Ei, päinvastoin. Haluan työtä, en mitään muuta. Työtä! Eikö olekin villiä, eikö ole rikos, että ohjaaja, jota Italian lehdistössä kutsuttiin neroksi, istuu ilman työtä? Rehellisesti sanottuna minusta tuntuu, että tämä on yksinkertaisesti keskinkertaisuuden kosto sellaiselle, joka on päässyt huipulle. Loppujen lopuksi keskinkertaisuus vihaa taiteilijoita, ja hallituksemme koostuu kokonaan keskinkertaisuuksista."

Kuvaavaa Tarkovskin kohtalolle oli, että hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi Ruotsissa valmistunut Uhri (1986). Siinä pääosassa on Erland Josephson, Nostalgian Domenico. Tästä elokuvasta kirjoitin 28.10.2020.

kari.naskinen@gmail.com