Saksassa oli tilaa vain yhdelle murhaajalle

Berliinissä on sarjamurhaaja kidnapannut ja tappanut kahdeksan lasta. Kaikki puhuvat asiasta ja pikkutytötkin seisovat kadulla piirissä ja hoilottavat vanhaa saksalaista kansanlorua ”nyt sä lähdet pelistä pois” -idealla:

"Odota, odota vain hetkinen,
pian tulee mies kirveen kanssa.
Musta mies tulee,
ja kirveensa kanssa hän vie yhden pois."

Elokuva on Fritz Langin M – Kaupunki etsii murhaajaa. Tyttöjen lorukohtauksesta kuva siirtyy koulun pääoven edustalle, jossa isät odottavat lapsiaan koulusta klo 12. Äidit ovat kotona tekemässä ruokaa, paitsi että Else Beckmannia ei isä ole vastassa, koska yksinhuoltajaäiti on kotona ja odottaa. Else kävelee yksin ja pysähtyy pyöreälle mainospylväälle, jossa isossa julisteessa luvataan 10 000 D-markan palkkio murhaajan löytäjälle.

Else heittää pylvääseen palloa, kun julisteeseen ilmestyy miehen varjo. Enempää murhaajasta ei näytetä, mutta kaikki katsojat tietävät, että varjon tekee pahaenteisesti murhaaja Hans Beckert. Asia oli todellisuudessa vakava, sillä Düsseldorfissa oli 1929 sarjamurhaaja Peter Kürten tehnyt yhdeksän murhaa ja monta muuta vakavaa rikosta. Tästä oli Fritz Lang saanut aiheen elokuvaansa, jonka ensi-ilta oli Berliinissä 11.5.1931. Kürten tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin giljotiinilla 2.7.1931.

Langin elokuva on nerokas. Siinä ei väkivaltaa juurikaan ole, mutta katsojat tietävät koko ajan, mistä on kysymys. Peter von Baghin haastattelemana Berliinin festivaaleilla 1970 Lang sanoi: ”Vihaan väkivaltaa. Esimerkiksi M:ssä ei ole väkivaltaa, kaikki se on niin sanoakseni kulissientakaista. Otan esimerkin. Muistatte kohtauksen, jossa pikkutyttö tapetaan. Näette vain leikkipallon, joka pyörii ja pysähtyy. Sitten ilmapallon, joka lentää puhelinlankoihin. Missä muka on väkivaltaa?” (Filmihullu 4/1971)

Osuva sattuma, että elokuvan tuotti Nero-Film AG, joka teki mm. Fritz Langin ja G.W. Pabstin elokuvia. Nero-sana yhtiön nimeen tuli sen perustajien nimistä: NE = Heinrich Nebenzahl, RO = Richard Oswald. Niin nerokas M – Kaupunki etsii murhaajaa olikin, että se oikeastaan ennakoi film noir -elokuvatyypin syntymistä. Tämän mustan elokuvan rikosdraamat tulivat myöhemmin tunnetuiksi juuri niistäkin elementeistä, joita Lang tässä murhaelokuvassaan käytti: jyrkkää mustavalkoista kuvausta, joka loi ekspressionistista varjokuvatyyliä. Eivätkä varjot olleet vain konkreettisia varjoja, vaan niitä varjoja, joihin yhteiskunnan pimeät asiat ja ihmiset joutuvat piiloutumaan. Niin joutui myös Hans Beckertiä näyttelevä unkarinjuutalainen Peter Lorre, joka pakeni Saksasta 1933 Yhdysvaltoihin, omien sanojensa mukaan: ”Saksassa ei ole sijaa kahdelle murhaajalle, kuten Hitlerille ja minulle.” Fritz Lang seurasi perässä 1936.

Amerikkalaisuus vilahtaa kuin enteilevästi jo tässä elokuvassa, jossa näkyy iso Wrigley-purukumin mainos. Tuttu purkka meilläkin, sillä ohuessa pitkulaisessa keltaisessa paperipakkauksessa ollut Wrigley Juicy Fruit oli aikoinaan selvästi paremmanmakuinen kuin Hellaksen Jenkki.

Tämä Langin ensimmäinen äänielokuva oli varsin kokonaisvaltaisesti hänen tekemänsä. Käsikirjoituksen hän laati yhdessä vaimonsa Thea von Harboun kanssa ja vaikka Langin nimeä ei ole kuvaajana, niin itse hän tarkisti kaikki kuvakulmat ja valaistuksen ennen kohtausten kuvaamista. Peter von Baghin haastattelussa Lang sanoi, että elokuva tehtiin ilman erikoisempia tekniikoita: ”Meillä ei ollut muuta kuin pieni liikkuva kamera. Ei zoomia, ei mitään siitä varustuksesta, jota nykyisin sanotaan tekniikaksi. - - - Minulle tekniikka ei ole pääasia, uusille tekijöille tuntuu olevan.”

Tämä haastattelu on nyt julkaistu uudestaan Filmihullu-lehden uudessa pokkarisarjassa, jonka ensimmäisen numeron (Rosebud, 2025) teemana on Fritz Lang. Vanhoista Filmihulluista on Lang-jutut koonnut 170-sivuiseksi kirjaksi Mia Öhman. Muutenkin filmihulluilla on nyt hyvät ajat, kun Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen sai valmiiksi 670-sivuisen elämäkerta- ja analyysikirjan John Fordista (Rosebud, 2025). Tämän kirjasarjan aikaisemmista ohjaajalegendoista Timonen selvisi yhdellä kirjalla kustakin, mutta tästä vuosisadan merkittävimmästä amerikkalaisohjaajasta tulee vielä toinen osa elokuun lopulla.

Asia M:stä jäi vielä kesken. Kun käkikello rouva Beckmannin seinällä on 12.20 ja kohta seuraavissa kuvissa 13.15, alkaa asia olla surullisen selvä. Hans Beckert on edelleen vapaana ja viheltelee Edvard Griegin Vuorenpeikkojen luolassa -teemaa Henrik Ibsenin Peer Gynt -näytelmästä. Tästä hän jää kiinnikin, koska sokea ilmapallonmyyjä muistaa viheltäjän.

Mielenkiintoinen vaihe lopputapahtumissa on se, että poliisin ollessa umpikujassa murhaajan etsinnöissä lähtevät omiin auttamisoperaatioihinsa rikollisjengit sekä kerjäläiset ja muu köyhälistö. Rikollisten toiminta on nimittäin vaikeutunut, kun kaupunki on täynnä poliiseja työntämässä nokkansa joka asiaan. Köyhät taas ovat moraalisesti valmiita panemaan kaikkensa likoon tuollaisen tappajan löytämiseksi. Löytyyhän se ja joutuu eräänlaisen kansantuomioistuimen eteen. Yhteiskunnan viholliselle halutaan tietenkin kuolemantuomio, mutta lopulta poliisi löytää paikalle ja ottaa murhaajan hoteisiinsa. Elokuva päättyy oikean tuomioistuimen kokouksen alkamiseen, mutta tuomio jää meidän katsojien pohdittavaksi. Salissa kolme surevaa äitiä istuu, ja yksi heistä vain sanoo, että mikään tuomio ei tuo heidän lapsiaan takaisin. Ei saada minkäänlaisia viitteitä siitä, mikä Beckertin lopullinen tuomio on. Jos oltaisiin nykyajassa, hänet passitettaisiin hullujenhuoneeseen. Lang keskittyy enemmän moraalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin konkreettiseen rangaistukseen. Lang herättää pohdintaa oikeudenmukaisuudesta, mielenterveydestä ja yhteiskunnan reaktiosta rikoksiin.

kari.naskinen@gmail.com