Heinäkuun viides

Estetiikan ja filosofian professori Henri Frédéric Amiel Geneven yliopistosta kirjoitti Uneksijan päiväkirjaansa (1883) kuuluisan maksiimin ”maisema on sieluntila”. Näin se on, sillä usein käytettyjä sanontoja ovat edelleen, että ”minun sielunmaisemani on Kokkola” tai että ”minä lähdin Joensuusta, mutta Joensuu ei lähde minusta” ja vastaavia. Maisema on oleellinen osa tätä kotiseututunnetta. Niin se on isänmaakäsitteenkin kanssa – ”ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa”.

Suomalaisen maiseman yksi hienoimpia kuvauksia on J.L. Runebergin runo Heinäkuun viides päivä, joka on Vänrikki Stoolin tarinoiden loppupäässä. Se on ylistyslaulu omalle maisemallemme, vaikka onkin eräänlainen muistoruno Hörneforsin taistelussa lähellä Uumajaa 5.7.1809 kaatuneen everstiluutnantti Joachim Dunckerin kunniaksi ja vaikka lähellä Hörneforsia ruotsalainen kenraali Georg Carl von Döbeln piti kotiutuspuheensa suomalaisille sotilaille 8.10.1809.

Rannalta tältä palasen
maat´ ihanaista isien
sa näet, nuorukainen:
kuin Virtain järvet ihanat
on Saimaan sadat lahdelmat,
Imatra pauhaavainen
ja Vuoksen aallot vaahtoisat.

Ja jos käyt Pohjan äärihin,
laelle tuiman tunturin,
yht' ihanaa siell' oisi;
ja jos sa rannan aukean
näet Pohjanlahden huuhtoman,
niin rakkautta loisi
sinulle Suomi rintahan.

Tätä Runebergin perinnettä ylläpidetään arvokkaasti maakuntalauluissa: ”Kas Längelmävesi tuolla...” ”Keitele Vehmas ja Päijänne jylhä, kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen...” ym. Suurin osa meistä kuitenkin asuu nykyisin kaupungeissa, joissa maisemat ovat toisenlaisia, mutta yhtä tärkeitä. Minä näen kotoamme nyt molemmat radiomastot, hyppyrimäet, Ristinkirkon tornin ja vilkkaan risteyksen, jossa ajetaan törkeästi punaisia päin tuhat kertaa päivässä. Päijät-Hämeen maakuntalaulussa mainitaan välkkyvä Päijänne, Vesijärvi, Vääksy ja Pulkkilanharju. Tämä uusimman maakunnan laulu on vuodelta 1998, mutta kukaan sitä ei osaa ulkoa, eikä muista melodiaakaan, paitsi levylle sen laulanut Mika Pohjonen.

Jos nyt toimeen tartuttaisiin Päijät-Hämeen ja Kanta-Hämeen yhdistämiseksi, pääsisimme mekin taas laulamaan, ettei impee missään rakkaampaa, ei siveempää, ei jalompaa kuin Hämeen valkotukkainen, tuo sinisilmä ja rusoposkinen neitonen.

MAISEMAIDYLLI
KAUPUNGISSA

Kaupunki sielunmaisemana on hankalampi tapaus. Miten kaupunkimaisema voi olla idyllinen, kun sellainen asiaan kuuluu? Entä kansallismaisema, jos ei ole järvenselkää, pientä saarta, metsänreunaa eikä känkkyrämäntyä kalliolla? Kun keskusta-alueet muuttavat muotoaan, reunemmalle rakennetaan koko ajan uutta ja liikennejärjestelyt muuttuvat, huomaa varsinkin kotikaupunkia vaihtaneesta, että se oma synnyinkaupunki ei ole enää minun maisemaani. Jyväskylästä lähes 60 vuotta sitten lähteneenä näen siellä nykyisin käydessäni, että se on muuttunut aivan toisenlaiseksi. Väestönvaihtokin on näiden vuosikymmenien aikana toteutettu.

Kotiin ajellessani pääsen takaisin oikeaan sielunmaisemaani, kun ensimmäiseksi näen joko itäisen radiomaston tai vanhaa nelostietä ajettuani hienot tutut kerrostalot, Unto Ojosen suunnittelemat Karihovin ja Karinportin Lahdenkadun ja Vesijärvenkadun risteyksessä. Harmi vain, että Karihovin katolla ei enää ole isoa punaista Canonin mainosta. Toinen hieno ja hävinnyt mainos oli Vapaudenkatu 2:n katolla ollut Klubi-tupakan neonvaloteos savukiehkuroineen.

Kirjastosta löysin raporttikirjan Mukkulassa 1995 pidetystä maisemaseminaarista, jonka oli järjestänyt Kansainvälinen soveltavan estetiikan instituutti. Raportissa todetaan esteettisesti miellyttävällä maisemalla olevan tärkeä merkitys siinä, miten paikkakuntaa arvostetaan ja miten siellä viihdytään. Erityisesti luontomaisemilla on todistettu olevan elvyttävä vaikutus ihmisiin.

Isänmaallinen kansallismaisema on myös sellainen, että kaupunkimaisesta ympäristöstä sitä on vaikea löytää. Seminaariraportissa sanotaan, että ”kaupunki nähdään edelleen vaikeana ja yksinäisenä, ´luonnottomana´ elinympäristönä, vaikka suomalaiset pääosin asuvat kaupunkimaisissa taajamissa. Kulttuurin muutos on hitaampi kuin yhteiskunnan rakennemuutos.” Kuinkahan pitkään menee, etteivät suomalaiseen maisemaidylliin enää kuulu aurinkoinen kesäpäivä, ahomansikat pientareella ja lehmät laitumella?

Mielenkiintoisesti olen kokenut, että vaikka työni takia tutustuin hyvin myös Lahden ympärillä olevaan maakuntaan, se ei tunnu yhtä omalta kuin Keski-Suomen maakuntaseutu. Tämä johtuu siitä, että nuorena ajoin aktiivisesti kilpaa st-ajoissa pitkin Keski-Suomea, jolloin tutuiksi tulivat Korpilahdet, Leivonmäet, Leppävedet, Toivakat, Höytiät, Petäjävedet, Multiat, Rutalahdet, Puuppolat, kaikki. Lisäksi kerran vuodessa kierrettiin isän ja veljen kanssa Jyväskylän Suurajojen aikana pikataipaleita seuraamassa ympäri vuorokauden – Ehikki, Humalamäki, Kuohu, Kuukanpää, Mökkiperä, Mynnilä, Urria… Kaikki nämä maakunnan maisemat ovat edelleen entisellään, joten kotimaakunnalta se vaikuttaa. Autourheilu avartaa ja syventää.

Otin tuohon pöydälle sielunmaisema-aineistoksi myös Zacharias Topeliuksen kirjan Matkustus Suomessa (1873), mutta jääköön toiseen kertaan, kun tätä kotiseutujuttua tuli muutenkin tarpeeksi. Topeliuksen kirjaan pitää joskus palata, sillä sisällysluettelo on kiva, esimerkiksi: Helsingin satama, Talvi-ilta Somerossa, Viipurin kaupunki, Maisema Pirkkalassa, Iltahetki Aurajoella, Juustilan sulku, Laatokka.

(Maiseman kanssa minulle oli käydä köpelösti ylioppilaskirjoituksissa. Valitsin ainekirjoitusaiheeksi ”Suomalaisen kulttuurimaiseman” ja käsittelin asiaa taide-elämän ja henkisen maiseman kautta, miten on tultu Seitsemästä veljeksestä Lapualaisoopperaan, Gallen-Kallelasta Särestöniemeen jne. Ylioppilastutkintolautakunta kuitenkin oli sitä mieltä, että olisi pitänyt kirjoittaa konkreettisesta maisemasta, ja alustavana tietona omalle opettajalleni Erkki Vasamalle tuli, että Naskinen saa äidinkielenkokeesta i:n. Lopulta Helsingissä kuitenkin armahdettiin ja antoivat a:n.)

kari.naskinen@gmail.com

Netflixin hakemisto näyttää enimmiltään nollaa

Suomalaisista 42 prosenttia käyttää Netflixiä. Kun viime vuoden lopulla meille piti ostaa uusi televisio, jossa oli mahdollisuus tilata Netflix-suoratoistokanava, liityimme siihen. Aktiivisena, pitkäaikaisena elokuvienharrastajana se on kuitenkin osoittautunut isoksi pettymykseksi. Runsaan puolen vuoden aikana olen löytänyt sieltä yhden ennen näkemättömän elokuvan, jonka nimenomaan halusin katsoa, Ermanno Olmin Paikka nuorelle miehelle (1961). Lisäksi oli toinenkin Olmin elokuva Puukenkäpuu (1978), jonka nyt katsoin uudestaan.

Olen näiden kuukausien aikana selannut hakemistoa eestaas, mutta melko tyhjältä näyttää. Minulla on parhaiden näkemieni elokuvien vuosi- ja kaikkien aikojen tilastot yli 60 vuodelta, eivätkä näiden ohjaajatilastojen mukaan tekemäni haut paljon tuottaneet:

Angelopoulos 0 elokuvaa
Antonioni 0
Bunuel 0
Chabrol 0
Cuarón 1
Demy 0
De Sica 1
Fellini 0
Forman 0
Godard 1
Herzog 1
Jarva 0
Kieslowski 0
Kurkvaata 0
Kurosawa 0
Lang 0
Malick 0
Ozu 0
Reed 3
Renoir 0
Resnais 0
Rossellini 0
Schlöndorff 1
Stone 1
Szabo 0
Tarkovski 0
Truffaut 0
Welles 1
Wyler 0

Ainoan poikkeuksen tarjoavat Ingmar Bergmanin elokuvat, joita löytyi useita, mutta tämän takia Netflixiä ei ole syytä pitää 11,50 euron kuukausihinnalla. Bergmanin elokuvia suomeksi tekstitettyinä tulee jatkuvasti MTV Katsomon maksulliselta kanavapaketilta, joka MM-rallin takia pitää muutenkin olla. SF-kanalen näyttää elokuvia Svensk Filmindustrin tuotannosta.

Tämän hakutuloksen jälkeen ajattelin heti irtisanoutua Netflixistä, mutta menköön. Tämän vuoden puolella olen katsonut sieltä kaksi elokuvaa, ja eiköhän sieltä taas loppuvuodestakin joitain löydy, joten pysyköön, vaikka valikoima valtaosin onkin pelkkää kevyttä viihdettä ja keskikertaista rikollisuutta.

Elokuvien katsottaviksi löytäminen ei muuten ole vaikeata. Kerran viikossa käyn lainaamassa dvd-kiekkoja kirjastosta, minkä lisäksi kirpputoreilta saa elokuvia eurolla. Eivät läheskään kaikki huippuja ole, mutta niitä taas löytyy muutamasta verkkokaupasta, joista paras on Filmihullun Leffakauppa Kampin ostoskeskuksessa. Aina Helsingissä käydessäni piipahdan myös Rosebudin uudessa kirjakaupassa Kaisaniemenkadulla, jossa on sekä klassikkoelokuvia että uudempia.

kari.naskinen@gmail.com

Elokuva on muotia

Tein itselleni tietokilpailun: mistä elokuvista tulee erityisesti mieleen muoti? Kolme tuli heti kaikkein selvimpinä tapauksina: Blake Edwardsin Aamiainen Tiffanylla (1961), George Cukorin My Fair Lady (1964) ja Luchino Viscontin Tiikerikissa (1964). Kahden ensimmäisen pääosissa on Audrey Hepburn ja kolmannen Claudia Cardinale. Tuli asia esille siksi, että Ulla-vaimo toi Tallinnan Fotografiskasta tuliaisena kirjan, joka käsittelee muotitalojen suunnittelemia vaatteita elokuvissa. Tuttuja nimiä paljon: Giorgio Armani, Coco Channel, Christian Dior, Calvin Klein, Karl Lagerfeld, Yves Saint Laurent jne. Enemmän on tuntemattomampia, koska mukana on yhteensä noin 50 muotimerkkiä.

Elokuvaan muoti on aina kuulunut oleellisena osana. Muotisuunnittelijat ovat olleet mukana elokuvissa elokuvan alkuajoista lähtien. Kirjan tehnyt englantilainen Christopher Laverty (1977 - 2021) oli muotiin erikoistunut kirjailija ja konsultti sekä myös pukusuunnittelija teatterissa ja elokuvissa. Hänet tunnettiin hyvin esiintymisistään BBC:ssä ja HBO:ssa. Kirja on ulkoasultaan tietenkin muodikas, koostuu elokuvan ja muodin kiinteän yhteyden monimuotoisesta esittelystä, kauniista valokuvista ja suunnittelijoiden luonnospiirustuksista.

Kansikuvassa on Audrey Hepburn, jonka asut Tiffany-elokuvaan suunnitteli pariisilaisen Hubert de Givenchyn perustamassa muotitalossa suunnittelijana toiminut amerikkalainen Edith Head. Varsinaisesti hän kuitenkin työskenteli Paramountissa ja Universalissa saaden kahdeksan Oscariakin parhaista puvustussuunnitteluista, ei kuitenkaan Tiffanysta. Tietokirjan hyvänä ominaisuutena on kunnon henkilö- ja asiahakemistot. Niistä käy ilmi, että näyttelijöistä ovat eniten esillä Audrey Hepburn, Marlene Dietrich, Elizabeth Taylor ja Gwyneth Paltrow. Eikä miehiä tietenään sivuuteta, paljon huomiota saavat mm. Robert Redford, Leonardo DiCaprio ja Daniel Craig.

Kirja on ulkoasultaan hieno, tällä aukeamalla Marlene Dietrich
ja Christian Dior.

Mutta Tiikerikissaa ei näy, eikä Sodan ja rauhan isoja spektaakkeleita ohjaajina King Vidor (1956) ja Sergei Bondartshuk (1967). Vidorin elokuva olisi hyvin sopinut mukaan, koska sen naispääosissa ovat jo itsessään ”muoti-ikonit” Audrey Hepburn ja Anita Ekberg.

Muotitaloista nousevat elokuvien lukumäärillä kärkeen Givenchy 6, Agnes B 5, Hermes 5 ja Versace 5.

Suomalaisia ei sivuilla näy, vaikka kyllähän Marimekon kuoseja joissain ulkomaisissakin elokuvissa on näkynyt. Luhdan mainosmannekiinina oli jopa Miami Vice -tähti Don Johnson, joka syksyllä 1990 kävi Lahden Suurhallissakin, juontajana oli Napakymppi-Salmelainen.

kari.naskinen@gmail.com