Kun seurasin Helsingin työväenopistosta kirjailija Esa Mäkijärven kahta luentoa Kustaa II Aadolfista, palautui taas mieleen tämän Ruotsin merkittävimmän hallitsijan suuri vaikutus Suomeenkin. Hän teki tänne valtakuntansa itäosaan monta pitkää matkaakin, ja hänen valtakaudellaan ja sen jälkeenkin hänen alullepaneminaan uudistuksina yhteiskunnalliset olot Suomessa uudistuivat suuresti. Hallinto, verotus ja oikeudenkäynti täsmentyivät asiallisiksi, teitä ja siltoja alettiin rakentaa ja postilaitoskin sai lopulta alkunsa 1636. Olot vakiintuivat ja suomalaiset ilahtuivat erityisesti, kun virkamiesten omavaltaisuutta saatiin kuriin.
Toinen
hyvä hallitsija ennen Suomen itsenäistymistä oli Suomen
suuriruhtinas Aleksanteri
II,
jonka komea patsaskokonaisuus on Senaatintorilla. Kustaa II Aadolfin
muistokivi
obeliskin yhteydessä Helsingin
Vanhankaupungin Kellomäellä paljastettiin 1932, kun
hänen
kuolemasta Lützenin taistelussa tuli
kuluneeksi 300 vuotta.
Kivessä ovat
Vaasa-suvun vaakuna, Helsingin kaupungin vaakuna ja
teksti:
”Täällä vanhassa Helsingissä Kustaa II Aadolf piti kokousta
Suomen säätyjen kanssa [1616]
turvattuaan
uuden itärajamme.”
Noihin
aikoihin Suomen tärkein kaupunki
oli kuitenkin Turku, jossa
Kustaa II Aadolfin näköispatsas on
kuninkaan 1623
perustaman
Turun hovioikeuden edustalla. Kokkolassa
on erikoinen, moottorisahalla tehty puuveistos kuninkaasta, joka
määräsi kaupungin perustettavaksi 1620.
Suomalaiset
pitivät Kustaa Aadolfista kovin, mutta ei hän silti mitenkään
voimallisesti Suomea suomalaistanut. Tämä näkyi mm. siinä, ettei
kuningas Suomen tärkeimpiin virkoihin täkäläisiä miehiä
nimittänyt, vaan virat
menivät hänen lähimmän miehensä, valtakunnankansleri
Axel Oxenstiernan
lähipiiriin
kuuluville. Linnoitusten käskynhaltijoiksikaan ei suomalaisia
uskallettu
panna, etteivät he vain tilaisuuden tullen siirtyisi vihollisen
puolelle. Puola
ja Venäjä olivat lähellä, ja varsinkin sitä Kustaa Aadolf
pelkäsi, että Puolan Sigismund
yrittäisi
Baltian kautta tulla valloitusretkelle Suomeen.
Luultavasti
tämä Suomen geopoliittinen asema oli yksi syy, miksi Kustaa Aadolf
useaan kertaan vieraili Suomessa 1610-luvulla. Ensimmäisen kerran
hän tuli tänne maaliskuussa 1614 Tornion kautta. Teitä ei
juurikaan ollut, mutta kelkoilla pääsi öiseen aikaan ja aikaisin
aamulla ajamaan pitkin hankikantoja. Tällä matkalla hän viipyi
Turussa toista
kuukautta.
Vuonna
1616 kuningas matkusti Helsingin maapäivien jälkeen taas Turkuun,
jossa viipyi peräti kolme kuukautta.
Kun
olin kuunnellut Esa Mäkijärven kaksi luentoa, piti heti lähteä
kirjastoon lainaamaan Pohjoismaiden historian dosentin Mirkka
Lappalaisen kirja
Pohjolan
leijona (Siltala,
2014) ja sen jälkeen on otettava iltalukemiseksi 1600-luvun
Eurooppaa tutkivan
Olli
Bäckströmin Lumikuningas
(Gaudeamus,
2020). Pohjolan leijona -nimitys
on peräisin
Paracelsuksen ennustuksesta,
jonka mukaan Pohjolan leijona "kukistaisi jumalattomat
viholliset ja perustaisi uuden valtakunnan". Paracelsus oli
sveitsiläinen lääkäri, astrologi ja okkultisti. Lumikuninkaaksi
Kustaa Aadolfia puolestaan kutsuivat keskieurooppalaiset 30-vuotisen
sodan aikana. Se oli alkuun vähättelevä nimitys, mutta tosipaikan
tullen nähtiin, että Lumikuningas ei sulanut, vaan oli
sotataktikkona ylivertainen. Myöhemmin
myös Napoleon
ja
sotateoreetikko von
Clausewitz arvostivat
Kustaa Aadolfin strategiat ja taktiikat korkealle. Suurvalta
Ruotsista Kustaa Aadolfin aikana tulikin.
Kustaa Aadolf
uudisti sodankäyntiä. Hän pani tykistön, ratsuväen ja jalkaväen
sillä tavalla yhteen, että ne pystyivät tukemaan toisiaan. Tähän
liittyi sekin, että joukkojen liikkuvuutta lisättiin, myös
tykistön. Samalla kuningas muutti armeijan eri joukko-osastot
samapalkkaisuuden alle. Enää ei ratsumies ollut arvokkaampi kuin
jalkamies. Lisäksi Kustaa Aadolf loi modernin laivaston, joka
Itämerta seilaten toi joukoille ruokaa, juomaa ja varusteita.
Surkeasti vain kävi, kun Vasa-laiva liian
painavana ja painopisteeltään epäonnistuneena upposi heti alkuunsa
10.8.1628. Laivan keulassa oli hieno patsas loikkaavasta
leijonasta.
”Tämä Kustaa II Aadolfin kuninkuusvaihe
oli Ruotsin valtiollista kulta-aikaa. Hänen ansiostaan säädettiin
uusi valtiopäiväjärjestyskin ja se oli ensimmäinen askel kohti
demokraattista kansankotia. Ruotsi muuttui keskusjohtoiseksi
kuningaskunnaksi, joka oli perusolemukseltaan monessa suhteessa jo
oikeusvaltio. Jos ruotsalaisia nykyisin pidetään hieman ylpeinä,
niin tämän mielenlaadun juuret ovat Kustaa Aadolfin ajassa”,
sanoi Mäkijärvi.
kari.naskinen@gmail.com